Asumaan Amerikkaan - Greencard-prosessi Amerikan kansalaisen ulkomaalaiselle puolisolle

Niiskutan ja aivastelen kotosalla - keho vielä totuttelee uuteen ilmastoon, pölyyn ja kaupungin saasteisiin, ja lentokoneilmastointi aiheuttaa lähes poikkeuksetta pienen nuhan. Koska useat blogiini tiensä löytävät lukijat ovat kiinnostuneita erityisesti Amerikasta, sekä viisumeihin ja maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä, ajattelin kirjoittaa nyt omasta greencard-kokemuksestani sekä yleisesti greencard- ja maahanmuutto-prosessista, johon ehdin tutustua varsin yksityiskohtaisesti viime vuonna kun valmistelin omaa greencard-hakemustani.

Tulin Amerikkaan alunperin F1-opiskelijaviisumilla. F1 viisumista olenkin kirjoittanut melko yksityiskohtaisesti jo aikaisemmin, mutta ko. viisumi siis myönnetään ulkomaalaiselle opiskelijalle joka on hyväksytty opiskelemaan Amerikkalaiseen, akkreditoituun oppilaitokseen. Opiskelijaviisumia voi hakea esimerkiksi lukio, college tai yliopisto-opintoihin, mutta sitä ei välttämättä myönnetä esim. sertifikaatti- tai kurssi-luontoisia, lyhytaikaisempia opintoja varten. F1-prosessissa kouluun hakeminen on yleensä se haastavin osuus, ja kun opiskelupaikka on jostain myönnetty, opiskelijaviisumi yleensä myönnetään suomalaiselle hakijalle varsin vaivattomasti.

KANSALAISUUS VS. OLESKELULUPA, ELI GREENCARD

Se paljon puhuttu Greencard onkin sitten ihan toinen juttu. Greencard on yhtäaikaa sekä oleskelu- että työlupa Amerikkaan. Greencardin haltija saa käytännössä asua Amerikassa, opiskella, tehdä töitä, ja oleskella maassa vapaasti, melko pitkälti kuin Amerikan kansalainen. Kansalaisuus ja Greencard ovat siis eri asioita - ne usein menevät ulkomaalaisella sekaisin, ja niiden kuvitellaan tarkoittavan samaa asiaa. Näin ei kuitenkaan ole, ja on äärimmäisen tärkeää, että ulkomaalainen greencardin hakija tai haltija ymmärtää kansalaisuuden ja oleskeluluvan eron. Amerikan maahanmuuttolainsäädännön mukaan yksi vakavimmista ei-väkivaltaisista rikoksista on nimittäin "tekeytyminen Amerikan kansalaiseksi" sellaisen henkilön toimesta, joka ei oikeasti ole kansalainen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että henkilö joka ei ole kansalainen vahingossa tai tarkoituksellisesti väittää olevansa kansalainen, esimerkiksi laittamalla ruksin "American citizen"-ruutuun veroilmoituksessa, työhakemuksessa, kouluhakemuksessa, sosiaalietuushakemuksessa, tms. Näin tapahtuu usein vahingossa - moni ulkomaalainen ei ymmärrä kansalaisuuden ja oleskeluluvan eroa, ja epähuomiossa valitsevat "kansalainen"-vaihtoehdon lomakkeessa. Myös presidentin vaaleissa äänestäminen on sallittu ainoastaan kansalaisille - mikäli greencardin haltija epähuomiossa äänestää presidentin vaaleissa, tämä tulkitaan USAn maahanmuuttolain alla myös kansalaiseksi tekeytymiseksi. Monet tekeytyvät kaisalaiseksi myös tietoisesti, ymmärtäen kansalaisuuden ja oleskeluluvan eron, tarkoituksenaan yleensä saada jonkinlaisia etuuksia jotka kuuluvat vain kansalaisille. Kansalaisuuden ja greencardin eron ymmärtäminen on siis äärimmäisen tärkeää - seuraamukset kansalaiseksi tekeytymisestä ovat nimittäin äärimmäisen vakavat. Greencard otetaan pois, kansalaiseksi tekeytynyt maahanmuuttaja karkoitetaan Amerikasta, ja hänelle asetetaan elinikäinen matkustuskielto Amerikkaan. Monia viisumirikkomuksia varten on olemassa ns. "waiver", eli tapa hakea "armahdusta" - kansalaiseksi tekeytyminen on rikkomus, jota ei armahdeta. Kansalaiseksi vahingossa tai tarkoituksella tekeytynyt ulkomaalainen on sulkenut oven Amerikkaan loppuiäkseen, eikä sitä muuta mikään - ei edes avioliitto Amerikkalaisen kanssa. Raksi väärässä ruudussa riittää.

AMERIKAN KANSALAISEN ULKOMAINEN PUOLISO, JOKA ASUU HAKUPROSESSIN AIKANA ULKOMAILLA - K-1 JA CR-1 VIISUMIT

Avioliitto Amerikan kansalaisen kanssa on todennäköisesti se yleisin tapa saada greencard. Greencardin voi hankkia myös muulla tavalla, mutta avioliitto on ehdottomasti nopein - ja tavallaan myös helpoin - tapa pysyvän oleskeluluvan saamiseen Amerikassa. Jos ulkomailla asuva, Amerikan kansalaisen ulkomaalainen kumppani tai puoliso haluaa muuttaa pysyvästi Amerikkaan, ulkomailta aloitettavia, greencardiin johtavia prosesseja on käytännössä kaksi - K1-kihlattu viisumi, tai CR-1 puoliso-viisumi. K-1 viisumia haetaan ennen naimisiin menoa, kun Amerikan kansalaisen kihlattu on hakuaikana ulkomailla, yleensä kotimaassa. Hakuprosessi kestää keskimäärin 9 kuukautta, ja kun K-1 viisumi on myönnetty, ulkomaalainen kihlattu saa tulla viisumilla Amerikkaan, jonka jälkeen pariskunnan on mentävä naimisiin 90 päivän kuluessa siitä, kun ulkomaalainen kihlattu on tullut rajan yli. Naimisiin meno yksin ei vielä johda greencardin saamiseen, vaan avioliiton jälkeen Amerikan kansalaisen ulkomaalaisen puolison täytyy vielä erikseen tehdä ns. AOS, eli Adjustment of Status-prosessi Amerikassa. K-1 viisumi lakkaa olemasta voimassa saman tien, kun sitä on käytetty rajan ylitykseen, ja saadakseen laillisen statuksen Amerikassa, ulkomaalaisen puolison tulee hakea greencardia AOS-prosessin kautta. Prosessi kestää muutaman kuukauden, ja siihen saattaa kuulua haastattelu, joskin K-1 hakijoiden kohdalla haastattelu Amerikassa usein jää pois, johtuen siitä että hakijaa on haastateltu jo tämän kotimaassa K-1 hakuprosessin aikana, ennen Amerikkaan tuloa. Haastattelujen tarkoituksena on varmistaa, että avioliitto on aito, eikä lumeliitto jonka tarkoituksena on vain saada ulkomaalaiselle greencard.

CR-1 prosessi tehdään avioliiton jälkeen. Kun Amerikan kansalainen on mennyt naimisiin ulkomaalaisen kanssa, CR-1 prosessi laitetaan alulle. Myös CR-1 prosessin aikana ulkomaalainen puoliso on ulkomailla, yleensä kotimaassaan. CR-1 viisumin saaminen kestää noin 9-11 kuukautta, ja kun viisumi on myönnetty, ulkomaalainen puoliso tulee CR-1 viisumilla Amerikkaan. Toisin kuin K-1 viisumin kohdalla, CR-1 viisumiin ei liity erillistä AOS-prosessia, vaan CR-1 viisumia käyttävästä ulkomaalaisesta tulee rajan ylityksen jälkeen ns. Legal Permanent Resident, eli pysyvän oleskeluluvan (ts. greencardin) haltija. Greencard lähetetään postissa ulkomaalaiselle puolisolle, eikä hänen tarvitse Amerikkaan saapumiseen jälkeen hakea greencardia erikseen.

GREENCARDIN HAKUPROSESSI AMERIKASSA - AOS, eli ADJUSTMENT OF STATUS

Kun Amerikan kansalaisen ulkomaalainen puoliso on Amerikassa ns. "non-immigrant"-viisumilla, eli esimerkiksi F1-opiskelijaviisumilla, B2-turistiviisumilla, VWO-Visa Waiver ohjelman alaisena (johon Suomi esimerkiksi kuuluu), H1-B työviisumilla, jne., tietyissä olosuhteissa on mahdollista, että ulkomaalainen puoliso voi vaihtaa statustaan non-immigrant viisumista greencardin haltijaksi USAn sisällä. Non-immigrant, eli väliaikaisiin viisumeihin, liittyy kuitenkin ns. "non-immigrant intent"-sääntö: Väliaikaista viisumia hakeva ulkomaalainen ei saa käyttää ko. viisumia maahanmuuttotarkoituksella, eli esimerkiksi opiskelijaviisumilla ei saa tulla Amerikkaan, mikäli aikomuksena on esimerkiksi mennä Amerikan kansalaisen kanssa naimisiin, ja hakea greencardia. Mikäli ulkomaalainen opiskelija on tullut Amerikkaan opiskelijaviisumilla, tavannut Amerikassa kumppanin, mennyt kihloihin ja naimisiin, AOS-prosessin voi suorittaa Amerikassa, sillä ulkomaalaisen alkuperäinen suunnitelma ei ollut hakea greencardia opiskelijaviisumin avulla. Tätä "alkuperäistarkoitusta" on tietysti vaikea todistaa, mutta joskus Amerikkaan tulevilta vierailijoilta saatetaan rajalla kysyä, aikovatko he hakea greencardia Amerikassa ollessaan. Vastaukset kirjataan, ja valehtelu johtaa helposti varsin vakaviin seuraamuksiin.

Omalla kohdallani tilanne oli juuri edellä mainitun kuvauksen mukainen. Tulin Amerikkaan F1-viisumilla opiskelemaan, joskin minulla oli jo opintojen alkamisen aikana Amerikkalainen poikaystävä. Emme kuitenkaan olleet naimisissa, tai edes kihloissa, emmekä olleet keskustelleet tai suunnitelleet greencardin hakemista. Menimme opintojemme aikaan kihloihin, ja helmikuussa 2011 ennen opintojeni päättymistä naimisiin Manhattanin kaupungintalolla. Naimisiin menon jälkeen pystyimme aloittamaan greencard-hakuprosessin.

AOS-prosessi ei lopulta ole niin monimutkainen kuin se aluksi usein vaikuttaa, joskin se vaatii hyvin tarkkaa lukutaitoa, yksityiskohtien huomioimista, ja runsaasti kärsivällisyyttä. Koko prosessi myös maksaa noin $2,000 hakumaksuineen ja lääkärintarkastuksineen. Prosessi tarkoittaa käytännössä sitä, että ulkomaalainen, Amerikassa väliaikaisella viisumilla oleva, Amerikan kansalaisen aviopuoliso, muuttaa statustaan väliaikaisesta vierailijasta pysyväksi oleskelijaksi AOS-prosessin kautta. Prosessi kestää keskimäärin 4-6 kuukautta, ja siihen kuuluu pakollinen haastattelu. Prosessi aloitetaan lähettämällä  I-130 ja I-485-nimiset hakemukset USAn maahanmuuttovirastoon. I-130 (Petition for Alien Relative), on hakemus jonka Amerikkalainen puoliso täyttää hakeakseen ulkomaalaiselle puolisolleen oikeutta greencardiin. I-485 (Application to Register Permanent Residence or Adjust Status) on lomake, jolla ulkomaalainen puoliso hakee greencardia. I-130 siis osoittaa, että Amerikan kansalaisen ja ulkomaalaisen I-485 hakijan välillä on laillinen suhde (avioliitto, mutta voi olla myös vanhempi-lapsi suhde), joka tekee ulkomaalaisesta oikeutetun hakemaan greencardia. I-485 lomakkeella ulkomaalainen hakee itse greencardia. Hakemukset lähetetään samaan aikaan yhtenä pakettina, ja niiden ohella lähetetään paljon muita dokumentteja, kuten todistus lääkärintarkastuksesta joka tulee suorittaa ennen hakemuksen lähettämistä, todisteita avioliiton aitoudesta (esim. valokuvia, yhteinen vuokrasopimus, todistus yhteisestä pankkitilistä, luottokorteista, vakuutuksista, jne.), sekä useita kopioita passeista, viisumeista, avioliittotodistuksesta, ym. dokumenteista. Meidän AOS-pakettimme painoi yli 3 kg kun lähetimme sen Amerikan maahanmuuttovirastoon.

Amerikkalaisen puolison tulee myös osoittaa, että hän pystyy taloudellisesti tukemaan ulkomaalaista puolisoaan, jotta tästä ei tule ns. "public charge", eli taloudellinen rasite Amerikkalaiselle yhteiskunnalle. Tämä vaatii Amerikkalaiselta puolisolta tuloja, jotka ovat 125% virallisesta köyhyysrajasta, mikä vuonna 2012 tarkoittaa noin $19,000 (15,500 euroa) vuosituloja kahden hengen taloudelle. Mikäli Amerikkalaisen puolison tulot eivät ole riittävät, pariskunta voi etsiä erillisen sponsorin, joka voi olla kuka tahansa Amerikan kansalainen tai greencardin haltija, jonka tulot lisätään Amerikkalaisen puolison tuloihin, jotta vaadittavaan tulotasoon päästään. Vaadittava tulotaso määräytyy talouden koon mukaan - kaksihenkiselle perheelle minimitulo on noin $19,000, kolmihenkiselle $23,800, nelihenkiselle $28,800, jne. Mikäli prosessiin liitetään erillinen sponsori, sponsorin tulojen on vastattava hänen perheensä kokoa - toisin sanoen, jos sponsorin perheeseen kuuluu hän ja kaksi lasta, tulojen on vastattava nelihenkiseltä perheeltä vaadittua tulotasoa - sponsori, 2 lasta, ja sponsoroitava ulkomaalainen.

Kun hakupaperit on lähetetty yhtenä nivaskana maahanmuuttovirastoon, alkaa odotus. Ensimmäisen kuukauden-kahden aikana tulee ns. Biometrics-kutsu, joka tarkoittaa sormenjälkien ja valokuvan ottamista maahanmuuttoviraston asiakaspalvelupisteessä omassa kaupungissa. Kutsu haastatteluun tulee yleensä 3-5 kuukauden kuluttua papereiden lähettämisestä. Haastattelu voi olla erittän lyhyt ja helppo, kuten meidän tapauksessamme, tai se voi olla äärimmäisen pitkä, pelottava, ja yksityiskohtainen, mikäli maahanmuuttoviranomaisilla on syytä epäillä, että kyseessä on lume-avioliitto. Tämä saattaa johtua esimerkiksi erittäin suuresta ikäerosta, ulkomaalaisen hakijan kotimaasta (tietyt maat ovat ns. "high fraud"-maita, joista vuosittain pyritään muuttamaan Amerikkaan laittomasti enemmän kuin muista maista keskimäärin. Suomi, luonnollisesti, on "low fraud"-maa.), hakijoiden kuulumisesta eri uskontokuntiin, avioliittotodisteiden vähyydestä, jne. Syitä on monia, ja joskus selkeitä syitä tiukalle haastattelulle ei edes ole. Haastattelussa kysytään asioita parin elämästä ja avioliitosta, joita oikeasti yhdessä asuvien ja toisensa tuntevien ei tarvitse miettiä - esimerkiksi:
- Millä puolella sänkyä kumpikin nukkuu
- Paljon maksetaan vuokraa
- Puolison koko nimi/syntymäaika/kotikaupunki/vanhempien nimi
- Missä pari tapasi ja koska
- Mitä puoliso tekee työkseen
- Kuka kosi, missä, miten
- Puolison vanhempien nimet, ammatti, asuinpaikkakunta

Kysymykset voivat myös liittyä hyvinkin henkilökohtaisiin asioihin, kuten esimerkiksi parin seksielämään. Haastattelussa mikään ei ole "off limits", joten kaikkeen on hyvä varautua. Useimmiten haastattelu on kuitenkin melko helppo, ja lyhyt - oma haastattelumme, jota varten lensimme Suomesta 48 tunniksi New Yorkiin viikko ennen Suomen häitämme, kesti 10 minuuttia.

Harvinaisissa tapauksissa pariskunta saadetaan pyytää palaamaan ensimmäisen haastattelun seurauksena toiseen, ns. "Stokes"-haastatteluun, jossa aviopari erotetaan toisistaan, kummallekin esitetään samat kysymykset, ja suurimman osan vastauksista on täsmättävä. Jos vastauksissa on liian paljon eroavaisuuksia, hakemus hylätään. Stokes-haastattelu on kuitenkin melko harvinainen, ja yleensä tarkoittaa sitä, että maahanmuuttoviranomaisilla on vahva epäily siitä, että kyseessä on lumeavioliitto ja greencard-petos.

GREENCARDIN JÄLKEEN - ROC eli REMOVAL OF CONDITIONS

Kun greencard on myönnetty, elämä normalisoituu hetkeksi. Jos avioliitto on greencard-hakemuksen aikaan kestänyt alle kaksi vuotta, ensimmäinen greencard myönnetään vain kahdeksi vuodeksi, ja se on ns. "conditional greencard". Kyseessä on täysin oikea, täysivaltainen oleskelulupa, jonka ero 10-vuotiseen korttiin on kuitenkin se, että kahden vuoden greencard menee umpeen kaksi vuotta sen myöntämispäivästä. Myös tämän kahden vuoden "ehdollisen" kortin tarkoituksena on karsia pois lumeliitot. Ennen kuin kortti menee umpeen, greencardin haltijan on tehtävä ns. ROC-prosessi, eli Removal of Conditions. ROC tarkoittaa sitä, että greencardin haltija lähettää maahanmuuttoviranomaisille ROC-hakemuksen, ja sen mukana todisteita siitä, että hän ja Amerikkalainen puoliso ovat yhä avioliitossa, ja ovat näiden kahden vuoden aikana eläneet kuin avioparit yleensä - asuneet samassa taloudessa, jakaneet laskut ja yhdistäneet rahataloutensa, lisänneet toisensa vakuutuksiinsa, jne. Mikäli pari on ehtinyt kahden vuoden aikana erota, ja ulkomaalainen puoliso haluaisi jatkaa asumista Amerikassa, hänen on mahdollista tehdä ROC-prosessi erosta huolimatta ja saada kymmenen vuoden greencard. Ulkomaalaisen puolison on kuitenkin pystyttävä todistamaan, että avioliittooli alun perin aito, ja että naimisiin ei menty vaan greencardin takia.

ROC-prosessiin saattaa kuulua haastattelu, mutta mikäli ei ole syytä epäillä pariskunnan liiton aitoutta, haastattelua ei usein ole. Kun ROC on myönnetty, ulkomaalaiselle puolisolle lähetetään 10 vuoden greencard. Kymmenen vuoden greencard tarkoittaa myös sitä, että ulkomaalaisen puolison oleskelulupa ei varsinaisesti vanhene lainkaan, kunhan hän noudattaa greencardin haltijan velvollisuuksia. Kortti itsessään pitää uusia kymmenen vuoden välein, mutta vaikka kortti menisi vanhaksi, kortin haltijan status ei umpeudu. Kaksivuotisen kortin kohdalla tilanne on toinen - mikäli kaksivuotinen kortti menee umpeen, eikä kortinhaltija ole ennen umpeutumispäivää lähettänyt ROC-hakemusta maahanmuuttovirastoon, kortin umpeutumisen lisäksi myös kortinhaltijan oleskelulupastatus vanhenee, eikä hän enää saa laillisesti oleskella Amerikassa.

ROC-prosessi kestää muutamasta kuukaudesta aina vuoteen saakka. Kun ROC-paperit on lähetetty maahanmuuttovirastoon, greencardin haltijalle lähetään väliaikainen todistus ROC-prosessin alkamisesta, joka myös jatkaa greencardin haltijan kaksivuotisen kortin voimassaoloaikaa vuodella, jolloin kortin haltija voi ROC-prosessin aikana jatkaa elämää Amerikassa normaalisti. Kun ROC on myönnetty, kortin haltijalle lähetetään uusi 10-vuotinen greencard postissa.

AMERIKAN KANSALAISUUS

Greencardin haltijan ei tarvitse koskaan hakea Amerikan kansalaisuutta, jos hän ei halua. Greencardilla saa asua ja työskennellä Amerikassa vapaasti loppuelämän, ja monella tapaa kansalaisen ja greencardin haltijan oikeudet ja velvollisuudet ovat hyvin samanlaiset.

Greencardin haltija ei kuitenkaan saa esimerkiksi äänestää liittovaltiotason vaaleissa, kuten presidentinvaaleissa. Osavaltio- ja paikallistason vaaleissa äänestäminen saattaa olla sallittua, osavaltiosta ja kaupungista riippuen, mutta turvallisempaa on olla äänestämättä - kuten edellä mainitsin, äänestäminen vaaleissa, joissa vain Amerikan kansalaiset saavat äänestää, voi johtaa greencardin haltijan karkoittamiseen maasta.

Sekä greencardin haltijat että Amerikan kansalaiset maksavat Amerikassa veroja normaalisti, ja kuuluvat Amerikan universaalin verotuksen piiriin. Setä Samuli siis toisin sanoen yrittää saada osansa Amerikan kansalaisten ja greencardin haltijoiden tuloista, huolimatta siitä missä päin maailmaa tulot on ansaittu. Yleensä tuplaverotukselta kuitenkin voi välttyä, mutta veroilmoitus on silti aina tehtävä myös Amerikkaan, huolimatta siitä missä asuu. Eli vaikka asun nyt Intiassa, olen yhä verovelvollinen myös Amerikassa, koska minulla on greencard. Sama sääntö pätee aviomieheeni, joka taas on syntyperäinen kansalainen. Toisin kuin Amerikan kansalainen, greencardin haltija ei voi asua mielin määrin ulkomailla, ja samalla säilyttää greencard-statuksensa. Nimensä mukaisesti greencard, eli oleskelulupa, on tarkoitettu henkilöille jotka pääsääntöisesti oleskelevat Amerikassa. Perussääntö on, että greencardin haltija voi olla 6kk tai alle ulkomailla ilman ongelmia. 6-12kk poissaolosta saattaa rajalla tulla lisäkyselyitä, jolloin greencardin haltijan on pystyttävä selittämään ja osoittamaan, miksi hän on ollut niin kauan poissa, miksi poissaolo tulisi nähdä vain väliaikaisena, ja miksi poissaoloa ei tule tulkita Amerikan residenssin hylkäämiseksi. Yli 12 kuukauden yhtäjaksoinen poissaolo yleensä tulkitaan greencard-sääntöjen rikkomiseksi, ja se johtaa greencardin pois ottamiseen ja maasta poistamiseen (tosin ilman maahantulokieltoa). Greencard-statusta voi kuitenkin suojata 12-24 kk poissaolon ajan hakemalla ns. re-entry -luvan, jonka avulla greencardin haltija saa olla kahteen vuoteen saakka ulkomailla menettämättä greencard-statustaan.

Amerikan kansalainen, eli Amerikkalaisen passin haltija, saa asua ulkomailla vaikka 10 vuotta menettämättä kansalaisuuttaan, aivan kuin minä, Suomen kansalainen, säilytän Suomen kansalaisuuteni vaikka asunkin nykyään ulkomailla. Tästä johtuen, minulla on tarkoituksena hakea lopulta Amerikan kansalaisuutta. Sekä minä että mieheni teemme kansainvälisiä töitä, matkustelemme paljon, ja saatamme joskus myös haluta asettua joksikin aikaa Suomeen. Niin kauan kuin minulla on greencard, en voi vapaasti matkustella ja asua ulkomailla miettimättä poissaolorajoituksia, jotka tulevat greencardin mukana. Voi kyllä antaa vapaaehtoisesti greencardini pois, jos esimerkiksi muuttaisimme kolmeksi vuodeksi Suomeen, ja hakea sitä sitten uudestaan kun Amerikkaan paluu tulisi ajankohtaiseksi, mutta koska hakuprosessi kestää aina useita kuukausia, joka vuoden, ja maksaa $1,000-$2,000, ei sitä ruljanssia halua kovin montaa kertaa käydä lävitse.

KANSALAISUUDEN HAKEMINEN - NATURALIZATION

Kansalaisuuden voi saada kolmella tavalla: 1) Syntymällä Amerikan maaperällä 2) Syntymällä Amerikkalaisille vanhemmille tai vanhemmalle, tai 3) Hakemalla kansalaisuutta ns. Naturalization-prosessin kautta.

Amerikan lainsäädännön mukaan kaikki Amerikan maaperällä syntyneet henkilöt ovat automaattisesti Amerikan kansalaisia, huolimatta heidän vanhempiensa kansalaisuudesta. Mikäli suomalaispariskunta tulisi Amerikkaan, ja pariskunnalle syntyisi lapsi Amerikan reissun aikana, Amerikan maaperällä, lapsella olisi oikeus Amerikan kansalaisuuteen. Tästä tulee termi "anchor baby", eli "ankkurilapsi" - termi on kuitenkin harhaanjohtava, sillä vanhemmat eivät saa lapsensa kansalaisuuden myötä minkäänlaista laillista statusta Amerikassa, eivätkä he ole oikeutettuja oleskelulupaan tai kansalaisuuteen lapsen kansalaisuuden johdosta. Amerikan kansalaiseksi syntynyt lapsi voi hakea oleskelulupaa ulkomaalaisille vanhemmilleen vasta täytettyään 21 vuotta. Amerikan kansalaisia ei Amerikasta karkoiteta - kansalaiseksi syntynyt lapsi voisi siis asua Amerikassa koko elämänsä laillisesti - mutta vanhemmat sen sijaan voidaan karkoittaa, elleivät he ole greencardin haltijoita tai Amerikassa laillisesti esimerkiksi työviisumilla. Lapsen synnyttäminen Amerikassa ei siis ole mikään pikatie greencardiin tai kansalaisuuteen, toisin kuin usein kuvitellaan.

Amerikkalaisille vanhemmille/vanhemmalle syntyneet lapset ovat myös oikeutettuja Amerikan kansalaisuuteen, huolimatta siitä missä maassa he ovat syntyneet. Jos minä ja mieheni esimerkiksi päätämme hankkia lapsia Suomessa, lapsillamme on oikeus sekä Suomen, että Amerikan kansalaisuuteen, koska heidän äitinsä on suomalainen ja isänsä amerikkalainen. Lasten syntymä rekisteröitäisiin Amerikan lähetystössä Suomessa, ja hakisimme heille lähetystön kautta Amerikan passia.

Kolmas tapa saada Amerikan kansalaisuus on naturalization-prosessi. Naturalization tarkoittaa käytännössä sitä, että toisen maan kansalaisesta tulee Amerikan kansalainen hakemuksen kautta. Henkilö, jolle on myönnetty greencard avioliiton perusteella, voi hakea kansalaisuutta oltuaan ensin 3 vuotta greencardin haltija, yhtäjaksoisesti. Hakemuksen voi lähettää maahanmuuttovirastoon 90 päivää ennen kolmevuotis-vuosipäivää greencardin myöntämisestä. Näistä kolmesta vuodesta on myös täytynyt viettää vähintään 18 kuukautta fyysisesti USAssa, eikä ajanjaksoon saa kuulua yhtään yli 12 kuukauden poissaoloa. Edellä mainittu re-entry permit suojelee greencard-statusta, mutta ei kansalaisuus-hakuoikeutta, mikäli poissaolo on kestänyt yli 12 kk. Yli 12kk poissaolot toisin sanoen nollaavat kansalaisuuskellon, joten esimerkiksi minun tapauksessani, jos olisin nyt ulkomailla yli 12 kk yhtäjaksoisesti, aloittaisin kolmen vuoden vaaditun ajanjakson alusta Amerikkaan palattuani, vaikka olen aikaisemmin ollut jo Amerikassa vuoden greencardin haltijana heinäkuusta 2011 heinäkuuhun 2012. 6-12 kuukauden poissaolot saattavat myös nollata kansalaisuuteen vaadittavan Amerikassa vietetyn ajan laskennan, ellei ulkomaalainen puoliso voi osoittaa, että 6-12 kuukauden ulkomailla vietetty aika oli väliaikainen, ja että hän on tuona aikana säilyttänyt tiiviit siteet Amerikkaan aikomuksenaan palata maahan mahdollisimman pian.

Kun kansalaisuushakemus on lähetetty, prosessiin kuuluu taas sormenjälkien ja valokuvan ottaminen, jonka jälkeen hakija odottaa kutsua haastatteluun. Haastattelun tarkoituksena on varmistaa, että hakija on oikeutettu kansalaisuuteen, että hän omaa "korkean moraalin" (high moral character), eikä häntä ole tuomittu tai syytetty vakavista rikoksista. Sen lisäksi haastattelussa varmistetaan, että hakija ymmärtää ja on sitoutunut noudattamaan Amerikan perustuslakia, ja on valmis ottamaan ns. "Oath of Allegiance"-valan, eli valan jolla osoitetaan uskollisuutta Amerikan valtiolle.

Naturalization-prosessiin kuuluu myös englannin kielikoe, sekä koe jolla testataan hakijan perustuslain ja Amerikan historian tuntemusta. Mikäli hakija läpäisee haastattelun sekä kokeet, hänet kutsutaan seremoniatilaisuuteen, jossa hyväksytyt hakijat lausuvat yhdessä Oath of Allegiance-valan. Valan lausumisen jälkeen hakijoista tulee virallisesti Amerikan kansalaisia. Kansalaisuutta ei voi saada ilman valan ottamista.

Amerikan valtio ei virallisesti tunnusta kaksoiskansalaisuutta, mutta sitä ei myöskään ole laissa kielletty. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli minusta joskus tulee Amerikan kansalainen, olen..

-Amerikassa amerikkalainen
-Suomessa suomalainen

En lain mukaan saa enää käyttää Suomen passia tullakseni Amerikkaan tai lähteäkseni maasta, sillä Amerikan valtion ja lain silmissä, olen vain Amerikan kansalainen. Minua ei kuitenkaan pakoteta luopumaan Suomen kansalaisuudesta, joten käytännössä, lähden Amerikasta Amerikan passia näyttämällä, saavun Suomeen Suomen passilla, lähden Suomesta Suomen passilla, ja saavun Amerikkaan Amerikan passilla. Monimutkaista? Kenties. Mutta eiköhän siihenkin totu, ja kunhan nimi on molemmissa passeissa täsmälleen sama, suuria vaikeuksia ei pitäisi asian kanssa olla. Muissa maissa matkustaessani voin käyttää kumpaa tahansa passia.

Kun olen saanut kansalaisuuden, saan asua missä haluan, miten pitkään haluan, eikä minun tarvitse pelätä kansalaisuuden menettämistä. Meidänlaisellemme kansainvälisiä töitä tekevälle ja muutenkin varsin matkustelevaiselle pariskunnalle tämä on melkoinen helpotus nykytilanteeseen, joten suunnitelmissa on hakea minulle kansalaisuutta keväällä 2014 jolloin olen siihen oikeutettu.

_________________________________________________

Tästä tuli nyt melkoisen pitkä selostus, mutta toivottavasti siitä on hyötyä muille samantyylisessä tilanteessa oleville suomalaisille, jotka ovat menneet rakastumaan amerikkalaiseen. Muistuttaisin kuitenkin, että en ole asianajaja Suomessa tai Amerikassa, enkä siis virallisesti millään tavalla koulutettu maahanmuuttolain suhteen. Käytännön kautta kuitenkin oppii aika paljon, kun oma maahanmuuttostatus ja tulevaisuus aviomiehen kanssa on vaakalaudalla.

Lisätietoa aiheesta, sekä kaikista viisumeista Amerikkaan, kannattaa hakea seuraavien lähteiden kautta:

United States Citizenship and Immigration Services

United States Department of State - Travel.gov 

Embassy of the United States in Finland - Amerikan Konsulaatti Helsingissä

Suomi-Amerikka Yhdistysten Liitto (SAYL)

Ihmeellinen Intia - Namaste!

Täällä sitä taas ollaan - maailmalla. Viimeiset kolme vuotta ovat kuluneet kuin siivillä New Yorkin hulinassa, opintojen ja töiden parissa. Syksyllä 2009 aloitin Master of International Affairs-opinnot New Yorkin The New School-yliopistossa, ja toukokuussa 2011 valmistuin maisteriksi Graduate Program of International Affairs-koulutusohjelmasta. Kesä 2011 kului Suomessa häävalmistelujen merkeissä, ja 30.7.2011 sanoin "I do" amerikkalaiselle aviomiehelleni Suomen kauniin kesän keskellä. Sitä ennen olimme tosin ehtineet harjoitella naimisiin menoa jo kertaalleen Manhattanin kaupungintalolla, missä menimme naimisiin virallisesti jo helmikuussa 2011 jotta saimme laitettua greencard-hakemuksen USAn maahanmuuttovirastoon ennen kuin opiskelijaviisumini meni umpeen. Minulle myönnettiin greencard, eli oleskelu- ja työlupa Amerikassa, heinäkuussa 2011. Greencard tarkoittaa käytännössä sitä, että saan asua Amerikassa lähestulkoon kuin amerikan kansalainen - voin opiskella, tehdä töitä, matkustella ja elellä maassa vapaasti. Ainoa iso ero oleskeluluvan haltijan ja kansalaisen välillä on se, että vain kansalaiset saavat äänestää kansallisissa vaaleissa, kuten presidentin vaaleissa. 

Viimeinen vuosi elokuusta 2011 lähtien on kulunut hyvin arkisissa merkeissä, joskin upeissa New Yorkin ja Brooklynin maisemissa. Olen ollut UNICEFin päämajalla töissä, Gender and Rights-nimisessä yksikössä, jossa olen pääasiassa työskennellyt tyttöjen ja naisten oikeuksiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvien asioiden parissa. Työ on ollut erittän antoisaa, kiinnostavaa ja haastavaa, mutta olen myös kaivannut niin sanottua "kenttätyötä" ja ihmisten parissa työskentelyä paljon. Aviomieheni Jacob perusti kahden muun henkilön kanssa Simpa Networks-nimisen yhtiönreilu vuosi sitten. Simpa toimii Bangaloressa, Intiassa, ja pyrkii tuomaan laadukkaita sekä ympäristöystävällisiä aurinkoenergialaitteita ja -teknologioita köyhien kuluttajien ulottuville, jotka perinteisesti käyttävät ympäristölle haitallista sekä kallista kerosiinia energiatarpeidensa tyydyttämiseen. Jacob on joutunut työnsä takia matkustamaan Intiaan useita kertoja viimeisen vuoden aikana, ja monesti matkat ovat kestäneet useita viikkoja, eikä jatkuva erossa oleminen tietysti ole kummallekaan mieluisaa. Jonkin aikaa asiaa mietittyämme tulimme siihen tulokseen, että tällä hetkellä paras tapa yhdistää kummankin uratoiveet, sekä asua samassa maassa, oli muutto Intiaan. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Vietettyäni mukavan ja rentouttavan heinäkuun Suomessa ystävien ja perheen keskellä, saavuin Bangaloren kaupunkiin aikaisin eilen aamulla paikallista aikaa. Bangalore, paikallisella kannadan kielellä "Bengaluru") on Karnatakan osavaltion pääkaupunki (alla olevassa kartassa keltaisella merkitty osavaltio). Kahdeksan miljoonan asukkaan Bangalore on Intian kolmanneksi suurin kaupunki, jonka väkiluku on kasvanut huimalla 38% vauhdilla viimeisen vuosikymmenen aikana. Bangalore tunnetaan maailmalla termillä "Silicon Valley of India", johtuen sen asemasta Intian suurimpana IT-palvelujen ja teknologian tuottajana. 

Ensivaikutelma Bangaloresta on samanlainen kuin Intiasta yleensä - kaoottinen, sekava, äänekäs, hallitsematon, likainen, värikäs, ainutlaatuinen. Olen käynyt Intiassa kerran aikaisemmin, vuonna 2008, mutta emme silloin käyneet Bangaloressa. Kaupunki on siis minulle uusi tuttavuus, vaikka maassa olenkin aikaisemmin vieraillut. Yhden päivän perusteella en vielä kovin voimakasta mielipidettä ole ehtinyt kaupungista muodostaa, mutta ainakin toistaiseksi kaikki on sujunut ongelmitta. Asumme nyt mukavassa ja tilavassa "service apartment"-asunnossa, joka vuokrataan kalustettuna ja vuokraan kuuluu kaikki palvelut, kuten siivous, pyykkien pesu, internet (joka tosin ei toimi..), televisio, tiskaus, ym. Asunnon omistaa pariskunta, joka pyörittää Bangaloressa pientä Casa Piccola-guesthousea, jota vastapäätä asuinrakennuksemme on. Vuokraa maksamme enemmän kuin olisimme halunneet täällä maksaa - noin $900/kk, eli suunnilleen 720 euroa - mutta hintaan sisältyy kaikki palvelut, ja toistaiseksi kuumaa vettäkin on suihkussa riittänyt. Olemme kuitenkin löytäneet toisen asunnon, johon todennäköisesti muutamme syyskuussa. Tämä asunto on todella iso - kolme makuuhuonetta, keittiö, olohuone, kylpyhuone ja parveke - ja hinta huomattavasti halvempi, vain $540/kk. Asuinkompleksiin kuuluu myös uima-allas, sali ja tenniskenttä, joten odotamme uuteen asuntoon muuttoa varsin innoissamme. Kyseinen asunto ei tule kalustettuna, mutta voimme ostaa nykyiseltä asukkaalta lähes kaikki tarvittavat huonekalut hyvin huokeaan hintaan.

Oma työtilanteeni on vielä hieman "up in the air", niin sanotusti. Olen Intiassa nyt. ns. "entry visa"-viisumilla. Koska aviomiehelleni on myönnetty työviisumi, hänen vaimonaan minä saan tulla entry-viisumilla Intiaan puolisoni kanssa, mutta en saa tehdä ko. viisumilla palkkatöitä. Töitä saa tehdä ainoastaan työviisumilla, joka myönnetään työpaikkakohtaisesti, eli ennen työtarjousta ei työviisumiakaan voi hakea. Johtuen Intian melko korkeasta työttömyysasteesta, työviisumeita on tällä hetkellä melko hankalaa saada. Aion ainakin aluksi etsiä mielenkiintoisia, oman alani hommia vapaaehtois-pohjalta, ja katsoa sitten miten asiat etenevät. Olen sopinut jo muutamia tapaamisia kiinnostavien järjestöjen kanssa, joten katsotaan josko ne tapaamiset poikisivat jonkinlaisia hommia pian. Kauaa en jaksa paikoillani olla ilman mielekästä tekemistä, joten motivaation töiden löytämiseen on varsin korkealla, varsinkin kun Jacob, aviomieheni, on päivät töissä aamusta iltaan, eikä kotona yksin istuminen ole erityisen houkuttelevaa.

Yritän olla aktiivinen kirjoittelun kanssa Intia-seikkailumme ajan, ja päivittelen kuulumisia toivottavasti lähes viikottain. Kuvia en vielä ole hirveämmin ehtinyt ottaa, mutta laittelen niitäkin tänne mahdollisuuksien mukaan kunhan kuvamateriaalia kertyy.

Riskejä pitää elämässä ottaa, eihän sitä muuten tiedä, mitä kaikkea hienoa uusien ovien takana odottaa! Tämän oven takaa on toistaiseksi löytynyt uusia tuoksuja, ääniä, byrokratiaa, köyhyyttä ja vaurautta rinta rinnan, muutamia near death-kokemuksia auto-rikshawn kyydissä - ja paljon on vielä edessä! Tervetuloa matkalle mukaan.

Hyvää väkivallatonta päivää ja tulevaisuutta kaikille naisille ja tytöille!

Taitaa olla taas korkea aika kirjoitella kuulumisia näin Suomen kielellä. Syksy etenee kohti talvea New Yorkissa kovaa vauhtia, joskin lämpötila on täällä yhä suurimman osan ajasta +10 ja +15 asteen välillä. Luntahan ehti sataa jo reippaasti juuri ennen Halloweenia, mutta ei kuitenkaan niin paljoa että se olisi vuorokautta pidempään pysynyt valaisemassa pimeitä iltoja.

Arki on arkea New Yorkissakin, upeista puitteista huolimatta, ja tällä hetkellä elämä täällä on melkoisen tasaista ja rauhallista. Olen töissä UNICEFin päämajassa Manhattanilla, samassa paikassa jossa suoritin harjoittelujakson viime keväänä viimeisen lukukauteni aikana. Olen UNICEFin Gender, Rights and Civic Engagement –yksikössä, Gender-tiimissä. Tuo “gender”-termi on suomeksi hieman hankala eikä oikein käänny mitenkään luontevasti suomen kielelle, mutta työni on pääasiassa tyttöjen ja naisten oikeuksien sekä sukupuolten valise tasa-arvon edistämistä UNICEFin ohjelmamaissa. Tämä meidän “gender-tiimi” koostuu itseni lisäksi kahdesta henkilöstä, joten mistään suuresta porukasta ei siis ole kyse. Sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen on niin kutsuttu “foundational strategy”, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikissa UNICEFin ohjelmissa ja kohdemaissa tapahtuvissa toiminnoissa tulisi aina olla mukana sukupuolten välisen tasa-arvon huomioon ottava komponentti. Toisin sanoen, ohjelmia suunniteltaessa on aina mietittävä ja selvitettävä, mikä on tyttöjen ja poikien tilanne kyseessä olevassa maassa esimerkiksi koulutuksen suhteen, ja UNICEFin toiminnan ja ohjelmien tulee ottaa huomioon eri sukupuolten erilaiset tarpeet sekä mahdollisesti erilainen lähtötilanne. Koulutuksen suhteen tytöt ovat usein lähtökohtaisesti huonommassa asemassa kuin pojat esimerkiksi kulttuurisista tai uskonnollisista syistä, mutta on myös paljon maita, joissa pojat ovat heikommassa asemassa tyttöihin nähden, ja esimerkiksi pärjäävät keskimäärin huonommin opinnoissaan tai jättävät opinnot helpommin kesken kuin tytöt. Tyttöjen ja poikien erilainen asema, ja siitä johtuvat erilaiset tarpeet, tulisi siis ottaa huomioon kaikessa UNICEFin toiminnassa, oli kyse sitten koulutuksesta, terveyspalveluista, HIV/AIDS-palveluista, lastensuojelusta, väkivallan estämisestä, ihmisoikeuksista, tai mistä tahansa UNICEFin työn toiminnallisesta osa-alueesta.

Meidän päämajan gender-tiimi laatii ohjeistuksia ja työkaluja kenttätoimistoille, joiden avulla kentällä työskentelevien on helpompi pitää huolta siitä, että sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen on osa kaikkea UNICEFin toimintaa. Tarvittaessa kirjoitamme puheita ja raportteja naisten ja tyttöjen tilanteesta eri henkilöille eri tilanteisiin, laadimme julkaisuja ja tiedotteita tyttöjen ja naisten oikeuksista eri puolilla maailmaa, ja satunnaisesti järjestämme paneelikeskusteluja ja muita tapahtumia päämajassa sekä UNICEFin muissa toimintamaissa. Työhön kuuluu siis paljon kirjoittamista, tutkimustyötä, raportointia ylemmille tahoille, ohjeistuksien laatimista ja kenttätoimistojen arviointia. Temaattisesti olen ehdottomasti itseäni kiinnostavalla alalla, mutta kaipaan jo takaisin kentälle ja enemmän “hands-on” hommiin. Tietokoneen edessä tulee nimittäin istuttua aivan liikaa…

Tämä työnkuvaus toimii aasinsiltana toiseen aiheeseen. Tänään on nimittäin vietetty YK:n kansainvälistä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivää. Suomi sekä noin 186 YK:n jäsenmaata ovat ratifioineet YK;n Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen (onpa kökköinen nimi Suomeksi – alkuperäiseltä nimeltään Convention on the Elimination of All Forms of Discrimination against Women, tai lyhyemmin, CEDAW). Suomi raportoi naisten ja tyttöjen tilanteesta CEDAW-Komitealle viimeksi vuonna 2008, jolloin Komitean vastine Suomen valtiolle nosti esiin useita ongelmia ja haasteita liittyen naisten ja tyttöjen oikeuksien toteutumiseen Suomessa. Yksi suurista huolenaiheista CEDAW-komitealle oli Suomessa esiintyvä väkivalta tyttöjä ja naisia kohtaan, sekä kotiväkivallan uhreina menehtyneiden naisten korkea määrä. Komitean mukaan Suomen valtiolla ei ole selkeää, määrätietoista suunnitelmaa väkivallan estämiseksi ja vähentämiseksi. CEDAW-komitea totesi myös kommenteissaan, että Komitea on huolissaan Suomalaisessa koulujärjestelmässä esiintyvästä seksuaalisesta väkivallasta ja häirinnästä, joiden uhreiksi tytöt joutuvat usein jo hyvin nuorina. Huolta aiheuttivat myös naisten ja miesten välinen, keskimäärin 20% suuruinen palkkaero ja naisten kohtaama syrjintä työelämässä, sekä nuorten tyttöjen keskuudessa lisääntyneet mielenterveysongelmat, kuten masennus, syömishäiriöt sekä runsas alkoholin ja muiden päihteiden käyttö.

Sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole haaste vain kehitysmaille. Media uutisoi ahkerasti kunniamurhista lähi-idässä tai seksuaalisesta väkivallasta konfliktimaissa, mutta tasa-arvon saavuttamiseen on vielä pitkä matka lähes jokaisessa maailman kolkassa. Syrjintä on erilaista eri puolilla maailmaa, mutta sitä tapahtuu joka paikassa, ja joka päivä. Kotiväkivalta on Suomessa iso ongelma, ja usein liiallisesta alkoholin käytöstä johtuvat pahoinpitelyt ovat monelle naiselle päivittäistä arkea. Suomessa, kuten myös muissa länsimaissa, pahoinpitelijä on usein tuttu tai perheen jäsen. Naiset ja tytöt eivät ole vain pahoinpitelyjen uhreja, vaan nykyään myös kasvavassa määrin pahoinpitelijöitä – ja tytöt käyvät useammin toisten tyttöjen kuin poikien kimppuun. Huolimatta siitä, että Suomi on ollut naisten oikeuksien edellä kävijä jo vuosikymmeniä, tasa-arvosta ollaan monella tasolla vielä kaukana – ja sen saavuttamiseen vaaditaan koko suomalaista yhteiskuntaa, sekä kansalaisia että päättäjiä.

Naisten ja tyttöjen oikeuksien takaaminen ja tasa-arvon turvaaminen on meidän kaikkien yhteinen vastuu, eikä tasa-arvoa saavuteta “vahingossa” tai ilman todellista yritystä. Suomella on valtiona kaikki edellytykset naisten ja tyttöjen oikeuksien, turvallisuuden, terveyden, koulutuksen ja täysivaltaisen kansalaisuuden tukemiselle ja turvaamiselle. Väkivallalle on kuitenkin laitettava loppu – nyt. Suomalainen lainsäädäntö ja seksuaalisesta väkivallasta langetetut tuomiot olisivat naurettavia, jos tilanne ei olisi näin suunnattoman masentava. Kun talousrikoksesta tuomittu istuu vankilassa useita vuosia, jopa kymmeniä, raiskauksesta tuomittu pääsee Suomessa usein ehdollisella – jopa silloin, kun rikoksen uhri on ollut tekohetkellä alaikäinen. Kotiväkivalta on Suomessa jo niin yleistä, että siitä on alkanut muotoutua jo yhteiskunnallinen normi. Väkivalta ei ole koskaan hyväksyttävää, oli se sitten fyysistä, henkistä tai seksuaalista, eikä sitä tule sallia missään tilanteessa. Poliittisten päättäjien tehtävä on osoittaa, että Suomessa ei suvaita minkäänlaista naisiin tai tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa tai syrjintää. Maailmanlaajuisesti tytöillä ja naisilla on vielä surullisen pitkä matka kuljettavana kohti väkivallatonta ja tasa-arvoista todellisuutta, mutta Suomella on mahdollisuus toimia tässä suunnannäyttäjänä. Nykytilanteen muuttaminen vaatii kuitenkin aktiivisuutta meiltä kaikilta: Pitäkää silmät avoinna ja käsi ojennettuna niitä kohti, jotka tarvitsevat apua. Uskaltakaa puhua ja nousta niitä vastaan, jotka käyttävät väkivaltaa toisia kohtaan. Pyytäkää apua silloin, kun itse tarvitsette sitä, älkääkä sietäkö minkäänlaista syrjintää tai pahoinpitelyä missään tilanteessa. Tasa-arvoisen ja väkivallattoman maailman ei tarvitse olla utopia. Hyvää väkivallatonta ja tasa-arvoista päivää, viikkoa, vuotta ja tulevaisuutta kaikille tytöille ja naisille!

Uusia haasteita kohti

Kappas, kuinka kuukaudet ovat taas vierähtäneet sitten viimeisen päivityksen.. Se tarkoittaa kai sitä, että elämä on viime kuukausina ollut jokseenkin kiireistä - mikä on kyllä ihan totta. Sitten viimeisen kirjoituksen olen ehtinyt valmistua the New School -yliopistosta kansainvälisten suhteiden maisteriksi, mennyt naimisiin (itse asiassa kahdesti!), saanut green cardin eli pysyvän oleskeluluvan Amerikkaan, ja aloittanut uudessa työssä UNICEFin Gender and Rights -yksikössä, YK:n päämajassa New Yorkissa. Kevät ja kesä olivat siis todellakin varsin kiireistä, ja samalla mahtavaa aikaa!

Aloitetaan vaikkapa siitä, mihin edellinen kirjoitus jäi, eli oleskeluluvasta ja sitä edeltäneestä avioliittoseremoniasta. Kuten ystävämme ja perheenjäsenemme nyt tietävät, menimme Jacobin kanssa naimisiin Manhattanin kaupungintalolla jo helmikuussa 2011, muutama kuukausi ennen varsinaisia häitämme. Tämä päätös tehtiin maahanmuuttosyistä. Greencardia ei voi hakea ennen kuin on laillisesti naimisissa, ja hakuprosessi kestää kuukausia - koska menimme naimisiin jo helmikuussa, saimme hakemuksemme lähetettyä maaliskuussa ja näin minä sain lopulta greencardini jo heinäkuussa. Tämä taas tarkoitti sitä, että pystyin heti elokuussa aloittamaan työskentelyn USAssa uuden oleskelulupani avulla, joka tietysti helpotti työnhakua huomattavasti.

Siviiliseremonia Manhattanin kaupungintalolla oli ihana kokemus. Alunperin olin harmissani siitä, että meidän piti mennä laillisesti naimisiin ennen vasrinaisia häitä - pelkäsin sen jotenkin tekevän heinäkuun juhlista toisarvoiset. Näin ei kuitenkaan ollut. Helmikuun siviilivihkiminen oli ihana, ikimuistoinen tilaisuus, jossa paikalla oli noin kymmenkunta läheisintä ystäväämme täällä New Yorkissa. Rakas ystäväni Traci Oshiro kuvasi tilaisuudesta ihanan videon, jonka näytimme heinäkuussa vieraillemme Suomen häissä. Ystävämme ottivat myös ihania kuvia (nämä kuvat ovat Remy Steinerin käsialaa) tilaisuudesta, ja vihkimisen jälkeen jatkoimme yhdessä illalliselle ja kaverin baariin juhlistamaan tilaisuutta. Koko päivä sujui ihanasti, ja kaikessa yksinkertaisuudessaan vihkimisseremonia oli täydellinen.



Kun siviiliseremonia oli takana, oli aika siirtyä greencard-hakuprosessin pariin. Greencardin haku on hermoja raastavaa ja osittain varsin rasittavaa puuhaa. Hakuprosessi vaikuttaa aluksi todella monimutkaiselta, mutta loppujen lopuksi huolellisuudella, hyvällä lukutaidolla ja terveellä järjellä pääsee jo aika pitkälle. Greencard-hakemukseen kuuluu useita eri lomakkeita joista osan täyttää hakija (minä) ja osan Amerikkalainen puoliso. Osana hakemusta on todistettava, että avioliittoon on astuttu vilpittömin aikein eikä greencardin takia. Avioliiton aitouden voi todistaa mm. valokuvien, ystäviltä ja perheenjäseniltä hankittujen lausuntojen ja yhteisten pankkitilien tai yhteisen vakuutuksen / liittymäsopimuksen / kuntosalijäsenyyden / asuntolainan avulla. Hakuprosessi maksaa kaikenkaikkiaan noin $2000, johon sisältyy hakemusten käsitytelymaksut sekä terveystarkastuksen hinta, joka on tehtävä osana hakuprosessia. Meidän kohdallamme koko prosessi kesti noin 5 kuukautta, joka on melko tavallinen käsittelyaika tällä hetkellä. Ajoituksemme oli hieman epäonnistunut, sillä jouduin lentämään Suomesta heinäkuussa takaisin New Yorkiin greencard-haastatteluamme varten - haastatteluaikamme oli nimittäin heinäkuun 20. päivä, jolloin olin tietysti Suomessa valmistautumassa 30.7. pidettyihin häihimme - ja greencard haastatteluaikaa ei voi siirtää, ellei kyse ole todella elämästä ja kuolemasta (ja häät eivät ikävä kyllä kuulu ko. kategoriaan). Lensin siis Suomesta New Yorkiin 19.7, noin kymmenen minuuttia kestänyt haastattelumme oli 20.7, ja lensin takaisin Suomeen 21.7. Onneksi haastattelu oli onnistunut, ja 22.7 sain sähköpostissa ilmoituksen, että oleskelulupa oli myönnetty! Pikavisiitti oli siis rahan ja vaivan arvoinen! Nykyinen oleskelulupani on voimassa 2 vuotta, jonka jälkeen minun on haettava uusi, 10-v greencard. Kun ensimmäisen greencardin myöntämisestä on kulunut 3 vuotta, voin halutessani hakea Amerikan kansalaisuutta. En ole vielä päättänyt haluanko kansalaisuuden vai ei, eikä se ihan vielä ole ajankohtaistakaan. Voin säilyttää Suomen kansalaisuuden, joten mikäli haluan USAn kansalaisuuden, minulla olisi kaksi passia - Suomen ja Amerikan.

 Toukokuussa valmistuin kansainvälisten suhteiden maisteriksi. Valmistujaisia juhlistettiin ensin oman koulutusohjelmani seremoniassa, ja sen jälkeen koko yliopiston laajuisessa ns. Convocation-tapahtumassa. Amerikkalainen valmistujaisjuhla on varsin erilainen kuin Suomalainen, mutta tunnelma on sama - kaikki valmistuvat opiskelijat juhlivat omaa, sekä ystävien saavutusta ja suuren urakan loppuun saattamista. Juhlat olivat ihanat, ja vaikka olisin toki toivonut perheeni ja Suomalaisten ystävieni olevan myös paikalla jakamassa hienon hetken kanssani, Jacobin ja paikallisten kavereiden kanssa valmistumista juhlistaminen oli ihanaa ja ikimuistoista. Ystävistäni monet valmistuivat kanssani samaan aikaan, joten meitä kaikkia odottavat nyt uudet haasteet, joista ensimmäisenä ja kenties suurimpana edessä on työnhaku. Nykyisessä taloustilanteessa se ei ole mikään helppo tehtävä, hyvästä koulutustaustasta ja työkokemuksesta huolimatta.

Kun valmistujaiset olivat takana, nautin pari viikkoa New Yorkin intiaanikesästä kunnes suuntasin kohti koti-Suomea kesäkuun puolessa välissä. Suomessa aika kuluikin sitten häävalmistelujen parissa, joiden lomassa onneksi ehdin myös viettää laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä nautiskella Suomen ihanasta kesästä. Yksi kesän kohokohdista, häiden lisäksi, oli polttari-viikonloppuni joka ylitti odotukseni tuhatkertaisesti. Ihanat ystäväni veivät minut vapaapalokunnan autolla lentämään pienkoneella, jonka jälkeen päivä jatkui tulennielennän, Torvi-ravintolaan katetun ihana yksityislounaan ja mahtavan tunnelman merkeissä. Lauantaipäivä päättyi Seurasaareen, jossa uimme, söimme ja saunoimme aina seuraavaan päivään saakka.

Varsinaiset häämme olivat 30.7.2011 Porvoossa, Kiialan Kartanon mahtavissa maisemissa ja tiloissa. Hääpäivä oli molemmille unelmien täyttymys, emmekä todella osanneet odottaa että päivästä tulisi niin tunteikas, ikimuistoinen, taianomainen ja kaikin puolin täydellinen. Aamusta yöhön kaikki sujui täydellisesti, vieraamme tuntuivat nauttineen olostaan, ja hääpari oli ainakin onnensa kukkuloilla - ja on yhä! Sen päivän tunnelmiin palataan täällä yhä päivittäin, kuvien ja videoiden kautta. Kiitos onnistuneista häistä kuuluu yhtälailla vieraille kuin hääparillekin - ilman ihanaa häävierasporukkaa ei juhlista olisi saatu niin tunnelmallisia ja ikimuistoisia.

Ihanainen Traci ja ystäväni Lorena auttoivat Jacobia tekemään minulle yllätykseksi upean, tunnelmallisen videotervehdyksen kaikilta läheisiltä ystäviltäni jotka eivät pystyneet saapumaan paikalle Suomeen juhlistamaan häitämme. Video kirvoitti voimakkaan tunnereaktion minussa, mutta myös suuressa osassa vieraitamme, joista erityisesti naispuoliset tuntuivat vollottavan avoimesti morsiamen rinnalla :) Video toi rakkaani ympäri maailmaa paikalle Suomeen, ja helpotti ikävää suuresti. Monikulttuurisen parisuhteen hankaluus on se, että jomman kumman läheiset - tai usein molempien - ovat aina jossain kaukana ja muualla. Kaikki rakkaat ja läheiset eivät koskaan ole yhdessä paikassa samaan aikaan, mutta toisaalta se ikävä jota tunnen kaukana olevia läheisiä kohtaan tavallaan myös lämmittää ja lohduttaa. On ihana tietää, että rakkaita ja tärkeitä ihmisiä on joka puolella maailmaa, ja että menenpä minne tahansa mieheni kanssa, elämässämme on aina ihania, upeita ihmisiä jotka pysyvät lähellä ja rinnalla, olimmepa fyysisesti kuinka kaukana tahansa.

 

Häiden jälkeen edessä oli paluu arkeen. Minut palkatiin UNICEFille Gender Equality-konsultiksi Gender and Rights-yksikköön, jossa aloitin uuden toimeni elokuussa, viikko Suomen häiden jälkeen. Syksy onkin kulunut töiden, arjen, New Yorkin viimeisten kesäpäivien ja ystävistä nauttimisen parissa, ja kohtahan ollaankin taas jo marraskuussa. Avioliitto on maistunut molemmille, ja vaikka voisinkin elää hääpäiväni uudestaan vaikka kuinka monta kertaa, on ihana nauttia tavallisesta arjesta ja normaalista elämästä hetki. Viimeinen vuosi on ollut varsin hektinen ja kaoottinen, ja elämissämme on tapahtunut paljon suuria asioita. Hetken rauhoittuminen tuntuu nyt hyvältä, ja tarpeelliselta.

Työsopimukseni UNICEFilla jatkuu maaliskuuhun saakka, ja toistaiseksi sen jälkeiset suunnitelmat ovat vielä täysin auki. Mahdollisuuksiahan riittää, sillä maailma on suuri ja meillä on vielä paljon nähtävää, mutta ei huolta - eiköhän se Suomikin jossain vaiheessa osu vielä reitillemme :) Ei kuitenkaan ihan vielä, matkakuume polttelee yhä liikaa. Mutta koti on aina koti - ja sinne on aina ihanaa palata. Jouluhan onkin jo ihan nurkan takana...

"Vakiintunut elämä ei tarjoa mitään jännityksiä", sanoi Pikku-Myy.

Niin se on. Kukapa sitä jaksaisi pysyä samassa maassa kovin kauaa. Olen tällä hetkellä Pohjois-Carolinassa, Charlotten lentokentällä, matkalla kohti Rio de Janeiroa. Matkalaukussa bikinit ja aurinkorasvaa, kädessä Corona. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunnen oloni kaikin puolin rentoutuneeksi ja rauhalliseksi.

Onpa ollut aikamoinen kevät. Kurssit ovat olleet todella haastavia, ja koulun eteen on saanut todella tehdä töitä. Suosikkikurssini tällä lukukaudella oli ehdottomasti "Reading and Making Documentary", kurssi jolla opeteltiin tekemään lyhytdokumentti. Opettelimme ammattitasoisen videokameran käyttöä sekä editoinnin perusteet Final Cut Pro-nimisellä Macin editointiohjelmalla. Oma dokumenttini liittyi Lasten Oikeuksien Sopimukseen. Kävin Bronxissa sijaitsevalla yläasteella vierailemassa kahdessa eri luokassa ja pidin molemmille luokille perusoppitunnin lasten oikeuksista, lasten oikeuksien sopimuksesta ja allekirjoittamis- sekä ratifiointiprosessista. Sen jälkeen palasin luokkiin parin viikon päästä haastattelemaan nuoria videokameran kanssa. Haastattelemani nuoret olivat 13-14 vuotiaita, ja äärettömän fiksuja ja ajattelevaisia, ja pidän itse lopputuloksesta kovasti. Kommentit ja mielipiteet ovat tervetulleita!



Koulun lisäksi työni Equity for Children järjestön kanssa on pitänyt minut todella kiireisenä viimeisten kuukausien aikana. Järjestimme yhteistyössä UNICEFin kanssa kolmipäiväisen konferenssin huhtikuun 26-28, joka oli todella raskasta ja aikaa vievää touhua, mutta lopulta tapahtuma oli erittäin onnistunut ja taisi ylittää kaikkien odotukset. Osallistujia oli kaikkina kolmena paivänä 200 tai enemmän, ja konferenssisalista meinasi tila loppua kesken. Kiinnostuneet voivat lukea uutisia ja konferenssissa esiteltyjä tutkimuksia ja projekteja sekä katsoa haastatteluvideoita (jotka minä tein!) www.equityforchildren.org sivustolla.

Seuraava seikkailu odottaa Brasiliassa. Saavun Rio de Janeiron lentokentälle huomenna aamu yhdeksän maissa paikallista aikaa, ja suuntaan sieltä Girl from Ipanema nimiseen hostelliin, jossa vietän jo Riossa olevien opiskelutovereiden kanssa ensimmäisen viikon. Tarkoituksena olisi löytää kalustettu asunto vuokralle kesä- ja heinäkuun ajaksi mahdollisimman pian. Harjoittelujaksomme alkaa virallisesti 1. kesäkuuta, joten tämä ensimmäinen viikko on aikaa rauhassa asettua, tutustua paikkoihin ja nauttia Rion ihanista maisemista.

Meitä GPIA-ohjelman opiskelijoita on Riossa tänä kesänä 17. Suurimmalla osalla on kaksi erillistä harjoittelupaikkaa, joista toisessa olemme kaksi päivää viikosta ja toisessa kolme. Suurin osa harjoitteluista liittyy enemmän teemaan "Youth and Media". Itse tulen touhuamaan osan ajastani paikallisten lasten ja nuorten kanssa YK:n lasten oikeuksien sopimuksen parissa. Tarkoituksena on opettaa ryhmälle nuoria lasten oikeuksien sopimuksen sisältö ja saada lapset ja nuoret ajattelemaan omia oikeuksiaan, niiden toteutumista Riossa sekä laajemmin Brasiliassa, ja oppituntien ohella rakentaa portugalinkielinen nettisivusto aiheesta. Nuorille annetaan pienet ja kätevät Flip-HD videokamerat, ja rymissä heidän on tarkoitus kuvata videoita liittyen lasten oikeuksiin näiden lasten ja nuorten omassa elämässä ja yhteisössä. Videot menevät nettisivustolle nuorten omien blogien ja kirjoitusten ohella, ja sivulle laitetaan myös perustietoa Lasten oikeuksista, sekä mahdollisesti oppituntimalleja muille kasvattajille, kouluttajille ja opettajille. Työtä tässä projektissa riittää, sillä aikaa Riossa on vain 8 viikkoa - mutta olen innoissani ja uskon että kokemus tulee olemaan kaikille mahtava!

Tämän lisäksi työskentelen mahdollisesti paikallisessa katulasten keskuksessa ja olen mukana lasten oikeuksien kartoittamisprojektissa, josta kirjoittelen lisää myöhemmin. Yksi Rion tämän kesän projekteista tapahtuu Villa Mimosassa, joka on Latinalaisen Amerikan suurin 'punaisten lyhtyjen katu'. Vila Mimosassa prostituoituina työskentelevät naiset tekevät oman videoprojektin meidän opiskelijoiden kanssa. Sen lisäksi Riossa tehdään valokuvaprojekti toisessa favelassa lasten ja nuorten kanssa, sekä ns. "Video Letter Project". Videokirje tehtiin Riossa myös viime vuonna. Kiinostuneet voivat katsoa ja kuunnella mitä Nova Holanda-nimisen favelan nuoret halusivat kertoa maailmalle omasta elämästään ja yhteisöstään.


From the children in Nova Holanda to the world! from piavideoletter on Vimeo.

Siitä on kahdeksan vuotta kun palasin Brasiliasta Suomeen vaihto-oppilasvuoteni jälkeen, olin silloin 17 vuotias. Melkein vuosikymmen on kulunut - joten johan se on korkea aika palata takaisin. Olen tästä kesästä todella innoissani!

Aika nousta lentokoneeseen. Elokuussa palaan sitten taas Suomeen, ja siihenhän ei ole enää kauaa.

Pikku-Myy on viisas neiti.

Opiskelijaelämää

Koulu on alkanut. Eikä mitenkään pehmeästi, vaan täysillä. Todennäköisesti tämä on ohimenevä tunne, mutta tällä hetkellä tunnen syyllisyyttä jokaisesta vapaasta hetkestä, jota en käytä opiskeluun. Osittain se johtuu siitä, että kurssit ovat todella laajoja ja työläitä, ja pelkään, että ellen käytä jokaista mahdollista tilaisuutta opiskeluun ja lukemiseen, en saa kaikkea tehtyä ajallaan. Sen lisäksi olen kuitenkin myös naurettavan innoissani kaikesta - koulusta, kursseista, opettajista, muista opiskelijoista, ja kaikesta siitä mitä New York tarjoaa. Senkin vuoksi tunnen syyllisyyttä - pelkään, että aika kuluu liian nopeasti, enkä ehdi tehdä, kokea, nähdä ja oppia kaikkea sitä, mitä haluan.

Koulutusohjelmani on laajuudeltaan 42 amerikkalais-opintopistettä, eli creditiä. Yksi "credit" maisteritasoisissa opinnoissa tarkoittaa yleensä yhtä luentotuntia ja viittä kotiopiskelutuntia. Normaali opintomäärä maisteriopinnoissa on 9 creditiä per lukukausi, mikä siis tarkoittaa noin54 opiskelutuntia viikottain. En ole pitänyt kirjaa siitä, minkä verran aikaa olen toistaiseksi käyttänyt opiskeluun viikossa, mutta luulen, että tuo 54 tuntia ei ainakaan ole alakanttiin arvioitu. Ja niin, sen lisäksihän minä teen töitä 20 tuntia viikossa.... ja siihenhän se viikko sitten menikin.

Me suoritamme normaalisti 3 kurssia lukukaudessa, joista jokainen on 3 creditiä laajuudeltaan. Kuten Suomessa, myös täällä opinnot koostuvat ns. pakollisista perusopinnoista, valinnaisista opinnoista, harjoittelusta ja lopputyöstä, joka vastaisi Suomen gradua. Meidän on tarkoitus opiskella myös kesällä ja suorittaa 6 creditin arvosta valinnaisia opintoja, jotka kesällä yleensä suoritetaan harjoittelun muodossa. Työharjoitteluja on mahdollista tehdä New Yorkissa, tai koulun IFP (International Field Program) -ohjelman kautta. Tänä vuonna kohdemaita oli kuusi; Nepal, Guatemala, Etiopia, Senegal, Brasilia ja Argentiina. Ensi kesän vaihtokohteet julkistetaan huomenna International Field Program konferenssissa, jonne olen tietysti menossa. Paikalla on myös tänä kesänä vaihdossa olleita opiskelijoita kertomassa omista kokemuksistaan.

Tämän syksyn peruskurssini ovat nimeltään Global Flows ja Economics in International Affairs. Jälkimmäisen sisältö on melko selvä - talous. Mikro- ja makrotalouden perusteet, talouden peruskäsitteet, kysyntä ja tarjonta, markkinatalous, globaali talous, talouden historia...Käyriä, yhtälöitä, vaikeita sanoja ja paljon opiskeltavaa. Minulle kurssi on ehkä vielä haastavampi kuin amerikkalaisille kanssaopiskelijoille, johtuen pitkälti Suomen ja Amerikan koulutusjärjestelmien eroista. Amerikkalaiset menevät lukiosta (high school) collegeen, joka tavallaan vastaa yliopistoa ja on yliopistotasoinen koulu. Collegessa suoritetaan bachelor-tutkinto, joka vastaisi Suomessa kandin tutkintoa. Toisin kuin Suomessa, Amerikassa ei kuitenkaan suoraan lukion jälkeen valita sitä omaa alaa tai pääainetta, ja lähdetä opiskelemaan suoraan jotain tiettyä ammattia tai tutkintoa kohti. Collegessa on mahdollista opiskella vielä vähän kaikkea, kokeilla erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja, ja jatkaa pitkälti lukiomaisella yleissivistävällä opiskelulinjalla. Sen vuoksi suurin osa opiskelijoista on käynyt perustasoisia talouskursseja collegessa, vaikka he eivät ehkä olekaan opiskelleet taloustieteitä pääaineenaan. Minä en sen sijaan ole koskenutkaan talousteorioihin sitten ammattikorkeakoulun ensimmäisen vuoden, jolloin meillä muistaakseni oli kurssi nimeltään talous- ja terveystiedon perusteet. Opeteltavaa siis riittää. Onneksi minulla on koti-kirjanpitäjä, joka saa kunnian toimia henkilökohtaisena tukiopettajanani.

Global Flows on yleiskurssi, jonka tarkoitus on tarjota pohja kaikille muille opinnoille. Sen vuoksi kurssi on HYVIN laaja. Kurssin tarkoituksena on tarjota opiskelijoille käsitys siitä, minkälainen on nykyinen globaali yhteiskunta, mitä termi "globaali" tarkoittaa, mitkä historialliset tapahtumat ja tekijät ovat vaikuttaneet modernin yhteiskunnan ja markkinatalouden syntyyn ja muokanneet maailmaa sen nykyiseen tilaan. Tilasin kurssin kirjat netistä - kaikki 10 kappaletta - ja aihealueisiin kuuluu kolonialismi, Columbuksen saapuminen Amerikkaan, Weber, Adam Smith, Euroopan imperialismi, Egyptin kolonialismi, Michel Foucault ja Somalian humanitäärinen kriisi. Kirjojen lisäksi kurssilla luetaan paljon netissä olevia tekstejä, joten lukemisen puute ei ainakaan ole ongelma seuraavien kuukausien aikana.

Näiden kahden peruskurssin lisäksi ilmoittauduin Conflict and Development -nimiselle valinnaiskurssille. Kurssi käsittelee erilaisia väkivalvaisen konfliktin muotoja, kuten valtioiden välisiä sotia, sisällissotia, terrorismia ja organisoitua rikollisuutta. Tällä kurssilla kirjoja on "vain" kolme, mutta aihealue on toisaalta sitäkin raskaampaa. Kun lukee kirjaa uskonnollisista terroristijärjestöistä, Holokaustista tai Ruandan kansanmurhasta, olo on lukuhetken päätyttyä kaikkea muuta kuin kevyt ja valaistunut. Toisaalta, mikäli tämänhetkiset suunnitelmani tulevat joskus toteen, ei tulevaisuuden uranikaan ole ehkä sieltä kevyimmästä päästä.

En ole opiskellut suomalaisessa yliopistossa, joten en voi suoranaisesti verrata Amerikan ja Suomen yliopistojen luentokulttuuria. Minulle tämä on kuitenkin hyvin uutta ja erilaista. Luennot keskittyvät pitkälti yhteisen keskustelun ympärille liittyen kirjoihin tai teksteihin, joita olemme lukeneet kyseiselle viikolle. Opettajat toki myös "luennoivat" sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta enemmän tunneilla on tarkoitus keskustella teemoista ja kirjoista yhdessä eri näkökulmista, ja löytää erilaisia ja uudenlaisia näkökulmia asioiden ja ilmiöiden tarkasteluun. Opettajat harvoin antavat mitään valmiina, vaan enemmän kannustavat opiskelijoita nostamaan itse esiin kysymyksiä, ajatuksia ja ehdotuksia kurssin aihealueisiin liittyen. Väittely, myös oman opettajan kanssa, on usein erittäin suotavaa. Kursseihin kuuluu suullisten esitelmien pitämistä, esseitä, kotitehtäviä ja tenttejä. Sitten täytyy myös muistaa, että täällä maisteriopinnoissa opiskelijan täytyy ylläpitää "hyvä akateeminen asema", mikä tarkoittaa tietyn keskiarvon ylläpitämistä opintojen ajan. Keskiarvo 4.0 on täällä paras mahdollinen, eli ns. "Straight A's". "Good academic standing" tarkoittaa vähintään 3.0 keskiarvoa, joka täällä on yhtä kuin arvosana B. Kirjaimet käännetään numeerisiksi arvosanoiksi niin, että A=4, A - =3.7, B+ = 3.3 ja B=3.0.
Sen lisäksi annetaan arvosanoja B- = 2.7, C+ = 2.3, C=2.0, C- = 1.7 ja F = 0. Mikäli maisteriopiskelija tippuu alle 3.0 keskiarvon, opinnot keskeytyvät ja opiskelijan tulee korottaa jonkun kurssin arvosanaa nostaakseen keskiarvoa. Kurssin arvosanaa voi oikeastaan korottaa ainoastaan käymällä kurssin uudestaan - ja koska täällä lukukausimaksut muodostuvat niin, että yhdellä creditillä on tietty hinta, ja yhden creditin hinta on tällä hetkellä 1175 dollaria, kolmen creditin kurssin uusiminen tulee maksamaan opiskelijalle noin 3,500 dollaria. Ei siis kannata saada huonoja arvosanoja.

Jännittää aika paljon. Tunnetilat vaihtelevat suunnattomasta innostuksesta lamaannuttavaan paniikkiin. Kirjapino pöydällä kasvaa, ja samalla alan pikkuhiljaa ymmärtämään mitä seuraavat kaksi vuotta pitävät sisällään. Sen voin kuitenkin sanoa, että katumusta en kyllä ole tuntenut, enkä usko että tulen tuntemaankaan.

Koulureppu on pakattu!

No niin.. Ensin pitää ilmeisestikin pyydellä anteeksi sitä, että olen ollut huono bloggaaja enkä ole päivittänyt blogiani aikoihin. Te, jotka olette käyneet New Yorkissa tiedätte, miten tämä kaupunki vetää ihmisen sisäänsä.. Ja ne, jotka eivät ole käyneet, voivat käyttää mielikuvitustaan. Joka tapauksessa, kuherruskuukausi alkaa olla pikkuhiljaa ohi, ja jokseenkin normaali arki alkaa pian.

Olen ollut täällä nyt noin kuukauden, ja aika on mennyt ihan mielettömällä vauhdilla. Ensimmäiset viikot kuluivat huonekaluostosten, naapurustoon tutustumisen ja yleisen ihastelun ja ihmettelyn parissa. Kävimme Jacobin kanssa myös hieman toisenlaisissa maisemissa Virginian osavaltiossa, Shenandoah-nimisellä luonnonsuojelualueella. Maisemat olivat vehreitä, vuoristoisia ja kauniita, paikka jossa olimme on oikeastaan täysi vastakohta New Yorkille. Vietimme Virginiassa pitkän viikonlopun Jacobin veljen, isän ja mummon kanssa. Paluumatkalla pysähdyimme Washingtonissa, jonne haluan ehdottomasti mennä uudestaan, mutta hieman myöhemmin syksyllä. Washingtonin säätila oli jotain täysin uskomatonta, sään perusteella olisi voinut kuvitella olevansa keskellä päiväntasaajaa. Lämpötila liikkui yli 35 asteessa, ja ilman kosteus oli käsittämätön! On kuulemma hyvin yleistä, että kesäkuukausina Washingtonin ensiapuasemat ovat täynnä lämpöhalvauksen saaneita turisteja, jotka eivät osanneet varautua pääkaupungin säähän.

Ennen Virginian reissua huomasin Facebookin kautta työpaikkailmoituksen koulumme International Student Services -toimiston sivuilla. Koska olen Yhdysvalloissa opiskelijaviisumilla, mahdollisuuteni työskennellä täällä on hyvin rajattua. Ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana saan työskennellä lukukauden aikana 20 tuntia viikossa, kampuksella. En siis voi mennä töihin Starbucksiin, baariin tai kaupan kassalle, vaan työpaikkani täytyy olla yliopistolla. Lomien aikana tuntimäärää ei ole rajattu. Toisena opiskeluvuonna saan työskennellä kampuksen ulkopuolella, mutta toimenkuvani täytyy liittyä siihen, mitä opiskelen. Koska mahdollisuuteni tehdä töitä ovat rajatut, ja pienikin määrä rahaa tulee tarpeeseen, lähetin työpaikkahakemuksen ISS:n toimistoon ennen Virginian lomaa. Sain lomareissun aikana sähköpostitse kutsun tulla työhaastatteluun, joka oli viime viikon torstaina. Perjantaina sain puhelimitse tietää, että olin saanut töitä :) Tittelini on "Student worker", ja työpaikka siis New Schoolin International Student Services -toimisto. Toimisto palvelee koulun kaikkia kansainvälisiä opiskelijoita erilaisissa tilanteissa, antaa neuvontapalveluita, järjestää tapahtumia ja toimii yleisesti kansainvälisten opiskelijoiden tuki-, tapahtuma- ja infopisteenä. Minä teen yleensä varsin tavallista toimistotyötä, olen etutiskillä ottamassa opiskelijoita vastaan ja ohjaamassa oikeaan paikkaan, vastaan puhelimiin, arkistoin, faksaan, vastaan sähköposteihin.. Työ on rauhallista ja leppoisaa, ja työkaverit tuntuvat mukavilta. Suuri osa toimiston väestä on kansainvälisiä opiskelijoita, lukuunottamatta pysyvää henkilökuntaa. Työskentelen kolmena päivänä viikossa, koko vuoden samalla aikataululla.


Tällä viikolla olen vihdoin päässyt tutustumaan uuteen kouluuni erilaisten tapahtumien, orientaatioiden ja infotilaisuuksien kautta, mikä on ollut mahtavaa. Tiistaina meillä oli International Student Orientation, pakollinen orientaatio kaikille New Schoolin kansainvälisille opiskelijoille. New Schoolissa on varsin suuri määrä kansainvälisiä opiskelijoita yli sadasta eri maasta, mikä on hienoa. Koulussa tapaa ihmisiä melkeinpä joka maailman kolkasta. Suomalaisiin opiskelijoihin en ole vielä törmännyt, ruotsalaisiin, tanskalaisiin ja norjalaisiin kyllä. Jostain syystä Suomen lippu on myös aina se lippu, joka puuttuu. Mikä ihme siinä on? Huomasin tämän Washingtonissa lentokentällä, sekä meidän kansainvälisten opiskelijoiden tilaisuuksissa. Washingtonin Dullesin lentokentän katosta roikkuu joka ikisen mahdollisen minimaalisen kokoisen valtion ja ei-valtion lippu, mutta ei Suomen. Ruotsi, Tanska, Norja, Islanti ja jopa Viro ovat kyllä edustettuina. Ilmeisesti Amerikkalaisten kartoissa Venäjän ja Ruotsin välissä on vain tyhjää, tai Amerikkalaisten mielissä Suomi on yhä osa Ruotsia. En tiedä saanko Suomen lippua roikkumaan Washingtonin lentokentän kattoon, mutta ainakin pidän huolen siitä, että kouluni kansainvälisten opiskelijoiden tilaisuuksissa Suomi on myös edustettuna.

Tiistai-iltana meillä oli vihdoin oman ohjelmani (Master of International Affairs) orientaatio. Paikalla oli senaattori Bob Kerrey, The New Schoolin presidentti, sekä oman ohjelmani opettajat ja professorit, ja tietysti kaikki uudet opiskelijat. Koulussamme on mahdollista opiskella kahdessa eri International Affairs -ohjelmassa. Itse olen "Master of Arts in International Affairs"-koulutusohjelmassa, joka on laajuudeltaan 42 "opintopistettä", eli kaksi vuotta. Sen lisäksi koulussa on tarjolla myös MSC, eli Master of Sciences in International Affairs -koulutusohjelma, joka on laajuudeltaan pienempi, ja hakuvaatimuksena on 3-5 vuotta alan työkokemusta. Master of Arts -koulutusohjelmaan voi hakea ilman varsinaista alan kokemusta, tai vaikka suoraan collegesta.

Orientaatiossa professorit esittelivät itsensä sekä kertoivat hieman kursseista, joita he opettavat. Tällaisen pienen orimattilalaistytön aivot eivät ihan vielä pysty täysin käsittämään sitä, kuinka mahtavia professoreita koulussamme on, ja minkälaista tietoa ja kokemusta heillä on tarjota. Täällä opiskelijat valitsevat kursseja niiden sisällön lisäksi myös pitkälti sen perusteella, kuka professori kursseja opettaa, ja suosituimpien professoreiden kurssit täyttyvät hyvin nopeasti. Kyse ei myöskään ole ainoastaan opettajien kokemuksesta ja opetustyylistä, vaan myös suhteiden luomisesta tällä alalla.

Orientaatiossa myös kaikki opiskelijat esittelivät itsensä. Uusia International affairs- opiskelijoita on noin 130, ja kuunnellessani muiden ihmisten taustoja tunsin sekä ylpeyttä siitä, että tulin valituksi tähän kouluun, mutta myös pienoista paniikkia. Riittämättömyyden tunne iskee aina välillä, mutta se taitaa olla ihan normaalia.

Jokaisella opiskelijalla on oma "Advisor", eli professori, joka auttaa kurssivalintojen kanssa. Suoritamme syyslukukauden aikana 9 creditiä eli kolme kurssia. Ohjelmamme koostuu tietyistä pakollisista "peruskursseista" jotka kaikki opiskelijat valitsevat, valinnaisista kursseista, sekä lopputyöstä. Ohjelmassa on viisi eli suuntautumisvaihtoehtoa, joista jokainen opiskelija valitsee omansa hieman myöhemmin opintojen aikana. Suuntautumisvaihtoehto määrittelee sen, mitä valinnaisia opiskelija valitsee. Suuntautumisvaihtoehdot ovat nimeltään Development, Conflict and Security, Governance and Rights, Cities and Urbanization ja Media and Culture. Harjoittelu ei ole pakollinen, mutta erittäin suositeltava. Ohjelma tarjoaa mahdollisuuden osallistua International Field Program -harjoitteluun, eli kansainväliseen työharjoitteluun. Vuoden 2010 kohdemaita ei ole vielä julkistettu, mutta viime vuoden kohteet olivat Guatemala, Nepal, Argentina, Brasilia, Etiopia ja Senegal. Kansainvälisen työharjoittelun lisäksi opiskelija voivat suorittaa työharjoitteluja New Yorkissa. Harjoittelupaikkoja ovat mm. YK:n eri osastot kuten UNICEF JA UNDP (United Nations Development Program), World Food Program, International Crisis Group, Global Security Institute, International Resque Committee ja Amnesty International. Mahdollisuudet ovat rajattomat, sillä lähes jokainen kansainvälinen järjestö ja organisaatio toimii New Yorkissa. Mahdollisuuksien määrä on hetkittäin jopa musertava, sillä tällä hetkellä haluan vain tehdä kaikkea! On hyvin vaikeaa rajata itseään ja omaa intoaan ja pitää mielessä se tosiasia, että ihan kaikkea ei vain yksinkertaisesti voi tehdä.

Olen ilmoittautunut nyt kolmelle kurssille, joista kaksi on pakollisia ja yksi valinnainen. Pakolliset kurssit ovat nimeltään Global Flows ja Economics in International Affairs, ja valinnainen kurssini on Conflict and Development. Sen lisäksi ohjelmamme opiskelijat saavat ilmaiseksi osallistua kielikursseille, joista emme saa credittejä eli "opintopisteitä". Olen tällä hetkellä kallistunut espanjan suuntaan, mutta mielipiteeni vaihtuu noin tunnin välein. Minulla on tunteja maanantaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin, ja töitä maanantaisin, tiistaisin ja torstaisin. Opiskelun lisäksi koulu tarjoaa tietysti hirvittävän määrän erilaisia tapahtumia, vapaaehtoistoimintaa, opiskelijaryhmiä, seminaareja, konferensseja sun muita kissanristiäisiä, joihin haluaisin kaikkiin osallistua. Kräh. Rajaaminen on vaikeaa.

Ja sitten.. ne Ihmiset. Kanssaopiskelijat. En tietenkään ole ehtinyt tehdä kunnolla tuttavuutta kovinkaan moneen henkilöön vielä, mutta parissa päivässä olen tavannut monta ihanaa, kiinnostavaa, ystävällistä ihmistä. Kansainvälisten opiskelijoiden joukko on mahtava, sillä me olemme kaikki samassa tilanteessa ja ymmärrämme toinen toisiamme. Amerikkalaiset opiskelijat omassa ohjelmassani ovat kaikki hyvin kansainvälisiä, paljon matkustaneita, avoimia ja ystävällisiä. Opiskelijoiden välillä vallitsee tietynlainen kilpailuasetelma, sillä me kaikki haluamme samoille kursseille, taistelemme samasta rahoituksesta, kilpailemme harjoittelupaikoista ja yritämme tuoda itsemme esiin kymmenien muiden joukosta, mutta ainakaan vielä se ei näy opiskelijoiden keskuudessa. Tällä hetkellä me olemme kaikki samassa tilanteessa ja samassa asemassa, ja luulen, että jokainen on vain vilpittömän innostunut opiskelujen aloittamisesta, New Yorkista ja uusista ihmisistä.

Koulu alkaa maanantaina, ja odotan sitä sekavin tuntein. Loma on ohi, ja nyt on aika palata arkeen, aikatauluihin, normaaliin rytmiin ja opiskelijaelämään. Toisaalta, veikkaan että elämä New Yorkissa ei koskaan tule olemaan arkista tai normaalia, ja termi "opiskelijaelämä" saattaa täällä saada täysin uudenlaisen merkityksen.


Tässä vielä linkki ohjelmaani niille, ketkä ovat kiinnostuneita :)

www.gpia.info International Affairs -ohjelman sivut

Taustaa ja tulevaisuutta.

2.8.2009 nousen lentokoneeseen, joka vie minut uuteen kaupunkiin, jossa tulen viettämään seuraavat kaksi vuotta. Viime vuoden loppupuolella tuskallisen prosessin päätöksenä lähetin hakemukseni New Yorkin The New School yliopistoon. Hain opiskelupaikkaa kaksivuotisesta Master of Arts in International Affairs koulutusohjelmasta. Syitä kyseiseen kouluun hakemiselle oli useita. Valmistuin jouluna 2008 sosionomiksi Helsingin ammattikorkeakoulu Metropoliasta, ja opintoihini liittyen suoritin yhden työharjoitteluni Keniassa, Kisumun kaupungissa vuonna 2007. Keniasta palattuani koin monella tapaa olevani jossain määrin hukassa, mutta jotain Keniassa oleminen kuitenkin selkeytti. Tiesin, että olin löytänyt sen oman juttuni, ja halusin ehdottomasti suunnata opintojani ja tulevaa uraani kohti kansainvälistä kehitysyhteistyötä.

Keniasta palattuani aloitin kehitysmaatutkimuksen perusopintojen suorittamisen Helsingin avoimella yliopistolla sosionomitutkintoni ohella, ja suoritin 25 opintopisteen laajuiset perusopinnot. Tein myös kolmannen sosionomitutkintooni liittyneen työharjoittelun kehitysyhteistyön parissa Plan Suomi Säätiössä, jossa toimin kampanjakoordinaattorina Omat nimet kirjoissa - kampanjassa, joka liittyi lasten syntymärekisteröintiin kehitysmaissa. Olin Planilla harjoittelijana sekä työntekijänä tammikuusta elokuuhun vuonna 2008.

Joulukuussa 2008 valmistuin sosionomiksi Helsingin ammattikorkeakoulusta, jonka jälkeen muutin Helsingin hulinasta takaisin kotikaupunkiini Orimattilaan vanhempieni luokse. Aloitin tammikuussa 2009 lastensuojelun sosiaalityöntekijän sijaisuuden pienessä Iitin kunnassa, jossa työskentelin kyseisessä tehtävässä heinäkuun alkuun saakka.

Maaliskuun 12. päivänä paljon muuttui. Kyseisenä päivänä kiukustuin, sillä luulin gmailini päästäneen ensimmäisen spämmimailin läpi. Oletin suurin kirjaimin kirjoitetun "CONGRATULATIONS" -otsikon enteilevän joko viagratarjousta tai miljoonavoittoa, jonka lunastamiseksi minun tarvisi vain toimittaa tilinumeroni, pankkitunnukseni ja luottokorttitietoni luotettavalle taholle. Ennen delete-napin painamista vilkaisin kuitenkin lähettäjän osoitetta, joka viittasikin yliopistoon, jonne olin hakenut. Viagrat ja miljoonavoitot jäivät saamatta, mutta sen sijaan sähköposti kertoi minun saaneen opiskelupaikan The New School yliopiston International Affairs -maisteriohjelmasta. Sen lisäksi minulle oli myönnetty stipendi koulusta, joka kattaisi 60 % ensimmäisen vuoden lukukausimaksuista.

Tässä sitä nyt ollaan. Helvetillisen hakuprosessin, pitkän odotuksen, piinaavan viisuminhakuhässäkän, ahdistavien rahoitusjärjestelyjen ja monen muun mutkan jälkeen olen kahden viikon päässä varsin suuresta elämän muutoksesta. New Yorkissa minua odottaa pieni, mutta sitäkin viehättävämpi kaksio Brooklynissa jonka ikkunasta näkyy New Yorkin kuuluisa siluetti. Asuntooni muutan avopuolisoni Jacobin kanssa, jonka läsnäolo sekä Amerikkalaisuus ovat kieltämättä tehneet lähtövalmisteluista hieman helpompia. Jacob etsi meille asunnon, joka löytyikin jo toukokuussa, ja on ehtinyt kevään aikana hankkia sinne välttämättömimmät tavarat, kuten sohvan, sängyn, television, ja sen tärkeimmän, eli kahvinkeittimen. Loppusisustus tehdään yhdessä, kun olemme molemmat New Yorkissa.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun lähden hieman kauemmaksi kotoa. Lukion toisella luokalla lähdin vuodeksi Brasiliaan rotary-järjestön vaihto-oppilaana, ja Keniassakin vierähti kolme kuukautta. Luulen, että perheeni ja kenties ystäväpiirinikin on jo jonkin aikaa osannut aavistella, että jossain vaiheessa lähtö on taas edessä, sillä syystä tai toisesta en oikein osaa olla paikoillani kovin kauaa. Lähteminen ei kuitenkaan ole ainakaan vielä muuttunut rutiiniksi, vaan aiheuttaa saman tunteiden sekamelskan joka ikinen kerta. "Mitä ihmettä oiken olen tekemässä" -ajatukset tulevat väistämättä, sekä paniikki siitä, että en pärjää. Että ikävä onkin liian iso. Että kotona kaikki on niin paljon tutumpaa, helpompaa, turvallisempaa, kuten onkin.

Kuitenkin, loppujen lopuksi, lähdön lähestyessä muistan aina, kuinka onnekas olen. Minä VOIN lähteä. Minulla on mahdollisuudet muokata elämääni ja arkeani, minä voin valita kotiin jäämisen ja lähtemisen väliltä, ja sen lisäksi tiedän, että mitä ikinä valitsen, sen ei koskaan tarvitse olla lopullista. Monella muulla ei ole samoja mahdollisuuksia.
Sen lisäksi, minä olen onnekas erityisesti siitä syystä, että vaikka lähden kauas ja vaikka olen poissa pitkään, ne asiat, joilla täällä kotona on todella merkitystä ja joita poissa ollessani kipeimmin kaipaan, säilyvät. Täällä on aina koti, johon palata, ja perhe, joka odottaa, ja ystävät, jotka muuttuvat mutta eivät kuitenkaan muutu. Minun ei tarvitse pelätä sitä, että menettäisin jotain korvaamatonta kun lähden, ja se, jos mikä, on onnekasta.