Hogi Bartini - I go and I come! Kokemuksia kielimuurista ja kommunikointieroista

Upsista. Niin on taas useampi kuukausi vierähtänyt salakavalasti ja huomaamatta, ja mitä vähemmän Intiassa eloa on jäljellä, sitä nopeammin päivät ja viikot vain katoavat jonnekin. Olemme nyt asustelleet Bangaloressa noin kahdeksan kuukautta, ja niihin kuukausiin on mahtunut kyllä sekä riemua että raivoa, tunneskaalan yhdestä ääripäästä toiseen. Ulkomailla asuminen on aina melkoista vuoristorataa, enemmän kuin elämä tutussa kotimaassa, missä ihmisten käyttäytymistä osaa ennakoida, ja asiat hoidetaan tavalla johon on vuosien saatossa ja kyseisen kulttuurin keskellä kasvaessa ehtinyt tottua. Ulkomailla asiat eivät aina mene ihan niin kuin Strömsössä, ja usein sitä löytää itsensä tilanteesta jota ei ainoastaan osannut ennakoida, mutta jossa ei myöskään oikein tiedä miten toimia. Näitä tilanteita tulee vastaan päivittäin, ruokakaupassa, pankkitilia avatessa, rahaa nostaessa, auto-riksha kuskin kanssa tinkiessä. Joskus ongelmana on kielimuuri, ja joskus kommunikointimuuri - vaikka sama kieli löytyisikin, asiat tehdään eri maissa ja kulttuureissa eri tavalla, ja se, mikä itselle tuntuisi loogiselta ja luonnolliselta ei ehkä olekaan sitä toisessa maassa. Kommunikointi on eri maissa hyvin erilaista, ja kun suomalaisena on tottunut siihen, että sanotaan mitä tarkoitetaan ja että mitään piilomerkityksiä tarvitsee harvemmin ihmisten sanomisista hakea, Intiassa paikallisen kommunikoinnin opettelu ja ymmärtäminen onkin helpommin sanottu kuin tehty - silloinkin, kun kyse ei ole varsinaisesti kielimuurista.

Itselle hankalin ja turhauttavin asia täällä on varmaan ollut kärsivällisyyden opettelu. Intia ei usein ole se kaikkein loogisin ja järjestelmällisin maa, ja oma suoraviivainen suomi-asenteeni siihen, miten asiat tulisi hoitaa, ei aina istu täkäläiseen tekemisen malliin ollenkaan. Paikallisen kommunikaatio-tyylin opettelu on myös ollut haastavaa. Intialaiset eivät juuri ikinä sano "ei" mihinkään, mikä johtuu kulttuurista ja kohteliaisuus-syistä - Kieltäytyminen on epäkohteliasta, joten kun Intialaiselta kysyy onko joku mahdollista, tai voisivatko he tehdä jotakin tai auttaa jossakin asiassa, vastaus on lähes poikkeuksetta hyvin vakaa "kyllä", "toki" tai "yritän parhaani" - mutta tämä ei tarkoita sitä, että asia tulee oikeasti hoidettua, tai että kukaan edes yrittää saada kyseistä asiaa hoidettua. Olemme huomanneet tämän esimerkiksi odotellessamme putkimiestä päiväkausia, soitettuamme pankkiin kun emme päässeet päiväkausiin nettipankkiimme (pankin vastaus: asia korjataan samana päivänä. Ei korjattu. Eikä seuraavanakaan.. tai sitä seuraavana), ja odotettuamme puolitoista viikkoa, että talomme isännoitsijä vihdoin kutsui paikalle ammattimiehen poistamaan noin 5000 mehiläisen pesän, joka oli yhtenä aamuna ilmestynyt makuuhuoneemme ikkunan ulkopuolelle. Kaikissa näissä tilanteissa, meille tietysti sanottiin että "totta kai kutsumme putkimiehen!", "tietysti korjaamme nettipankki-kirjautumisen!", ja "mehiläispesä on poissa huomiseen mennessä!" - toisin kävi.

Näissä tilanteissa on helppo turhautua, sillä usein asioiden haluaisi hoituvan nopeasti ja vaivatta. Olemme esimerkiksi nyt olleet kohta kaksi päivää ilman juoksevaa vettä, emmekä tiedä milloin vettä taas mahtaa hanasta tulla. Olemme tietysti kysyneet asiasta - ja vastaus oli vakuuttava "Yes madam, tomorrow! Water back tomorrow, no problem!". Tämä saattaa tarkoittaa että vettä tulee huomenna - tai ehkä ensi viikolla. Olemme oppineet alistumaan kohtaloomme. Kun emme päässeet nettipankkiimme, olimme jo myohässä vuokran maksun kanssa, eikä tilanne vain korjaantunut. Mehiläispesä esti meitä menemästä parvekkeelle viikkoon, emmekä tietenkään voineet pitää ikkunoita auki - ja kun asunnossa ei ole ilmastointia, ja ulkolämpötila alkaa olla +35 asteen tienoilla, pieni tuulenvire olisi tietysti ihan mukava.

Kyllä nämä kaikki tilanteet kuitenkin lopulta korjaantuivat. Putkimies ilmestyi yllättäen yhtenä aamuna, pankista soitettiin että ongelma on korjattu, ja mehiläispesäkin katosi. Vettä hanastamme ei tällä hetkellä vieläkään tule, mutta eiköhän sekin vielä korjaannu. Toiset ongelmat ovat tietysti kiireellisempiä kuin toiset, mutta sen Intia on opettanut, että joissain tilanteissa hotkyily ei vain auta, ja että joskus "kyllä" tarkoittaakin "ei", ja toisin päin. Asiat tehdään maassa maan tavalla, eikä yksi puhiseva ja puhkuva suomalaislikka sitä mihinkään muuta. On turha ajaa omaa verenpainetta taivaisiin kun asiat eivät suju ihan toivotulla tavalla, sillä niin käy väistämättä hyvin usein. Usein ne asiat, mitkä aluksi tuntuvat itselle jotenkin kamalan tärkeiltä tai suurilta, eivät ehkä aina olekaan ihan niin isoja ongelmia. Toivon, että saan ainakin palasen tätä Intialaista asennetta ja suhtautumista tuotua mukanani, sitten kun täältä lähdemme.

Olen myös oppinut, että Intiassa ei koskaan varsinaisesti "lähdetä pois",  tai sanota "hyvästi", eikä edes "bye bye" tai "hei hei" . Lähteminen ilman viitteitä paluuaikeista tuo huonoa onnea, joten Intiassa lähtemiseen liitetään aina maininta paluusta. Esimerkiksi paikallisella kannadan kielellä, paikalta poistuttaessa sanotaan "Hogi bartini", joka englanniksi käännettynä tarkoittaa "I go and I come", eli "minä menen pois ja tulen takaisin". Hindiksi sanotaan usein: "Baad me milan hain", joka taas tarkoittaa "we shall meet again", tai "me tulemme tapaamaan uudestaan". Lähtemiseen liittyy siis aina ajatus paluusta , mikä on mielestäni jotenkin kovin runollista ja myös lohduttavaa. Vaikka lähden nyt pois, tulen vielä joskus takaisin.

Uusien kommunikaatiotapojen ja kielien oppiminen on haastavaa ja jännittävää, mutta suomalaista suorasukaisuutta on kuitenkin ikävä - sitä, että "ei" tarkoittaa "ei", ja "kyllä" tarkoittaa "kyllä", että ei tarvisi arvuutella mitä se toinen nyt oikeasti tarkoittaa, vaan sanottaisi ihan suoraan niin kuin asiat on. Mutta maassa maan tavalla - ja kyllä sitä paikallistakin kommunikointia oppii lopulta ymmärtämään, kunhan pitää silmät, korvat ja mielen avoinna! 

Hogi Bartini - I go and I come!

Eunukkeja, muuttopuuhia ja ihanan ystävän vierailu!

Huppista, taas on kuukausi vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta! Viimeiseen kuukauteen on kuitenkin mahtunut uuteen työhön sopeutuminen, muutto edellisestä väliaikaisesta asunnosta nykyiseen pysyvään, Suomalaisen ystävän viikon mittainen vierailu, sekä viikonloppureissut Keralan osavaltioon Kochin kaupunkiin, sekä Tamil Nadun osavaltioon Pondicherryn kaupunkiin - ei täällä siis ole laiskoteltu, vaikka kirjoittamiseen onkin tullut taukoa!

Uusi työ on alkanut mukavasti, ja erityisen iloinen ja onnellinen olen uudesta tiimistäni. Lähikollegani Neeru, Srinidhi ja Saurabh (kaksi ensimmäistä tyttöjä, jälkimmäinen poika) ovat aivan mahtavia tyyppejä, joiden kanssa tulee työskentelyn lisäksi vitsailtua, naurettua, pelleiltyä, juoruttua - ja mikä parhainta, Intialaisten ystävien myötä saan aivan uudenlaisia näkökulmia erilaisiin kulttuurisiin ja sosiaalisiin ilmiöihin Intiassa. Kun näen, koen tai kuulen jotain erikoista tai kummallista, kysyn seuraavana päivänä ensimmäisenä töissä uusilta kavereiltani mistä kokemassani tilanteessa oli kyse. Esimerkiksi, pari viikkoa sitten eräästä liikkeestä ulos tullessani minut piiritti neljän nuoren miehen joukkio - mutta nämä miehet olivatkin pukeutuneet naisten sareihin, heillä oli pitkät hiukset, ja voimakas meikki. Miehet (naiset?) puhuivat kovaan ääneen paikallisella kielellä, tulivat hyvin lähelle, ja selvästi halusivat rahaa. En tällä kertaa ollut rahan anto-tuulella, ja yritin päästä jatkamaan matkaani mahdollisimman pian puskemalla joukkiosta läpi, jolloin yksi miehistä tarttui laukkuni hihnaan. En kokenut, että hän varsinaisesti yritti viedä laukkua tai varastaa mitään, vaan lähinnä pysäyttää matkantekoni, mutta kiukuspäissäni sähähdin muutaman kirosanan sekä suomeksi että englanniksi, ja yhtäkkiä sihisimme toinen toisillemme herjauksia suomeksi, englanniksi, ja ilmeisesti kannadaksi, joka on Karnatakan osavaltion kieli. Sain jatkettua matkaa puhisten ja kiukkuisena, mutta kenties ennen kaikkea hämmentyneenä - ja, seuraavana päivänä työpaikalla kysyin työkavereilta, mistä tilanteessa oikein oli kyse.

Noh - minulle selvisi, että näitä naisiksi pukeutuneita miehiä kutsutaan täällä termillä "Hijra" - he ovat syntyneet miehiksi, mutta pukeutuvat ja käyttäytyvät kuin naiset, ja joissan tapauksissa myös hakeutuvat joko sukupuolielinten poisto-operaatioon tai sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Hijroja kutsutaan myös eunukeiksi, vaikka termi ei varsinaisesti monen Hijran kohdalla täysin osuva olekaan. Hijrat, kuten sukupuolivähemmistöt monissa maissa, kokevat etelä-Aasiassa voimakasta syrjintää ja elävä usein pääasiassa yhteisöissä, jotka koostuvat vain Hijroista. Monet ajautuvat prostituutioon ansaitakseen elantonsa. Hijroihin liittyy täällä kuitenkin paljon uskomuksia, ja usein paikalliset päätyvät antamaan hijroille rahaa kirouksien pelossa. On siis melko todennäköistä, että minut on kyllä nyt kirottu - mutta olenpahan samalla oppinut taas jotain uutta. Hijrojen huono kohtelu Intialaisessa yhteiskunnassa on monen asian summa, mutta toisaalta varmasti myös noidankehä - heitä syrjitään seksuaalisen suuntautumisen lisäksi Hijrojen erittäin agressiivisen, seksuaalisen ja muiden ihmisten nolaamiseen tähtäävän käytöksen vuoksi, mutta toisaalta jatkuva syrjintä ja Hijroihin kohdistuva väkivalta varmasti myös vain ruokkii heidän agressiivista ja häiritsevää käyttäytymistään. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien eteen työskentelevät järjestöt ajavat Hijrojen oikeuksia ja yrittävät saada Etelä-Aasialaisia yhteiskuntia tunnistamaan Hijrat "kolmantena sukupuolena" - mutta matka Hijrojen, ja toki myös muiden sukupuolivähemmistöjen, hyväksymiseen yhteiskunnan täysivaltaisina ja tasa-arvoisina jäseninä on epäilemättä vielä pitkä ja kivinen.

Noh, Hijra-kokemukseni lisäksi olen viettänyt viimeisen kuukauden myös muuttopuuhissa. Muutimme entisestä väliaikaisesta asunnosta pysyvään, meille aivan turhan suureen asuntoon Raheja Residency-nimiseen kerrostalokompleksiin, joka koostuu viidestä suuresta kerrostalorakennuksesta. Asuntomme koostuu kolmesta isosta makuuhuoneesta joissa on kaikissa oma kylpyhuone, olohuoneesta, keittiöstä sekä isosta parvekkeesta - tilasta ei siis ole puutetta. Meillä ei vain ole juurikaan ollut aikaa kalustaa asuntoa, joten tällä hetkellä täällä on sohva, pöytä, kaksi toimistotuolia, patja lattialla, ja sänky vierashuoneessa. Pesänrakennus on siis vielä hieman kesken..

Syyskuun ensimmäisen viikonlopun vietimme Keralan osavaltiossa, Kochin kaupungissa. Jacobin ystävä yliopisto-ajoilta vietti Kochissa kihlajaisjuhliaan. Sekä tämä ystävä, Paul, että hänen kihlattunsa Elsa, ovat sukujuuriltaan Intialaisia, joskin Paul on syntynyt ja elänyt Amerikassa, ja Elsa taas viettänyt suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Qatarissa. Kihlajaisjuhlat olivat vaatimattomat TUHANNEN hengen kekkerit, ja kihlajaisparin rooli tapahtumassa oli lähinnä toimia valokuvalavasteena - kristillisessä kirkossa suoritetun seremonian jälkeen tuhatpäinen vieraslauma siirtyi erilliseen juhlatilaan, jonka jälkeen Paul ja Elsa istuivat suurella lavalla lähes viisi tuntia, jotta valokuvaaja ja videokuvaaja saivat otoksia pariskunnasta joka ikisen juhlavieraan rinnalla. Meille kerrottiinkin, että Intiassa kihlajaiset, ja usein myös häät, menevät täysin valokuvaajan ehdoilla - kirkossa seurasin hämmentyneenä, kuinka valokuvaaja avustajineen marssivat reippaasti alttarialueelle kesken seremonian siirtämään kolmea seremoniaa suorittanutta pappia parempiin asemiin kuvien kannalta. Kukaan muu ei tuntunut olevan tästä moksiskaan, ja siunaus jatkoi keskeytyksestä huolimatta - papit uusilla paikoillaan.

Paulin ja Elsan kihlajaisissa - Emma hieman Intialaisemmassa vaatetuksessa,
Jacob tällä kertaa perinteisessä kauluspaidassa..

Paul ja Elsa valokuvattavana - viiden tunnin ajan, ilman vessa-
tai ruokataukoja..

Fort Kochi on tunnettu Kiinalaisista Kalastusverkoista,
joita rannalla on vieri vieressä

Tuore kookosvesi on paras nesteyttäjä
+35 asteen helteessä!

Viime viikolla saimme ensimmäisen vierailijan Suomesta. Läheinen ystäväni osti Stockmannin hulluilta päiviltä keväällä lennot Intiaan, ja on nyt täällä reissaamassa itsekseen kolmen viikon ajan. Hän on pitkä, vaaleahipiäinen, kaunis blondi, ja kun kuulin matkasuunnitelmista, mietin kauhuissani että olikohan Intia se paras matkakohde yksin reissaavalle vaalealle naiselle - mutta toistaiseksi reissu on tuntunut sujuneen vallan hyvin! Ennen Bangaloreen päätymistä ystäväni oli ehtinyt tutustua hieman Delhiin sekä käydä tarkastamassa Intian kuuluisimman nähtävyyden, Taj Mahalin, joka sijaitsee pohjoisemmassa Agran osavaltiossa - ja josta hän sitten reippaasti matkasi tänne etelämpään Bangaloreen junalla noin 37 tuntia. Aikamoinen sissi!

Koska Bangalore ei ole varsinainen turistikohde, eikä täällä ole ulkomaan vierailijalle ihan hirveästi näkemistä, päätimme tehdä viikonloppureissun Tamil Nadun osavaltiossa sijaitsevaan Pondicherry-nimiseen kaupunkiin. Pondicherry on Ranskan entinen siirtomaakaupunki, jossa Ranskan vallan ajoilta on jäänyt muistoksi kaupunginosa jota kutsutaan nimellä "French Quarters" - Ranskalais-kortteli. Alue on täynnä vanhoja, huvilamaisia, kauniita kivirakennuksia, ja kaduilla on vielä ranskankieliset nimet. Kaupunki on Bengalin lahden rannalla, mutta varsinaista rantaa Pondicherryssä ei ikävä kyllä ole.

Matkaa Bangaloresta Pondicherryyn kertyy noin 320 kilometriä, jonka päätimme taittaa mukavasti matkatoimiston kautta varatulla, ammattikuskilla varustetulla sekä ilmastoidulla (!) autolla. Intian teillä ja ruuhkissa matkaan saatiin autosta huolimatta kulumaan noin kahdeksan tuntia - bussilla reissu olisi varmasti kestänyt sitäkin pidempään. Vietimme Pondicherryssä kaksi yötä, ja yövyimme upeassa, entisöidyssä ranskalaishotellissa nimeltä Hotel de L'Orient, jonka arkkitehtuuri, sisustus ja tunnelma hurmasi meidät kaikki.

Bengalin Lahti ja hedelmäkärry

Ystävät on ihania - ja rakkaat vierailijat piristävät
aina arkea!

Hotel De L'Orient, Pondicherry

Monsuunisade saapumassa Bengalin lahden yli

Pondicherryssä on helppo hymyillä - kiitos kuvaajalle mainiosta otoksesta!

Vierailimme myös Auroville-nimisessä kylässä, joka perustettiin 1960-luvun lopulla Intiaan matkustaneen ranskalaisnaisen, Mirra Alfassan, toimesta. Alfassa tuli Intiaan 1900-luvun alkupuolella liittyäkseen Sri Aurobindo-nimisen gurun ja hengellisen johtajan seuraajiin, ja Auribindon vetäydyttyä viettämään hiljaiseloa 1920-luvun lopulla, Alfassa perusti hänen nimeään kantavan Ashramin Aurobindon seuraajille. 1968 Alfassa perusti virallisesti Aurovillen - yhteisön, jonka tarkoituksena oli edistää suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa, ja tuoda yhteen samanhenkisiä ihmisiä eri puolilta maailmaa, jotka yhdessä pystyisivät rakentamaan harmonisempaa, oikeudenmukaisempaa ja tasapuolisempaa maailmaa. Alfassa totesi Aurovillestä ensimmäisessä virallisessa tiedotteessaan seuraavasti:

Auroville is meant to be a universal town where men and women of all countries are able to live in peace and progressive harmony, above all creeds, all politics and all nationalities. The purpose of Auroville is to realize human unity.

Noh - ei se nyt ehkä ihan näin mennyt, ja "The Mother" nimellä tunnettu Alfassa on siirtynyt tuonpuoleiseen 1973. Auroville on kuitenkin yhä olemassa, ja kyläyhteisön väkiluku on tänä päivänä noin 2000 henkeä, joista noin puolet ovat Intialaisia, ja loput edustavat yli 40 kansalaisuutta. Kylässä voi vierailla, ja Auroville pyörittää vierailijoille infopistettä, kahvilaa sekä tietysti kauppaa, josta voi ostaa paikallisten tekemiä käsityötuotteita - ja itse asiassa melko käypään hintaan. Kaikken kummallisin osa Aurovilleä on Matrimandir - keskellä isoa aukiota oleva, jumalattoman kokoinen, kultainen pallo, jonka sisälle paikalliset menevät "rauhoittumaan" ja "keskittymään". Vierailijoita Matrimandirin sisälle ei lasketa, sillä vain Aurovilleen tosissaan asumaan muuttaneet henkilöt saavat mennä tämän kummallisen kultaisen pallon sisälle etsimään kai jonkinlaista valaistumista tai sisäistä rauhaa. Kultamöhkäleen sisällä roikkuu myös ilmeisesti jättimäinen kristallipallo, johon auringonvalo pääsee osumaan ja luomaan Matrimandirin sisälle kultaisen, kirkkaan hehkun. Kauempaa tarkasteltuna Matrimandir näyttää lähinnä keskelle vihreää peltoa laskeutuneelta 80-luvun avaruusalukselta - mutta hei, uskomuksensa kullakin - mikäpä minä olen toisia arvostelemaan.

Matrimandir - ja kaksi Suomalaista neitokaista.

Matrimandir - Aka Mother Ship.

Maisemaa Aurovillessä

Paluumatkalla Pondicherrystä Bangaloreen pysähdyimme vielä ihastelemaan Gingee Fort-nimistä vanhaa linnoitusta, joka on yksi Tamil Nadun vanhimpia, ja viimeisimpiä, linnoitusrakennelmia. Johtuen aikataulusta, sekä noin 35 asteen helteestä, emme kuitenkaan kivunneet toista sataa rappusta vuoren rinnettä ylös linnoituksen huipulle, vaan tyydyimme ihastelemaan maisemia, rakennelmia sekä aluetta asuttavaa apina-yhteisöä rappusten ensimmäiseltä tasanteelta. Maisemat olivat siltäkin korkeudelta melko henkeä salpaavat, joten joskus on ehkä vielä palattava kipuamaan ihan huipulle saakka.

Äiti-apina ja vauva-apina <3 td="td">

Maisemia Gingee Linnoituksen portailta

Gingee Fort - ja kiitos taas kuvaajalle!

Palasimme Bangaloreen maanantaina, tiistai oli sopivasti pyhäpäivä (Mahatma Gandhin syntymäpäivä), ja keskiviikkona palasinkin sitten töihin. Ystäväni jatkoi matkaansa kohti Keralan rantoja tänään, ja me olemme viettäneet kotosalla rauhallista perjantai-iltaa. Huominen onkin taas lakkopäivä täällä meidän Karnatakan osavaltiossa, mikä tarkoittaa sitä että klo 18 saakka kaupat ovat kiinni, ravintolat suljettu, julkinen liikenne ei kulje, ja kaduilla saattaa olla mielenosoituksia. Tällä kertaa lakko johtuu Karnatakan ja Tamil Nadun osavaltioiden välisestä vesikiistasta - osavaltioiden halki virtaava, Suomalaisittain oikein herttaisen nimen omaava Kaveri-joki, on ollut kiistan aihe osavaltioiden välillä jo yli sadan vuoden ajan, ja 2000-luvun puolella kiistaan on liitetty mukaan myös Keralan osavaltio, sekä Pondicherryn kaupunki. Kiistassa on kyse siitä, kuinka suureen vesimäärään osavaltioilla sekä Pondicherryllä on oikeus, eikä lopputulokseen olla vieläkään päästy. Muutama viikko sitten Intian pääministeri määräsi Karnatakan osavaltiota luovuttamaan erittäin suuren määrän Kaveri-joesta saatua vettä Tamil Nadulle, johon Karnataka vastasi uhmaamalla päätöstä. Joki on siis padottu, ja Karnatakan osavaltion viranomaiset vastaavat veden laskemisesta Tamil Nadun puolelle. Paikallinen tuomari uhkasi Karnatakan osavaltiota jatkotoimilla ja sakkorangaistuksilla, jos vettä ei luovutettaisi Tamil Nadulle, jonka seurauksena pato avattiin ja veden päästäminen Tamil Nadun puolelle on aloitettu - mikä taas aiheutti protesteja, lakkoilua ja levottomuuksia täällä Karnatakan puolella. Huominen lakko johtuu siis juurikin tästä, ja jatkoa on varmasti odotettavissa ellei tilanteeseen keksitä jonkinlaista kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua.. mikä on melko epätodennäköistä.

Elämä Intiassa jatkuu siis tapahtumarikkaana, ja uusia seikkailuja on varmasti edessä vielä monta. Kirjoituksien aiheista ei siis varmastikaan tule puutetta - toivottavasti lukijat pysyvät matkassa mukana!

Turistinähtävyyksiä ja uusi työpaikka

Paljon on taas ehtinyt tapahtua lyhyessä ajassa, ja viikot vailla velvollisuuksia taitavat olla taas joksikin aikaa historiaa! Keskustelu aikaisemmin mainitsemani IT for Change-järjestön kanssa sujui hyvin, ja muutama päivä vierailuni jälkeen järjestöstä soitettiin ja imoitettiin, että he haluaisivat tarjota minulle töitä. Aloitan siis tiistaina työt, ja ainakin aluksi tulen työskentelemään Gender is Citizenship-nimisen projektin parissa. Tämä projekt pyrkii tutkimaan naisten asemaa ja erilaisia rooleja nykypäivän informaatio- ja teknologia-yhteiskunnassa, sekä luomaan uudenlaista feminismi-lähtöistä tutkimustietoa ja teoriaa naisten, sukupuolten välisen tasa-arvon ja informaatioteknologian välisistä suhteista ja keskinäisistä vaikutuksista. Tulen työskentelemään IT for Change-järjestöllä useiden eri projektien parissa, ja toimenkuvani tarkentuu ajan kuluessa, mutta ainakin aluksi työni keskittyy tutkimuksen tekoon, kirjoittamiseen, kirjallisuuskatsauksiin, sekä kenttätyöskentelyyn järjestön erinäisten projektien parissa. Varmasti on sanomattakin selvää, että olen tästä mahdollisuudesta ja haasteesta erittäin innoissani, ja uskon että kokemus tulee olemaan erittäin mielenkiintoinen ja haastava!

Kuluneen viikon aikana ehdin tutustua hieman uuden kotikaupunkini nähtävyyksiin. Vierailin The Bull Temple-nimisessä temppelissä, joka paikallisten keskuudessa tunnetaan nimellä Dodda Basavana Gudi. Hindu-temppelin keskellä seisoo suuri härkä-patsas, Nandi, Hindu-mytologian jumalhahmo ja Shivan uskollinen palvelija. Tavoitteenani on Intiassa ollessani tutustua paikalliseen mytologiaan tarkemmin, ja oppia ainakin pääjumalten nimet, roolit ja merkitykset - joten tästä on hyvä aloittaa!

Härkä-temppelillä sain seuraani neljä paikallista nuorta poikaa, jotka reippaasti tarjoutuivat näyttämään minulle muita paikallisia nähtävyyksiä. Tiesin toki, mikä moisen avuliaisuuden motivaationa oli - pojat toivoivat saavansa avustaan ja opastuksestaan rahallisen palkkion. Alue oli minulle uusi, ja tutustun mielelläni paikallisiin ihmisiin, sekä aikuisiin että lapsiin, joten annoin poikien viedä minut Lal Bagh-nimiseen suureen puistoon jonne olin suunnitellut reissua joka tapauksessa. Poikien historian tuntemus ei ehkä ollut ihan ammattioppaiden luokkaa, mutta seura oli vallan viihdyttävää. Pojat ovat 15-vuotiaita, ja käyvät paikallista koulua Bangaloren Basavanagudi-kaupunginosassa, jossa myös Härkä Temppeli sijaitsee. Kävelimme temppeliltä muutaman kilometrin matkan puistoon, jossa pojat näyttivät minulle puiston vanhimman puun (yli 200 vuotta vanha), Lasipalatsin, sekä Kempegowda -tornin. 

Puisto on todella suuri, ja aika ei yhdellä kertaa riittänyt kaiken näkemiseen, joten sinne täytyy mennä vielä takaisin joku päivä - onneksi se on täällä kotikaupungissa! Maksoin pojille jonkin verran vaivan palkkaa puistokierroksen päätteeksi, ja tarjosin jäätelöt puiston kahvilassa. Faktat näkemieni paikkojen historiasta piti jälkikäteen tarkistaa wikipediasta, mutta seura oli mainiota, ja pojat kertoivat minulle omia näkemyksiään Intialaisesta koulujärjestelmästä, köyhyydestä, sekä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kaksi pojista haluavat uran armeijassa, yllättäen vain yksi sanoi haluavansa insinööriksi, ja yksi ilmoitti haluavansa uimariksi Amerikkaan, Michael Phelpsin inspiroimana! Toivotaan, että poikien unelmat käyvät toteen - ja että länsimaalaisten turistien rahastaminen puistokierroksista ei tule liikaa opintojen tielle!

Kirjoittelen tätä päivitystä Cochin-nimisessä kaupungissa, Keralan osavaltiossa. Tulimme tänne viikonlopuksi, sillä Jacobin koulukaverilla on sunnuntaina kihlajaisjuhlat täällä! Paul, kyseinen opiskelutoveri, on Amerikassa syntynyt. Hänen vanhempansa ovat kuitenkin Intialaisia, samoin kuin Paulin kihlatun Elsan, joten kihlajaiset vietetään siksi täällä. Häitä juhlitaan sitten parin kuukauden kuluttua Kaliforniassa. Kirjoittelen Cochin-kuulumisia lisää myöhemmin, ja jaan myös kokemuksia ja tuntemuksia Intialaisista kihlajaisjuhlista!

Levoton mieli ja levottomat jalat

Olen nyt viettänyt Intiassa tasan kaksi viikkoa, ja arjen rutiinit alkavat pikkuhiljaa muodostua. Olen yrittänyt liikkua pitkin kaupunkia mahdollisimman paljon, jotta oppisin tuntemaan uuden kotikaupunkini paremmin. Pikkuhiljaa eri naapurustot ja alueet alkavatkin jo tulla tutummiksi. Tällä hetkellä haastavinta on tottua siihen, että en toistaiseksi tee töitä - olen tottunut olemaan jatkuvasti erittäin kiireinen, ja elämäntilanne jossa minulla ei itse asiassa ole muuta kuin vapaa-aikaa on minulle täysin vieras. Toisaalta, se on hyvä tilanne ainakin tässä alkuvaiheessa, sillä nyt minulla on hyvin aikaa totutella uuteen kaupunkiin, tutustua ihmisiin, opetella paikallisille tavoille, etsiä uusia kiinnostavia alueita ja kehitellä uusia harrastuksia - mutta samalla tilanne on stressaava ja ahdistava kiireestä nauttivalle ja melko urakeskeiselle ihmiselle.

Olen Intiassa tällä hetkellä ns. "entry visa"-nimisellä viisumilla. Aviomiehelläni on työviisumi, ja tämä entry visa mahdollistaa sen, että saan tulla mieheni kanssa Intiaan ja olla täällä yhtä kauan kuin hänen viisuminsa on voimassa - mutta en saa tehdä palkkatöitä. Työviisumin saaminen vaatii työtarjousta, ja minimipalkkavaatimus työviisumia varten on $25,000/vuosi - tämä on melko kova palkka maassa, jossa naisten keskipalkka on ylimmillään noin $10,000, ja yleensä jossain $5,000 paikkeilla (korkeaa koulutusta vaativilla, hyväpalkkaisilla aloilla). Todennäköistä on, että en voi Intiassa ollessamme tehdä palkkatöitä Intialaiselle työnantajalle.

Vapaaehtoistöitä voin toki tehdä, ja ainakin nyt aluksi, se onkin suunnitelmani. En osaa olla paikoillani kovin pitkään, ja haluan löytää kiinnostavaa, mielekästä tekemistä joka on myös ammatillisesti haastavaa ja järkevää. Olenkin ollut jo yhteydessä useampaan paikalliseen järjestöön ja sopinut tapaamisia muutaman kanssa keskustellakseni mahdollisuuksistani tehdä jonkinlaista yhteistyötä ko. järjestöjen kanssa. Yksi näistä on nimeltään IT for Change, joka pyrkii tuomaan nykyteknologian kaikkien, myös köyhien, Intialaisten ulottuville sekä hyödyntämään informaatioteknologioita sosiaalisen muutoksen, sukupuolten välisen tasa-arvon ja koulutuksen edistämisessä. Olen menossa käymään järjestön toimistolla huomenna, ja voin tapaamisen jälkeen kirjoitella enemmän siitä, minkälaisia hommia mahdollisesti tulen tekemään tälle järjestölle.

Teen myös tutkimus-, kirjoitus- ja editointi-hommia toiselle, Delhissä sijaitsevalle järjestölle, joka pyrkii luomaan köyhiin kyläyhteisöihin ns. "naisten tiloja" ja "woman resource zone"-alueita, joiden tarkoituksena on tarjota naisille mahdollisuus omien yhteisöjensä kehittämiseen ja parantamiseen kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Naisille tarjotaan ammatti-opetusta jonka tavoitteena on mahdollistaa jonkinlainen palkkaa tuottava toiminta yhteisöissä, mutta samalla myös parantaa kyläyhteisöjen ekologisuutta ja siisteyttä, sekä kannustaa asukkaita ympäristöystävällisempien elintapojen opetteluun.

Katsotaan, minkälaiseksi tämä uusi elämä Intiassa vielä muodostuu. En voi väittää eikö tämä työttömyys - joskin omaehtoinen sellainen - olisi hieman stressaavaa hyvin kiireisten vuosien jälkeen, mutta ehkä joskus on hyvä hieman rauhoittua ja opetella uudenlainen elämän rytmi. Näin ainakin väitän itselleni, jotta en stressaisi tilannetta liikaa..

Tässä vielä muutamia kuvia viime viikkojen varrelta. Muutamme nykyisestä asunnostamme ensi kuussa uuteen kämppään Koramangala-nimiselle alueelle, jonka jälkeen pääsemme vihdoin asettumaan kunnolla aloillemme tässä kaupungissa. Toiveissa olisi löytää pian mukava kuntosali, jooga-studio (ei pitäisi olla vaikeaa..) ja totutella uuteen naapurustoon. Laittelen kuvia meidän uudelta asuinalueelta sitten muuton jälkeen!

Auringonlasku nykyisen väliaikaisasunnon terassilta ihailtuna

Liikenne pysähtyy kun lehmät ylittävät tien - olenkin alkanut käyttää lehmiä apuvälineinä kun minun tarvitsee päästä suuresta, ruuhkaisesta tiestä yli aina, kun lehmiä sattuu sopivasti kohdalle. Kävelen tiestä yli lehmän rinnalla, ja pääsen turvallisesti tien toiselle puolen!

Katukuvaa nykyisen asuntomme lähistöltä

Päiväunilla auto-riksassa

Lehmät eivät juuri naapurustojen rajoja kunnioita - nämä rouvat tepastelivat tyytyväisesti erittäin  korkeatasoisella asuinalueella, ja ongelmitta parkkeerasivat itsensä nukkumaan pysäköityjen autojen väliin. 

Cuppa Café - uusi suosikkikahvilani Indira Nagar-nimisellä alueella.  Kirjoittelen tätäkin blogipäivistystä Cuppa-kahvilan sohvalla istuen.

Follow the traffic rules - Venäläistä rulettia Bangaloren liikenteessä

Nyt on ensimmäinen viikko Bangaloressa takana, ja onhan tämä aikamoinen kaupunki, ja aikamoinen maa. Alan pikkuhiljaa tutustua kaupungin eri alueisiin, joskin olen joutunut toteamaan että kävellen kaupunkiin tutustuminen ei täällä oikein onnistu. New Yorkissa paras tapa tutustua kaupunkiin ja eri naapurustoihin oli kävely - loputon kävely kaupunginosasta toiseen, korttelista kortteliin, Brooklynista Manhattanille. Uusissa kaupungeissa on myös mukavaa kävellä, katsella ihmisiä, rakennuksia, puistoja ja liikennettä, kuunnella ääniä ja haistella tuoksuja, poiketa sivukaduille, eksyä vieraille alueille..

..Näin ei kuitenkaan ole Bangaloressa. Miksikö? No. Ensinnäkin, liikenne täällä on tietysti, Intian tyyliin, äärimmäisen kaoottista. Katujen yllä roikkuvat "Follow lane discipline" ja "Follow traffic rules" kyltit ovat ainakin näin ulkopuolisen silmiin melko huvittavia, koska mitään liikennesääntöjä, kaistoista puhumattakaan, ei vaikuta juurikaan olevan. Kaduilla liikkuu autoja, busseja, rekkoja, takseja, rikshoja, lehmiä, vuohia, kärryjä vetäviä hevosia/aaseja/muuleja, kärryjä vetäviä ihmisiä, kissoja, kanoja, koiria, ja tietysti jalankulkijoita. Paikalliset seikkailevat kaoottisen liikenteen seassa suvereenisti - joskin, kuten tämä New York Timesin artikkeli kertoo, Intiassa kuolee vuosittain enemmän ihmisiä liikenneonnettomuuksissa kuin missään muussa maassa, Kiina mukaan lukien. Kaupungilla kulkiessa näkee lähes päivittäin autojen, joskus rekkojen ja bussien, ajavan väärään suuntaan joko yksisuuntaisella tiellä, tai vain vastaantulevien kaistalla. Tööttäily kuuluu täällä ajamiseen, ja sillä myös  välitetään viestejä ja varoituksia muille autoilijoille. Näiden viestien sisältö ja tarkoitus on minulle kuitenkin yhä mysteeri.

Isojen risteyksien ylittäminen jalan on kuin venäläistä rulettia pelaisi. Lähinnä mieleen tulee videopeli - jalankulkija odottaa tien sivussa oikeaa hetkeä, ja lähtee sitten ylittämään tietä, väistellen autoja ja muita kulkuvälineitä, pysähtyen tien keskelle odottamaan taukoa ruuhkassa. Liikennevaloja on isoissa risteyksissä - mutta yleensä ne ovat vain autoille, jalankulkijoille valoja ei ole. On vain vedettävä syvään henkeä, ja sukellettava sekaan. Isojen risteyksien ylitys saattaa viedä minulta helposti 10-20 minuuttia. Yleensä odotan jonkun muun menevän ensin, ja kipitän sitten rinnalla.

Liikennekaaoksen lisäksi kävellen kulkemista hankaloittaa se, että jalkakäytäviä ei oikeastaan ole. Tai no, on - mutta ne ovat joko roskavuorien alla, tai äärimmäisen huonossa kunnossa. Teissä on kirjaimellisesti jättimäisiä reikiä, parhaimmillaan yli metrin syvyisiä pudotuksia, irrallisia laattoja, tien keskellä lojuvia kivikasoja, eläinten raatoja. Sateen jälkeen monet alueet tulvivat, ja tien reunukset, eli "jalkakäytävät", ovat veden peitossa. 

 Kaduilla kävely Bangaloressa on siis varsin tehokas fyysinen liikuntamuoto - kävelyn lisäksi lyhytkin matka usein sisältää kiipeilyä, pituusloikkaa, juoksemista, pujottelua, mahdollisesti jopa limboa. Tylsäksi eivät kävelyretket täällä käy - ja kaikki aistit saavat kyllä olla herkimmillään, sillä Intialaisen metelin ja kaaoksen keskellä on helppoa olla huomaamatta kulman takaa kaahaavaa moottoripyörää. Ja motorisoidut kulkuvälineet eivät väistä jalankulkijoita.. Edes jalankulkijat eivät väistä jalankulkijoita.

Kaduille kertyy roskakasoja, joiten siivoamisesta huolehtivat pääasiassa lehmät, vuohet, kissat ja koirat. Jalankulkuväylien ylläpito ei selvästikään ole prioriteettilistalla kovinkaan korkealla.














Olen kuvannut liikennekaaoksesta muutamia videonpätkiäkin, mutta nettiyhteytemme ei ole tarpeeksi tehokas niiden lataamiseen. Yritän latailla videoita aina tilaisuuden tullen - ne antavat ehkä vielä paremman ikkunan elämään Intialaisessa suurkaupungissa.

Olen ehtinyt myös shoppailla jo hieman - tuijotukselta en voi täällä välttyä, mutta minimoidakseni turhat pukeutumisvirheet ja paikallisten loukkaamisen ja/tai ylimääräisen kiinnostuksen herättämisen, hankin itselleni ensimmäisen salwar  kameez -asun. Vaatetukseen kuuluu tunika, ihanat, jättimäiset ja erittäin mukavat pellavahousut, sekä iso huivi jonka annetaan roikkua harteiden yli. Oheiset kuvat antavat osviittaa lähinnä  vaatetukseni vihreästä väristä - kokovartalokuvan ottaminen on yksin hankalaa!  Hieman olen kauhuissani siitä, kuinka paljon huiveja, koruja, vaatteita, ja kaikenlaista muuta pientä täällä tulee ostettua - huivit maksavat $1-$3 laadusta ja  koosta riippuen, ja koruja löytyy pilkkahintaan jokaisesta kadun kulmasta. 

Sellaista siis kuuluu Bangaloreen tällä kertaa - liikennekaaosta, perusasioiden opettelua, päivä kerrallaan eloa. Työkuviot ovat.. Noh, työn alla, ja kirjoittelen niistä enemmän, kunhan asiat ovat edenneet hieman pidemmälle. Terveisiä koti-Suomeen - nauttikaa liikennesäännöistä, liikennevaloista, jalkakäytävistä, ja lehmättömistä autoteistä!

Ihmeellinen Intia - Namaste!

Täällä sitä taas ollaan - maailmalla. Viimeiset kolme vuotta ovat kuluneet kuin siivillä New Yorkin hulinassa, opintojen ja töiden parissa. Syksyllä 2009 aloitin Master of International Affairs-opinnot New Yorkin The New School-yliopistossa, ja toukokuussa 2011 valmistuin maisteriksi Graduate Program of International Affairs-koulutusohjelmasta. Kesä 2011 kului Suomessa häävalmistelujen merkeissä, ja 30.7.2011 sanoin "I do" amerikkalaiselle aviomiehelleni Suomen kauniin kesän keskellä. Sitä ennen olimme tosin ehtineet harjoitella naimisiin menoa jo kertaalleen Manhattanin kaupungintalolla, missä menimme naimisiin virallisesti jo helmikuussa 2011 jotta saimme laitettua greencard-hakemuksen USAn maahanmuuttovirastoon ennen kuin opiskelijaviisumini meni umpeen. Minulle myönnettiin greencard, eli oleskelu- ja työlupa Amerikassa, heinäkuussa 2011. Greencard tarkoittaa käytännössä sitä, että saan asua Amerikassa lähestulkoon kuin amerikan kansalainen - voin opiskella, tehdä töitä, matkustella ja elellä maassa vapaasti. Ainoa iso ero oleskeluluvan haltijan ja kansalaisen välillä on se, että vain kansalaiset saavat äänestää kansallisissa vaaleissa, kuten presidentin vaaleissa. 

Viimeinen vuosi elokuusta 2011 lähtien on kulunut hyvin arkisissa merkeissä, joskin upeissa New Yorkin ja Brooklynin maisemissa. Olen ollut UNICEFin päämajalla töissä, Gender and Rights-nimisessä yksikössä, jossa olen pääasiassa työskennellyt tyttöjen ja naisten oikeuksiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvien asioiden parissa. Työ on ollut erittän antoisaa, kiinnostavaa ja haastavaa, mutta olen myös kaivannut niin sanottua "kenttätyötä" ja ihmisten parissa työskentelyä paljon. Aviomieheni Jacob perusti kahden muun henkilön kanssa Simpa Networks-nimisen yhtiönreilu vuosi sitten. Simpa toimii Bangaloressa, Intiassa, ja pyrkii tuomaan laadukkaita sekä ympäristöystävällisiä aurinkoenergialaitteita ja -teknologioita köyhien kuluttajien ulottuville, jotka perinteisesti käyttävät ympäristölle haitallista sekä kallista kerosiinia energiatarpeidensa tyydyttämiseen. Jacob on joutunut työnsä takia matkustamaan Intiaan useita kertoja viimeisen vuoden aikana, ja monesti matkat ovat kestäneet useita viikkoja, eikä jatkuva erossa oleminen tietysti ole kummallekaan mieluisaa. Jonkin aikaa asiaa mietittyämme tulimme siihen tulokseen, että tällä hetkellä paras tapa yhdistää kummankin uratoiveet, sekä asua samassa maassa, oli muutto Intiaan. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Vietettyäni mukavan ja rentouttavan heinäkuun Suomessa ystävien ja perheen keskellä, saavuin Bangaloren kaupunkiin aikaisin eilen aamulla paikallista aikaa. Bangalore, paikallisella kannadan kielellä "Bengaluru") on Karnatakan osavaltion pääkaupunki (alla olevassa kartassa keltaisella merkitty osavaltio). Kahdeksan miljoonan asukkaan Bangalore on Intian kolmanneksi suurin kaupunki, jonka väkiluku on kasvanut huimalla 38% vauhdilla viimeisen vuosikymmenen aikana. Bangalore tunnetaan maailmalla termillä "Silicon Valley of India", johtuen sen asemasta Intian suurimpana IT-palvelujen ja teknologian tuottajana. 

Ensivaikutelma Bangaloresta on samanlainen kuin Intiasta yleensä - kaoottinen, sekava, äänekäs, hallitsematon, likainen, värikäs, ainutlaatuinen. Olen käynyt Intiassa kerran aikaisemmin, vuonna 2008, mutta emme silloin käyneet Bangaloressa. Kaupunki on siis minulle uusi tuttavuus, vaikka maassa olenkin aikaisemmin vieraillut. Yhden päivän perusteella en vielä kovin voimakasta mielipidettä ole ehtinyt kaupungista muodostaa, mutta ainakin toistaiseksi kaikki on sujunut ongelmitta. Asumme nyt mukavassa ja tilavassa "service apartment"-asunnossa, joka vuokrataan kalustettuna ja vuokraan kuuluu kaikki palvelut, kuten siivous, pyykkien pesu, internet (joka tosin ei toimi..), televisio, tiskaus, ym. Asunnon omistaa pariskunta, joka pyörittää Bangaloressa pientä Casa Piccola-guesthousea, jota vastapäätä asuinrakennuksemme on. Vuokraa maksamme enemmän kuin olisimme halunneet täällä maksaa - noin $900/kk, eli suunnilleen 720 euroa - mutta hintaan sisältyy kaikki palvelut, ja toistaiseksi kuumaa vettäkin on suihkussa riittänyt. Olemme kuitenkin löytäneet toisen asunnon, johon todennäköisesti muutamme syyskuussa. Tämä asunto on todella iso - kolme makuuhuonetta, keittiö, olohuone, kylpyhuone ja parveke - ja hinta huomattavasti halvempi, vain $540/kk. Asuinkompleksiin kuuluu myös uima-allas, sali ja tenniskenttä, joten odotamme uuteen asuntoon muuttoa varsin innoissamme. Kyseinen asunto ei tule kalustettuna, mutta voimme ostaa nykyiseltä asukkaalta lähes kaikki tarvittavat huonekalut hyvin huokeaan hintaan.

Oma työtilanteeni on vielä hieman "up in the air", niin sanotusti. Olen Intiassa nyt. ns. "entry visa"-viisumilla. Koska aviomiehelleni on myönnetty työviisumi, hänen vaimonaan minä saan tulla entry-viisumilla Intiaan puolisoni kanssa, mutta en saa tehdä ko. viisumilla palkkatöitä. Töitä saa tehdä ainoastaan työviisumilla, joka myönnetään työpaikkakohtaisesti, eli ennen työtarjousta ei työviisumiakaan voi hakea. Johtuen Intian melko korkeasta työttömyysasteesta, työviisumeita on tällä hetkellä melko hankalaa saada. Aion ainakin aluksi etsiä mielenkiintoisia, oman alani hommia vapaaehtois-pohjalta, ja katsoa sitten miten asiat etenevät. Olen sopinut jo muutamia tapaamisia kiinnostavien järjestöjen kanssa, joten katsotaan josko ne tapaamiset poikisivat jonkinlaisia hommia pian. Kauaa en jaksa paikoillani olla ilman mielekästä tekemistä, joten motivaation töiden löytämiseen on varsin korkealla, varsinkin kun Jacob, aviomieheni, on päivät töissä aamusta iltaan, eikä kotona yksin istuminen ole erityisen houkuttelevaa.

Yritän olla aktiivinen kirjoittelun kanssa Intia-seikkailumme ajan, ja päivittelen kuulumisia toivottavasti lähes viikottain. Kuvia en vielä ole hirveämmin ehtinyt ottaa, mutta laittelen niitäkin tänne mahdollisuuksien mukaan kunhan kuvamateriaalia kertyy.

Riskejä pitää elämässä ottaa, eihän sitä muuten tiedä, mitä kaikkea hienoa uusien ovien takana odottaa! Tämän oven takaa on toistaiseksi löytynyt uusia tuoksuja, ääniä, byrokratiaa, köyhyyttä ja vaurautta rinta rinnan, muutamia near death-kokemuksia auto-rikshawn kyydissä - ja paljon on vielä edessä! Tervetuloa matkalle mukaan.