Uusia haasteita kohti

Kappas, kuinka kuukaudet ovat taas vierähtäneet sitten viimeisen päivityksen.. Se tarkoittaa kai sitä, että elämä on viime kuukausina ollut jokseenkin kiireistä - mikä on kyllä ihan totta. Sitten viimeisen kirjoituksen olen ehtinyt valmistua the New School -yliopistosta kansainvälisten suhteiden maisteriksi, mennyt naimisiin (itse asiassa kahdesti!), saanut green cardin eli pysyvän oleskeluluvan Amerikkaan, ja aloittanut uudessa työssä UNICEFin Gender and Rights -yksikössä, YK:n päämajassa New Yorkissa. Kevät ja kesä olivat siis todellakin varsin kiireistä, ja samalla mahtavaa aikaa!

Aloitetaan vaikkapa siitä, mihin edellinen kirjoitus jäi, eli oleskeluluvasta ja sitä edeltäneestä avioliittoseremoniasta. Kuten ystävämme ja perheenjäsenemme nyt tietävät, menimme Jacobin kanssa naimisiin Manhattanin kaupungintalolla jo helmikuussa 2011, muutama kuukausi ennen varsinaisia häitämme. Tämä päätös tehtiin maahanmuuttosyistä. Greencardia ei voi hakea ennen kuin on laillisesti naimisissa, ja hakuprosessi kestää kuukausia - koska menimme naimisiin jo helmikuussa, saimme hakemuksemme lähetettyä maaliskuussa ja näin minä sain lopulta greencardini jo heinäkuussa. Tämä taas tarkoitti sitä, että pystyin heti elokuussa aloittamaan työskentelyn USAssa uuden oleskelulupani avulla, joka tietysti helpotti työnhakua huomattavasti.

Siviiliseremonia Manhattanin kaupungintalolla oli ihana kokemus. Alunperin olin harmissani siitä, että meidän piti mennä laillisesti naimisiin ennen vasrinaisia häitä - pelkäsin sen jotenkin tekevän heinäkuun juhlista toisarvoiset. Näin ei kuitenkaan ollut. Helmikuun siviilivihkiminen oli ihana, ikimuistoinen tilaisuus, jossa paikalla oli noin kymmenkunta läheisintä ystäväämme täällä New Yorkissa. Rakas ystäväni Traci Oshiro kuvasi tilaisuudesta ihanan videon, jonka näytimme heinäkuussa vieraillemme Suomen häissä. Ystävämme ottivat myös ihania kuvia (nämä kuvat ovat Remy Steinerin käsialaa) tilaisuudesta, ja vihkimisen jälkeen jatkoimme yhdessä illalliselle ja kaverin baariin juhlistamaan tilaisuutta. Koko päivä sujui ihanasti, ja kaikessa yksinkertaisuudessaan vihkimisseremonia oli täydellinen.



Kun siviiliseremonia oli takana, oli aika siirtyä greencard-hakuprosessin pariin. Greencardin haku on hermoja raastavaa ja osittain varsin rasittavaa puuhaa. Hakuprosessi vaikuttaa aluksi todella monimutkaiselta, mutta loppujen lopuksi huolellisuudella, hyvällä lukutaidolla ja terveellä järjellä pääsee jo aika pitkälle. Greencard-hakemukseen kuuluu useita eri lomakkeita joista osan täyttää hakija (minä) ja osan Amerikkalainen puoliso. Osana hakemusta on todistettava, että avioliittoon on astuttu vilpittömin aikein eikä greencardin takia. Avioliiton aitouden voi todistaa mm. valokuvien, ystäviltä ja perheenjäseniltä hankittujen lausuntojen ja yhteisten pankkitilien tai yhteisen vakuutuksen / liittymäsopimuksen / kuntosalijäsenyyden / asuntolainan avulla. Hakuprosessi maksaa kaikenkaikkiaan noin $2000, johon sisältyy hakemusten käsitytelymaksut sekä terveystarkastuksen hinta, joka on tehtävä osana hakuprosessia. Meidän kohdallamme koko prosessi kesti noin 5 kuukautta, joka on melko tavallinen käsittelyaika tällä hetkellä. Ajoituksemme oli hieman epäonnistunut, sillä jouduin lentämään Suomesta heinäkuussa takaisin New Yorkiin greencard-haastatteluamme varten - haastatteluaikamme oli nimittäin heinäkuun 20. päivä, jolloin olin tietysti Suomessa valmistautumassa 30.7. pidettyihin häihimme - ja greencard haastatteluaikaa ei voi siirtää, ellei kyse ole todella elämästä ja kuolemasta (ja häät eivät ikävä kyllä kuulu ko. kategoriaan). Lensin siis Suomesta New Yorkiin 19.7, noin kymmenen minuuttia kestänyt haastattelumme oli 20.7, ja lensin takaisin Suomeen 21.7. Onneksi haastattelu oli onnistunut, ja 22.7 sain sähköpostissa ilmoituksen, että oleskelulupa oli myönnetty! Pikavisiitti oli siis rahan ja vaivan arvoinen! Nykyinen oleskelulupani on voimassa 2 vuotta, jonka jälkeen minun on haettava uusi, 10-v greencard. Kun ensimmäisen greencardin myöntämisestä on kulunut 3 vuotta, voin halutessani hakea Amerikan kansalaisuutta. En ole vielä päättänyt haluanko kansalaisuuden vai ei, eikä se ihan vielä ole ajankohtaistakaan. Voin säilyttää Suomen kansalaisuuden, joten mikäli haluan USAn kansalaisuuden, minulla olisi kaksi passia - Suomen ja Amerikan.

 Toukokuussa valmistuin kansainvälisten suhteiden maisteriksi. Valmistujaisia juhlistettiin ensin oman koulutusohjelmani seremoniassa, ja sen jälkeen koko yliopiston laajuisessa ns. Convocation-tapahtumassa. Amerikkalainen valmistujaisjuhla on varsin erilainen kuin Suomalainen, mutta tunnelma on sama - kaikki valmistuvat opiskelijat juhlivat omaa, sekä ystävien saavutusta ja suuren urakan loppuun saattamista. Juhlat olivat ihanat, ja vaikka olisin toki toivonut perheeni ja Suomalaisten ystävieni olevan myös paikalla jakamassa hienon hetken kanssani, Jacobin ja paikallisten kavereiden kanssa valmistumista juhlistaminen oli ihanaa ja ikimuistoista. Ystävistäni monet valmistuivat kanssani samaan aikaan, joten meitä kaikkia odottavat nyt uudet haasteet, joista ensimmäisenä ja kenties suurimpana edessä on työnhaku. Nykyisessä taloustilanteessa se ei ole mikään helppo tehtävä, hyvästä koulutustaustasta ja työkokemuksesta huolimatta.

Kun valmistujaiset olivat takana, nautin pari viikkoa New Yorkin intiaanikesästä kunnes suuntasin kohti koti-Suomea kesäkuun puolessa välissä. Suomessa aika kuluikin sitten häävalmistelujen parissa, joiden lomassa onneksi ehdin myös viettää laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä nautiskella Suomen ihanasta kesästä. Yksi kesän kohokohdista, häiden lisäksi, oli polttari-viikonloppuni joka ylitti odotukseni tuhatkertaisesti. Ihanat ystäväni veivät minut vapaapalokunnan autolla lentämään pienkoneella, jonka jälkeen päivä jatkui tulennielennän, Torvi-ravintolaan katetun ihana yksityislounaan ja mahtavan tunnelman merkeissä. Lauantaipäivä päättyi Seurasaareen, jossa uimme, söimme ja saunoimme aina seuraavaan päivään saakka.

Varsinaiset häämme olivat 30.7.2011 Porvoossa, Kiialan Kartanon mahtavissa maisemissa ja tiloissa. Hääpäivä oli molemmille unelmien täyttymys, emmekä todella osanneet odottaa että päivästä tulisi niin tunteikas, ikimuistoinen, taianomainen ja kaikin puolin täydellinen. Aamusta yöhön kaikki sujui täydellisesti, vieraamme tuntuivat nauttineen olostaan, ja hääpari oli ainakin onnensa kukkuloilla - ja on yhä! Sen päivän tunnelmiin palataan täällä yhä päivittäin, kuvien ja videoiden kautta. Kiitos onnistuneista häistä kuuluu yhtälailla vieraille kuin hääparillekin - ilman ihanaa häävierasporukkaa ei juhlista olisi saatu niin tunnelmallisia ja ikimuistoisia.

Ihanainen Traci ja ystäväni Lorena auttoivat Jacobia tekemään minulle yllätykseksi upean, tunnelmallisen videotervehdyksen kaikilta läheisiltä ystäviltäni jotka eivät pystyneet saapumaan paikalle Suomeen juhlistamaan häitämme. Video kirvoitti voimakkaan tunnereaktion minussa, mutta myös suuressa osassa vieraitamme, joista erityisesti naispuoliset tuntuivat vollottavan avoimesti morsiamen rinnalla :) Video toi rakkaani ympäri maailmaa paikalle Suomeen, ja helpotti ikävää suuresti. Monikulttuurisen parisuhteen hankaluus on se, että jomman kumman läheiset - tai usein molempien - ovat aina jossain kaukana ja muualla. Kaikki rakkaat ja läheiset eivät koskaan ole yhdessä paikassa samaan aikaan, mutta toisaalta se ikävä jota tunnen kaukana olevia läheisiä kohtaan tavallaan myös lämmittää ja lohduttaa. On ihana tietää, että rakkaita ja tärkeitä ihmisiä on joka puolella maailmaa, ja että menenpä minne tahansa mieheni kanssa, elämässämme on aina ihania, upeita ihmisiä jotka pysyvät lähellä ja rinnalla, olimmepa fyysisesti kuinka kaukana tahansa.

 

Häiden jälkeen edessä oli paluu arkeen. Minut palkatiin UNICEFille Gender Equality-konsultiksi Gender and Rights-yksikköön, jossa aloitin uuden toimeni elokuussa, viikko Suomen häiden jälkeen. Syksy onkin kulunut töiden, arjen, New Yorkin viimeisten kesäpäivien ja ystävistä nauttimisen parissa, ja kohtahan ollaankin taas jo marraskuussa. Avioliitto on maistunut molemmille, ja vaikka voisinkin elää hääpäiväni uudestaan vaikka kuinka monta kertaa, on ihana nauttia tavallisesta arjesta ja normaalista elämästä hetki. Viimeinen vuosi on ollut varsin hektinen ja kaoottinen, ja elämissämme on tapahtunut paljon suuria asioita. Hetken rauhoittuminen tuntuu nyt hyvältä, ja tarpeelliselta.

Työsopimukseni UNICEFilla jatkuu maaliskuuhun saakka, ja toistaiseksi sen jälkeiset suunnitelmat ovat vielä täysin auki. Mahdollisuuksiahan riittää, sillä maailma on suuri ja meillä on vielä paljon nähtävää, mutta ei huolta - eiköhän se Suomikin jossain vaiheessa osu vielä reitillemme :) Ei kuitenkaan ihan vielä, matkakuume polttelee yhä liikaa. Mutta koti on aina koti - ja sinne on aina ihanaa palata. Jouluhan onkin jo ihan nurkan takana...