Taustaa ja tulevaisuutta.

2.8.2009 nousen lentokoneeseen, joka vie minut uuteen kaupunkiin, jossa tulen viettämään seuraavat kaksi vuotta. Viime vuoden loppupuolella tuskallisen prosessin päätöksenä lähetin hakemukseni New Yorkin The New School yliopistoon. Hain opiskelupaikkaa kaksivuotisesta Master of Arts in International Affairs koulutusohjelmasta. Syitä kyseiseen kouluun hakemiselle oli useita. Valmistuin jouluna 2008 sosionomiksi Helsingin ammattikorkeakoulu Metropoliasta, ja opintoihini liittyen suoritin yhden työharjoitteluni Keniassa, Kisumun kaupungissa vuonna 2007. Keniasta palattuani koin monella tapaa olevani jossain määrin hukassa, mutta jotain Keniassa oleminen kuitenkin selkeytti. Tiesin, että olin löytänyt sen oman juttuni, ja halusin ehdottomasti suunnata opintojani ja tulevaa uraani kohti kansainvälistä kehitysyhteistyötä.

Keniasta palattuani aloitin kehitysmaatutkimuksen perusopintojen suorittamisen Helsingin avoimella yliopistolla sosionomitutkintoni ohella, ja suoritin 25 opintopisteen laajuiset perusopinnot. Tein myös kolmannen sosionomitutkintooni liittyneen työharjoittelun kehitysyhteistyön parissa Plan Suomi Säätiössä, jossa toimin kampanjakoordinaattorina Omat nimet kirjoissa - kampanjassa, joka liittyi lasten syntymärekisteröintiin kehitysmaissa. Olin Planilla harjoittelijana sekä työntekijänä tammikuusta elokuuhun vuonna 2008.

Joulukuussa 2008 valmistuin sosionomiksi Helsingin ammattikorkeakoulusta, jonka jälkeen muutin Helsingin hulinasta takaisin kotikaupunkiini Orimattilaan vanhempieni luokse. Aloitin tammikuussa 2009 lastensuojelun sosiaalityöntekijän sijaisuuden pienessä Iitin kunnassa, jossa työskentelin kyseisessä tehtävässä heinäkuun alkuun saakka.

Maaliskuun 12. päivänä paljon muuttui. Kyseisenä päivänä kiukustuin, sillä luulin gmailini päästäneen ensimmäisen spämmimailin läpi. Oletin suurin kirjaimin kirjoitetun "CONGRATULATIONS" -otsikon enteilevän joko viagratarjousta tai miljoonavoittoa, jonka lunastamiseksi minun tarvisi vain toimittaa tilinumeroni, pankkitunnukseni ja luottokorttitietoni luotettavalle taholle. Ennen delete-napin painamista vilkaisin kuitenkin lähettäjän osoitetta, joka viittasikin yliopistoon, jonne olin hakenut. Viagrat ja miljoonavoitot jäivät saamatta, mutta sen sijaan sähköposti kertoi minun saaneen opiskelupaikan The New School yliopiston International Affairs -maisteriohjelmasta. Sen lisäksi minulle oli myönnetty stipendi koulusta, joka kattaisi 60 % ensimmäisen vuoden lukukausimaksuista.

Tässä sitä nyt ollaan. Helvetillisen hakuprosessin, pitkän odotuksen, piinaavan viisuminhakuhässäkän, ahdistavien rahoitusjärjestelyjen ja monen muun mutkan jälkeen olen kahden viikon päässä varsin suuresta elämän muutoksesta. New Yorkissa minua odottaa pieni, mutta sitäkin viehättävämpi kaksio Brooklynissa jonka ikkunasta näkyy New Yorkin kuuluisa siluetti. Asuntooni muutan avopuolisoni Jacobin kanssa, jonka läsnäolo sekä Amerikkalaisuus ovat kieltämättä tehneet lähtövalmisteluista hieman helpompia. Jacob etsi meille asunnon, joka löytyikin jo toukokuussa, ja on ehtinyt kevään aikana hankkia sinne välttämättömimmät tavarat, kuten sohvan, sängyn, television, ja sen tärkeimmän, eli kahvinkeittimen. Loppusisustus tehdään yhdessä, kun olemme molemmat New Yorkissa.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun lähden hieman kauemmaksi kotoa. Lukion toisella luokalla lähdin vuodeksi Brasiliaan rotary-järjestön vaihto-oppilaana, ja Keniassakin vierähti kolme kuukautta. Luulen, että perheeni ja kenties ystäväpiirinikin on jo jonkin aikaa osannut aavistella, että jossain vaiheessa lähtö on taas edessä, sillä syystä tai toisesta en oikein osaa olla paikoillani kovin kauaa. Lähteminen ei kuitenkaan ole ainakaan vielä muuttunut rutiiniksi, vaan aiheuttaa saman tunteiden sekamelskan joka ikinen kerta. "Mitä ihmettä oiken olen tekemässä" -ajatukset tulevat väistämättä, sekä paniikki siitä, että en pärjää. Että ikävä onkin liian iso. Että kotona kaikki on niin paljon tutumpaa, helpompaa, turvallisempaa, kuten onkin.

Kuitenkin, loppujen lopuksi, lähdön lähestyessä muistan aina, kuinka onnekas olen. Minä VOIN lähteä. Minulla on mahdollisuudet muokata elämääni ja arkeani, minä voin valita kotiin jäämisen ja lähtemisen väliltä, ja sen lisäksi tiedän, että mitä ikinä valitsen, sen ei koskaan tarvitse olla lopullista. Monella muulla ei ole samoja mahdollisuuksia.
Sen lisäksi, minä olen onnekas erityisesti siitä syystä, että vaikka lähden kauas ja vaikka olen poissa pitkään, ne asiat, joilla täällä kotona on todella merkitystä ja joita poissa ollessani kipeimmin kaipaan, säilyvät. Täällä on aina koti, johon palata, ja perhe, joka odottaa, ja ystävät, jotka muuttuvat mutta eivät kuitenkaan muutu. Minun ei tarvitse pelätä sitä, että menettäisin jotain korvaamatonta kun lähden, ja se, jos mikä, on onnekasta.