Jatkoa taannoiselle mielipidekirjoitukselle...

Viime sunnuntaina Helsingin Sanomat julkaisi mielipidekirjoitukseni otsikolla "Suomen poliittinen ilmapiiri on muuttunut pelottavaksi". Teksti käsitteli Suomen poliittista tilannetta, eriarvoisuutta, sananvapautta ja sen mukana tulevaa vastuuta, sekä ihmisten välistä tasa-arvoa johon uskon jokaisella solullani. Oma lähipiiri kommentoi tekstiä positiivisesti ja kannustavasti, joka oli toki hienoa ja rohkaisevaa - mutta tiesin, että monet suomalaiset, kenties myös osa ystävistänikin, on kanssani näistä asioista eri mieltä. Tästä johtuen olen seurannut netin keskustelufoorumeita ja tarkkaillut, herättääkö tekstini laajempaa keskustelua - ja herättihän se.

Eräs suomen mediankin käsittelemä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskriittinen nettisivusto otti tekstini hampaisiinsa avoimella keskustelufoorumilla. Ottaen huomioon sivuston taustan ja tarkoituksen, on toki selvää, että tekstini ei varsinaisesti saanut kyseisellä foorumilla kannatusta. Lukiessani nimimerkkien takaa lauottuja kommentteja verenpaineeni nousi tasaista tahtia. Kommentoijat kehottavat pysymään Amerikassa ja muistuttavat minua - nuorta ja naiivia - siitä kuinka heidän kouluaikoinaan "neekeri"-sana löytyi aapisesta, ja sille annettu arvolataus on keksitty juttu. Erään kommentin mukaan "Emmi [Emma..] pelkää ja inhoaa itseään ja valintojaan"ja siksi kirjoittaa moisen tekstin, ja useampi kommentoija arvuuttelee tutkintoni olevan joko postista tilattu (koska Amerikassahan tehdään niin jatkuvasti), tai vaihtoehtoisesti humpuuki-tutkinto Metropoliasta, joka "tuottaa kulttuurituottajia ja luovemman työn tekijöitä". Joku oli jopa onnistunut kaivamaan häälahjalistani netistä. Olin viittä vaille kirjautumassa kyseiselle foorumille oikaistakseni moiset väittämät ja puolustaakseni henkeen ja vereen kirjoitustani, osoittaakseni kritisoijien virheet ja purkaakseni omaa kiukkuani - mutta en tehnyt niin. Ja hyvä että en.

Vaikka olen melko nuori (ainakin joidenkin määritelmien mukaan), omat mielipiteeni ovat viime vuosien aikana muodostuneet hyvin voimakkaiksi, ja ilmaisen ne usein ja äänekkäästi. Mielipiteeni pohjautuvat omiin kokemuksiini, opintoihini, kasvatukseeni, ystäviini ja ympäristöön jossa olen kasvanut. Olen opiskellut sosiaalialaa ja kehitysyhteistyötä, erikoistunut ihmisoikeuskysymyksiin ja tasa-arvoasioihin, asunut ja työskennellyt ulkomailla - joten tuskin on mikään yllätys, että puolustan monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta, uskon kaikkien ihmisten tasa-arvoon ja ihmisoikeuksien universaaliuteen, ja poliittisesti kallistun voimakkaasti vasemmalle. Vaikka kirjoitukseni ei suoranaisesti koskenutkaan esimerkiksi perussuomalaisia tai äärioikeiston nousua Suomessa, nämä ilmiöt ovat toki vaikuttaneet mielipiteisiini Suomen poliittisesta ilmapiiristä. Koska koen näiden ilmiöiden tukijoiden olevan hyvin kaukana omasta arvo- ja ajatusmaailmastani, oletan tiettyjen yksilöiden, ryhmien ja uutislähteiden kommenttien ja viestien olevan aina täysin omien mielipiteideni vastaisia. Usein niin onkin - mutta se ei tarkoita sitä, etteikö minun silti tulisi kuunnella.

Yhtä paljon kuin pelkään suvaitsemattomuuden leviämistä Suomessa, pelkään avoimen ja aikuismaisen keskustelun katoamista. Suomessa aletaan lähestyä Amerikan hyvin mustavalkoista oikeisto vs. vasemmisto-mallia, jota en itse kannata tai suosi. Koska julkisesti esitetyt mielipiteet alkavat olla hyvin kärjistyneitä ja keskustelu kiihkeää ja tunteilla ladattua, moni kokee tarvetta asettua voimakkaasti jommalle kummalle puolelle ja samalla automaattisesti "niitä toisia" vastaan - silloin mahdollisuus todelliselle dialogille usein kuolee kokonaan. Kukaan ei enää kuuntele, koska kaikki keskittyvät kiistelemään ja puolustelemaan omaa kantaansa, sekä osoittamaan kuinka "ne toiset" ovat väärässä. Itse teen usein samaa, ja olin ryhtymässä juuri tällaiseen kiistelyyn kyseisellä foorumilla. Sellainen "keskustelu" ei kuitenkaan ole keskustelua, eikä se muuta tilannetta suuntaan tai toiseen. Kumpikaan puoli ei kuuntele, eikä kumpikaan suostu myöntämään, että "se toinen" saattaisikin kenties olla joissain asioissa oikeassa, tai ei ainakaan täysin väärässä.

Osa kommenteista joita luin olivat lopulta täysin järkeviä. En voi varsinaisesti samaistua kirjoittajiin, sillä arvomaailmamme ovat yhä täysin erilaiset - mutta kun nielen ylpeyteni ja haluni olla oikeassa, on minun myönnettävä, että ymmärrän vastapuolen argumentit. En ole asioista samaa mieltä - puolustan yhä monikulttuurisuutta, uskon että sananvapauteen kuuluu vastuu ja että kaikkea ei voi laukoa suustaan sen takia että meillä on siihen "oikeus", ja uskon että maahanmuuttajat ovat rikkaus eivätkä uhka. Olen myös sitä mieltä, että "ennen vanhaankin sai sanoa niin.." ei ole oikeutus loukkaavien termien käytölle julkisessa keskustelussa, ja että muista huolehtiminen on kaikkien yhteinen vastuu. Siitä huolimatta, minun vastuuni on myös kuunnella muita - ja erityisesti niitä, jotka ovat asioista eri mieltä. Kukaan meistä ei koskaan opi mitään uutta, jos aina vain kuuntelemme niitä jotka ovat kanssamme samaa mieltä. Kukaan meistä ei opi haastamaan omia käsityksiään ja ajatuksiaan ja harkitsemaan muita vaihtoehtoja, jos emme koskaan anna "niille toisille" mahdollisuutta puhua. Kukaan meistä ei opi kasvamaan, yksilönä ja ammatti-ihmisenä, jos emme pysähdy kuuntelemaan sen sijaan että yritämme aina kiistellä. On huomattavasti vaikeampaa kuunnella kuin väittää vastaan, ja sitäkin vaikeampi on ymmärtää - mutta juuri siihen on pyrittävä. On myös hyvä pitää mielessä, että ymmärtäminen ei aina tarkoita samaa kuin hyväksyminen, tai samaa mieltä oleminen. Eri mielipiteet rikastuttavat keskustelua, pitävät poliittisen ilmapiirin vireänä ja haastavat meitä oppimaan ja kasvamaan. Erilaisten mielipiteiden ja käsitysten ilmaisulle ei vain tahdo olla sopivia foorumeita, eikä todellista keskustelua pääse syntymään. "Me vastaan Ne" ei koskaan ole hyvä asetelma minkäänlaiselle muutokselle - ja siihen yhteiskuntamme, monien muiden mukana, tuntuu olevan matkalla.

Maahanmuuttokriitikot eivät koskaan ole samaa mieltä näistä asioista kuin minä. Voisin selitellä foorumeilla elämäni tappiin asti omia mielipiteitäni, korjata väärät väittämät yksityiselämästäni, huomauttaa että kahdesta korkeakoulututkinnosta kumpikaan ei ole postista tilattu, kuvailla työkokemuksiani ja perustella meriittejäni - mutta kyse ei ole minun taustastani, meriiteistäni, titteleistäni tai tutkinnoistani. On vaikeaa ottaa kritiikkiä vastaan, mutta se kasvattaa ja on välttämätöntä julkisessa keskustelussa. Kritiikki on kuitenkin hyödyllisempää kun se kohdistuu itse käsiteltävään asiaan - ei henkilöön, joka nostaan asian pöydälle.

Ennakkoluulot tukahduttavat kaiken hedelmällisen ja kehittävän keskustelun, ja me kaikki kärsimme ennakkoluuloista joskus. Minä yritän päästä omistani yli, ja kuunnella paremmin "niitä toisia". Loukkauksia en kuitenkaan kuuntele tai hyväksy, en silloin kun ne kohdistuvat minuun, tai silloin kuin ne kohdistuvat muihin ihmisiin. Seison yhä aatteideni ja arvojeni takana, ja uskon että kunnioitus ja suvaitsevaisuus ovat sivistyneen yhteiskunnan peruspilareita. Nimimerkkien takaa on helppo huudella jos vaikka mitä, mutta avoin, rehellinen keskustelu onkin vaikeampi juttu - sitä meidän kaikkien tulisi harjoitella. Sitä, ja ihan oikeaa toisten kuuntelua.