Ihmeellinen Intia - Namaste!

Täällä sitä taas ollaan - maailmalla. Viimeiset kolme vuotta ovat kuluneet kuin siivillä New Yorkin hulinassa, opintojen ja töiden parissa. Syksyllä 2009 aloitin Master of International Affairs-opinnot New Yorkin The New School-yliopistossa, ja toukokuussa 2011 valmistuin maisteriksi Graduate Program of International Affairs-koulutusohjelmasta. Kesä 2011 kului Suomessa häävalmistelujen merkeissä, ja 30.7.2011 sanoin "I do" amerikkalaiselle aviomiehelleni Suomen kauniin kesän keskellä. Sitä ennen olimme tosin ehtineet harjoitella naimisiin menoa jo kertaalleen Manhattanin kaupungintalolla, missä menimme naimisiin virallisesti jo helmikuussa 2011 jotta saimme laitettua greencard-hakemuksen USAn maahanmuuttovirastoon ennen kuin opiskelijaviisumini meni umpeen. Minulle myönnettiin greencard, eli oleskelu- ja työlupa Amerikassa, heinäkuussa 2011. Greencard tarkoittaa käytännössä sitä, että saan asua Amerikassa lähestulkoon kuin amerikan kansalainen - voin opiskella, tehdä töitä, matkustella ja elellä maassa vapaasti. Ainoa iso ero oleskeluluvan haltijan ja kansalaisen välillä on se, että vain kansalaiset saavat äänestää kansallisissa vaaleissa, kuten presidentin vaaleissa. 

Viimeinen vuosi elokuusta 2011 lähtien on kulunut hyvin arkisissa merkeissä, joskin upeissa New Yorkin ja Brooklynin maisemissa. Olen ollut UNICEFin päämajalla töissä, Gender and Rights-nimisessä yksikössä, jossa olen pääasiassa työskennellyt tyttöjen ja naisten oikeuksiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvien asioiden parissa. Työ on ollut erittän antoisaa, kiinnostavaa ja haastavaa, mutta olen myös kaivannut niin sanottua "kenttätyötä" ja ihmisten parissa työskentelyä paljon. Aviomieheni Jacob perusti kahden muun henkilön kanssa Simpa Networks-nimisen yhtiönreilu vuosi sitten. Simpa toimii Bangaloressa, Intiassa, ja pyrkii tuomaan laadukkaita sekä ympäristöystävällisiä aurinkoenergialaitteita ja -teknologioita köyhien kuluttajien ulottuville, jotka perinteisesti käyttävät ympäristölle haitallista sekä kallista kerosiinia energiatarpeidensa tyydyttämiseen. Jacob on joutunut työnsä takia matkustamaan Intiaan useita kertoja viimeisen vuoden aikana, ja monesti matkat ovat kestäneet useita viikkoja, eikä jatkuva erossa oleminen tietysti ole kummallekaan mieluisaa. Jonkin aikaa asiaa mietittyämme tulimme siihen tulokseen, että tällä hetkellä paras tapa yhdistää kummankin uratoiveet, sekä asua samassa maassa, oli muutto Intiaan. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Vietettyäni mukavan ja rentouttavan heinäkuun Suomessa ystävien ja perheen keskellä, saavuin Bangaloren kaupunkiin aikaisin eilen aamulla paikallista aikaa. Bangalore, paikallisella kannadan kielellä "Bengaluru") on Karnatakan osavaltion pääkaupunki (alla olevassa kartassa keltaisella merkitty osavaltio). Kahdeksan miljoonan asukkaan Bangalore on Intian kolmanneksi suurin kaupunki, jonka väkiluku on kasvanut huimalla 38% vauhdilla viimeisen vuosikymmenen aikana. Bangalore tunnetaan maailmalla termillä "Silicon Valley of India", johtuen sen asemasta Intian suurimpana IT-palvelujen ja teknologian tuottajana. 

Ensivaikutelma Bangaloresta on samanlainen kuin Intiasta yleensä - kaoottinen, sekava, äänekäs, hallitsematon, likainen, värikäs, ainutlaatuinen. Olen käynyt Intiassa kerran aikaisemmin, vuonna 2008, mutta emme silloin käyneet Bangaloressa. Kaupunki on siis minulle uusi tuttavuus, vaikka maassa olenkin aikaisemmin vieraillut. Yhden päivän perusteella en vielä kovin voimakasta mielipidettä ole ehtinyt kaupungista muodostaa, mutta ainakin toistaiseksi kaikki on sujunut ongelmitta. Asumme nyt mukavassa ja tilavassa "service apartment"-asunnossa, joka vuokrataan kalustettuna ja vuokraan kuuluu kaikki palvelut, kuten siivous, pyykkien pesu, internet (joka tosin ei toimi..), televisio, tiskaus, ym. Asunnon omistaa pariskunta, joka pyörittää Bangaloressa pientä Casa Piccola-guesthousea, jota vastapäätä asuinrakennuksemme on. Vuokraa maksamme enemmän kuin olisimme halunneet täällä maksaa - noin $900/kk, eli suunnilleen 720 euroa - mutta hintaan sisältyy kaikki palvelut, ja toistaiseksi kuumaa vettäkin on suihkussa riittänyt. Olemme kuitenkin löytäneet toisen asunnon, johon todennäköisesti muutamme syyskuussa. Tämä asunto on todella iso - kolme makuuhuonetta, keittiö, olohuone, kylpyhuone ja parveke - ja hinta huomattavasti halvempi, vain $540/kk. Asuinkompleksiin kuuluu myös uima-allas, sali ja tenniskenttä, joten odotamme uuteen asuntoon muuttoa varsin innoissamme. Kyseinen asunto ei tule kalustettuna, mutta voimme ostaa nykyiseltä asukkaalta lähes kaikki tarvittavat huonekalut hyvin huokeaan hintaan.

Oma työtilanteeni on vielä hieman "up in the air", niin sanotusti. Olen Intiassa nyt. ns. "entry visa"-viisumilla. Koska aviomiehelleni on myönnetty työviisumi, hänen vaimonaan minä saan tulla entry-viisumilla Intiaan puolisoni kanssa, mutta en saa tehdä ko. viisumilla palkkatöitä. Töitä saa tehdä ainoastaan työviisumilla, joka myönnetään työpaikkakohtaisesti, eli ennen työtarjousta ei työviisumiakaan voi hakea. Johtuen Intian melko korkeasta työttömyysasteesta, työviisumeita on tällä hetkellä melko hankalaa saada. Aion ainakin aluksi etsiä mielenkiintoisia, oman alani hommia vapaaehtois-pohjalta, ja katsoa sitten miten asiat etenevät. Olen sopinut jo muutamia tapaamisia kiinnostavien järjestöjen kanssa, joten katsotaan josko ne tapaamiset poikisivat jonkinlaisia hommia pian. Kauaa en jaksa paikoillani olla ilman mielekästä tekemistä, joten motivaation töiden löytämiseen on varsin korkealla, varsinkin kun Jacob, aviomieheni, on päivät töissä aamusta iltaan, eikä kotona yksin istuminen ole erityisen houkuttelevaa.

Yritän olla aktiivinen kirjoittelun kanssa Intia-seikkailumme ajan, ja päivittelen kuulumisia toivottavasti lähes viikottain. Kuvia en vielä ole hirveämmin ehtinyt ottaa, mutta laittelen niitäkin tänne mahdollisuuksien mukaan kunhan kuvamateriaalia kertyy.

Riskejä pitää elämässä ottaa, eihän sitä muuten tiedä, mitä kaikkea hienoa uusien ovien takana odottaa! Tämän oven takaa on toistaiseksi löytynyt uusia tuoksuja, ääniä, byrokratiaa, köyhyyttä ja vaurautta rinta rinnan, muutamia near death-kokemuksia auto-rikshawn kyydissä - ja paljon on vielä edessä! Tervetuloa matkalle mukaan.

Uusia haasteita kohti

Kappas, kuinka kuukaudet ovat taas vierähtäneet sitten viimeisen päivityksen.. Se tarkoittaa kai sitä, että elämä on viime kuukausina ollut jokseenkin kiireistä - mikä on kyllä ihan totta. Sitten viimeisen kirjoituksen olen ehtinyt valmistua the New School -yliopistosta kansainvälisten suhteiden maisteriksi, mennyt naimisiin (itse asiassa kahdesti!), saanut green cardin eli pysyvän oleskeluluvan Amerikkaan, ja aloittanut uudessa työssä UNICEFin Gender and Rights -yksikössä, YK:n päämajassa New Yorkissa. Kevät ja kesä olivat siis todellakin varsin kiireistä, ja samalla mahtavaa aikaa!

Aloitetaan vaikkapa siitä, mihin edellinen kirjoitus jäi, eli oleskeluluvasta ja sitä edeltäneestä avioliittoseremoniasta. Kuten ystävämme ja perheenjäsenemme nyt tietävät, menimme Jacobin kanssa naimisiin Manhattanin kaupungintalolla jo helmikuussa 2011, muutama kuukausi ennen varsinaisia häitämme. Tämä päätös tehtiin maahanmuuttosyistä. Greencardia ei voi hakea ennen kuin on laillisesti naimisissa, ja hakuprosessi kestää kuukausia - koska menimme naimisiin jo helmikuussa, saimme hakemuksemme lähetettyä maaliskuussa ja näin minä sain lopulta greencardini jo heinäkuussa. Tämä taas tarkoitti sitä, että pystyin heti elokuussa aloittamaan työskentelyn USAssa uuden oleskelulupani avulla, joka tietysti helpotti työnhakua huomattavasti.

Siviiliseremonia Manhattanin kaupungintalolla oli ihana kokemus. Alunperin olin harmissani siitä, että meidän piti mennä laillisesti naimisiin ennen vasrinaisia häitä - pelkäsin sen jotenkin tekevän heinäkuun juhlista toisarvoiset. Näin ei kuitenkaan ollut. Helmikuun siviilivihkiminen oli ihana, ikimuistoinen tilaisuus, jossa paikalla oli noin kymmenkunta läheisintä ystäväämme täällä New Yorkissa. Rakas ystäväni Traci Oshiro kuvasi tilaisuudesta ihanan videon, jonka näytimme heinäkuussa vieraillemme Suomen häissä. Ystävämme ottivat myös ihania kuvia (nämä kuvat ovat Remy Steinerin käsialaa) tilaisuudesta, ja vihkimisen jälkeen jatkoimme yhdessä illalliselle ja kaverin baariin juhlistamaan tilaisuutta. Koko päivä sujui ihanasti, ja kaikessa yksinkertaisuudessaan vihkimisseremonia oli täydellinen.



Kun siviiliseremonia oli takana, oli aika siirtyä greencard-hakuprosessin pariin. Greencardin haku on hermoja raastavaa ja osittain varsin rasittavaa puuhaa. Hakuprosessi vaikuttaa aluksi todella monimutkaiselta, mutta loppujen lopuksi huolellisuudella, hyvällä lukutaidolla ja terveellä järjellä pääsee jo aika pitkälle. Greencard-hakemukseen kuuluu useita eri lomakkeita joista osan täyttää hakija (minä) ja osan Amerikkalainen puoliso. Osana hakemusta on todistettava, että avioliittoon on astuttu vilpittömin aikein eikä greencardin takia. Avioliiton aitouden voi todistaa mm. valokuvien, ystäviltä ja perheenjäseniltä hankittujen lausuntojen ja yhteisten pankkitilien tai yhteisen vakuutuksen / liittymäsopimuksen / kuntosalijäsenyyden / asuntolainan avulla. Hakuprosessi maksaa kaikenkaikkiaan noin $2000, johon sisältyy hakemusten käsitytelymaksut sekä terveystarkastuksen hinta, joka on tehtävä osana hakuprosessia. Meidän kohdallamme koko prosessi kesti noin 5 kuukautta, joka on melko tavallinen käsittelyaika tällä hetkellä. Ajoituksemme oli hieman epäonnistunut, sillä jouduin lentämään Suomesta heinäkuussa takaisin New Yorkiin greencard-haastatteluamme varten - haastatteluaikamme oli nimittäin heinäkuun 20. päivä, jolloin olin tietysti Suomessa valmistautumassa 30.7. pidettyihin häihimme - ja greencard haastatteluaikaa ei voi siirtää, ellei kyse ole todella elämästä ja kuolemasta (ja häät eivät ikävä kyllä kuulu ko. kategoriaan). Lensin siis Suomesta New Yorkiin 19.7, noin kymmenen minuuttia kestänyt haastattelumme oli 20.7, ja lensin takaisin Suomeen 21.7. Onneksi haastattelu oli onnistunut, ja 22.7 sain sähköpostissa ilmoituksen, että oleskelulupa oli myönnetty! Pikavisiitti oli siis rahan ja vaivan arvoinen! Nykyinen oleskelulupani on voimassa 2 vuotta, jonka jälkeen minun on haettava uusi, 10-v greencard. Kun ensimmäisen greencardin myöntämisestä on kulunut 3 vuotta, voin halutessani hakea Amerikan kansalaisuutta. En ole vielä päättänyt haluanko kansalaisuuden vai ei, eikä se ihan vielä ole ajankohtaistakaan. Voin säilyttää Suomen kansalaisuuden, joten mikäli haluan USAn kansalaisuuden, minulla olisi kaksi passia - Suomen ja Amerikan.

 Toukokuussa valmistuin kansainvälisten suhteiden maisteriksi. Valmistujaisia juhlistettiin ensin oman koulutusohjelmani seremoniassa, ja sen jälkeen koko yliopiston laajuisessa ns. Convocation-tapahtumassa. Amerikkalainen valmistujaisjuhla on varsin erilainen kuin Suomalainen, mutta tunnelma on sama - kaikki valmistuvat opiskelijat juhlivat omaa, sekä ystävien saavutusta ja suuren urakan loppuun saattamista. Juhlat olivat ihanat, ja vaikka olisin toki toivonut perheeni ja Suomalaisten ystävieni olevan myös paikalla jakamassa hienon hetken kanssani, Jacobin ja paikallisten kavereiden kanssa valmistumista juhlistaminen oli ihanaa ja ikimuistoista. Ystävistäni monet valmistuivat kanssani samaan aikaan, joten meitä kaikkia odottavat nyt uudet haasteet, joista ensimmäisenä ja kenties suurimpana edessä on työnhaku. Nykyisessä taloustilanteessa se ei ole mikään helppo tehtävä, hyvästä koulutustaustasta ja työkokemuksesta huolimatta.

Kun valmistujaiset olivat takana, nautin pari viikkoa New Yorkin intiaanikesästä kunnes suuntasin kohti koti-Suomea kesäkuun puolessa välissä. Suomessa aika kuluikin sitten häävalmistelujen parissa, joiden lomassa onneksi ehdin myös viettää laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä nautiskella Suomen ihanasta kesästä. Yksi kesän kohokohdista, häiden lisäksi, oli polttari-viikonloppuni joka ylitti odotukseni tuhatkertaisesti. Ihanat ystäväni veivät minut vapaapalokunnan autolla lentämään pienkoneella, jonka jälkeen päivä jatkui tulennielennän, Torvi-ravintolaan katetun ihana yksityislounaan ja mahtavan tunnelman merkeissä. Lauantaipäivä päättyi Seurasaareen, jossa uimme, söimme ja saunoimme aina seuraavaan päivään saakka.

Varsinaiset häämme olivat 30.7.2011 Porvoossa, Kiialan Kartanon mahtavissa maisemissa ja tiloissa. Hääpäivä oli molemmille unelmien täyttymys, emmekä todella osanneet odottaa että päivästä tulisi niin tunteikas, ikimuistoinen, taianomainen ja kaikin puolin täydellinen. Aamusta yöhön kaikki sujui täydellisesti, vieraamme tuntuivat nauttineen olostaan, ja hääpari oli ainakin onnensa kukkuloilla - ja on yhä! Sen päivän tunnelmiin palataan täällä yhä päivittäin, kuvien ja videoiden kautta. Kiitos onnistuneista häistä kuuluu yhtälailla vieraille kuin hääparillekin - ilman ihanaa häävierasporukkaa ei juhlista olisi saatu niin tunnelmallisia ja ikimuistoisia.

Ihanainen Traci ja ystäväni Lorena auttoivat Jacobia tekemään minulle yllätykseksi upean, tunnelmallisen videotervehdyksen kaikilta läheisiltä ystäviltäni jotka eivät pystyneet saapumaan paikalle Suomeen juhlistamaan häitämme. Video kirvoitti voimakkaan tunnereaktion minussa, mutta myös suuressa osassa vieraitamme, joista erityisesti naispuoliset tuntuivat vollottavan avoimesti morsiamen rinnalla :) Video toi rakkaani ympäri maailmaa paikalle Suomeen, ja helpotti ikävää suuresti. Monikulttuurisen parisuhteen hankaluus on se, että jomman kumman läheiset - tai usein molempien - ovat aina jossain kaukana ja muualla. Kaikki rakkaat ja läheiset eivät koskaan ole yhdessä paikassa samaan aikaan, mutta toisaalta se ikävä jota tunnen kaukana olevia läheisiä kohtaan tavallaan myös lämmittää ja lohduttaa. On ihana tietää, että rakkaita ja tärkeitä ihmisiä on joka puolella maailmaa, ja että menenpä minne tahansa mieheni kanssa, elämässämme on aina ihania, upeita ihmisiä jotka pysyvät lähellä ja rinnalla, olimmepa fyysisesti kuinka kaukana tahansa.

 

Häiden jälkeen edessä oli paluu arkeen. Minut palkatiin UNICEFille Gender Equality-konsultiksi Gender and Rights-yksikköön, jossa aloitin uuden toimeni elokuussa, viikko Suomen häiden jälkeen. Syksy onkin kulunut töiden, arjen, New Yorkin viimeisten kesäpäivien ja ystävistä nauttimisen parissa, ja kohtahan ollaankin taas jo marraskuussa. Avioliitto on maistunut molemmille, ja vaikka voisinkin elää hääpäiväni uudestaan vaikka kuinka monta kertaa, on ihana nauttia tavallisesta arjesta ja normaalista elämästä hetki. Viimeinen vuosi on ollut varsin hektinen ja kaoottinen, ja elämissämme on tapahtunut paljon suuria asioita. Hetken rauhoittuminen tuntuu nyt hyvältä, ja tarpeelliselta.

Työsopimukseni UNICEFilla jatkuu maaliskuuhun saakka, ja toistaiseksi sen jälkeiset suunnitelmat ovat vielä täysin auki. Mahdollisuuksiahan riittää, sillä maailma on suuri ja meillä on vielä paljon nähtävää, mutta ei huolta - eiköhän se Suomikin jossain vaiheessa osu vielä reitillemme :) Ei kuitenkaan ihan vielä, matkakuume polttelee yhä liikaa. Mutta koti on aina koti - ja sinne on aina ihanaa palata. Jouluhan onkin jo ihan nurkan takana...

Immigrate to the United States - Ei mikään helppo tehtävä.

Maahanmuutto on ajankohtainen keskustelunaihe monessa maassa. Globalisaation mukana perinteinen käsitys valtioiden suvereniteetista ja valtioiden rajoista on muuttunut ja kehittynyt, joidenkin mielestä parempaan ja toisen mielestä huonompaan suuntaan. Euroopan Unionin sisällä ihmisten liikkuvuus on vapautunut suunnattomasti, ja muuttaminen maasta toiseen opiskelun, töiden tai rakkauden perässä on tänä päivänä melko vaivatonta.

Täällä Amerikassa tilanne on hieman toinen. Maahanmuutto on epäilemättä yksi tärkeimmistä ja tunteita herättävimmistä poliittisista keskustelunaiheista, molemmille puolueille. Heikon taloustilanteen ja korkean työttömyyden takia rajoja kiristetään entisestään, ja koska laiton maahanmuutto on täällä iso ongelma, laillisesti maahan pyrkiviäkin kovistellaan entistä enemmän. Tämä aihe on minulle tällä hetkellä hyvin ajankohtainen, koska oma maahanmuuttoprosessini on alkamaisillaan, ja matkasta tulee varmasti pitkä ja haastava. Ajattelin kertoa hieman omasta prosessistani.

Saavuin Amerikkaan ns. F1-opiskelijaviisumilla. Opiskelijaviisumi on ns. "non-immigrant'-viisumi, mikä tarkoittaa sitä, että opiskelijaviisumilla Amerikkaan saapuvan henkilön tarkoitus on tulla tänne vain opintoja varten, ja palata opintojen päätyttyä omaan kotimaahansa. Tarkoitus ei siis ole pysyvästi muuttaa Amerikkaan, vaan tulla tänne väliaikaisesti opiskelemaan.
Meillä tilanne on tietysti hieman monimutkaisempi, koska olen menossa naimisiin Amerikkalaisen kanssa. Monet luulevat, että avioliitto Amerikkalaisen kanssa tarkoittaa automaattisesti oleskelu- ja työlupaa. Todellisuudessa prosessi on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi. Oleskelu- ja työskentelylupaa, eli paljon puhuttua Green Cardia, täytyy aina anoa - sitä ei koskaan saa automaattisesti, mistään syystä. Avioliitto Amerikkalaisen kanssa on todennäköisesti se "helpoin" tapa saada pysyvä oleskelulupa ja green card, mutta prosessi on silti pitkä, monimutkainen ja haastava.

Amerikkalainen puolisoni täyttää ns. Petition for an Alien Spouse (kyllä, minä olen Alien Spouse) -hakemuksen. Toisin sanoen, amerikkalainen puolisoni anoo minulle pysyvää oleskelulupaa. Minä täytän ns. "petition to register permanent residence" -hakemuksen. Hakemukset toimitetaan USAn maahanmuuttoviranomaisille samaan aikaan, ja niihin liitetään pino todisteita meidän suhteemme aitoudesta. Meidän tehtävämme on todistaa, että suhde on aito ja että emme aio mennä naimisiin vain maahanmuuttotarkoituksen vuoksi. Todisteina voi käyttää valokuvia, ystävien ja sukulaisten lausuntoja suhteen aitoudesta, yhteisiä pankkitilejä, vakuutuksia ja vuokrasopimusta, ja oikeastaan mitä tahansa joka osoittaa seurustelu/avioliittosuhteen aitouden ja vakuuttaa maahanmuuttoviranomaiset siitä, että kyseessä ei ole pelkkä green card-marriage.

Noin 2-4 kuukauden kuluttua hakemuksen lähettämisestä pari kutsutaan haastatteluun. Haastattelussa maahanmuuttoviranomainen esittää usein kysymyksiä suhteesta - milloin seurustelu alkoi, milloin ja miten kosinta tapahtui, kumpi heräsi aamulla ensin, kuka nukkuu millä puolella sänkyä.. Kysymysten tarkoituksena on varmistaa, että pari todella asuu ja elää yhdessä, ja että molemmat vastaavat kysymyksiin samalla tavalla. Jos vastaukset eivät vakuuta haastattelijaa, pari voidaan kutsua erilliseen, ns. Stokes - haastatteluun, jossa paria haastatellaan erikseen. Normaalissa haastattelussa molemmat ovat samassa huoneessa yhdessä, Stokes-haastattelussa pari erotetaan eri tiloihin, haastattelu tapahtuu eri aikaan ja molemmilta kysytään samat kysymykset. Jos liian moni vastaus on erilainen, hakemus hylätään saman tien.

Mikäli haastattelu (se ensimmäinen mieluummin) sujuu hyvin, ilmoitus hakemuksen hyväksynnästä tulee yleensä samana päivänä, ja Green card saapuu siitä muutaman viikon kuluttua. Kaiken kaikkiaan prosessi kestää 4-6 kk - mutta phimmassa tapauksessa voi venyä yli vuodenkin mittaiseksi. Amerikkaan muutto vaatii siis ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja huolellisuutta - ja toki rahaa. Hakemusten käsittelymaksut ovat noin $1400, ja pakollinen lääkärintarkastus maksaa noin $150-$200. Moni palkkaa asianajajan hoitamaan papereiden lähettämisen jotta mikään ei menisi väärin, ja asianajajien palkkiot (käsittelymaksujen päälle tietysti) ovat usein $2000-$3000. Maahanmuutto ei siis myöskään ole halpaa lystiä.

Matka on pitkä ja haastava, mutta lopulta (toivottavasti) kaiken vaivan ja rahan arvoista. Kun Green Card on kädessä, olen laillisesti ns. LPR - Legal Permanent Resident - ja saan ilman huolia oleskella ja työskennellä USAssa ja elää elämääni rauhassa Amerikkalaisen puolisoni kanssa.

Amerikan Kansalaisuushan on sitten ihan toinen tarina.. ja ei ihan vielä myöskään ajankohtainen. Siitä prosessista ja sen merkityksestä voin kirjoitella lisää myöhemmin.