Ovet auki Amerikkaan

Joku mainitsi toivovansa kirjoituksia haku- ja viisumiprosessista. Koska minun pitäisi tällä hetkellä lukea 300-sivuista kirjaa terrorismista, keksin itselleni jatkuvasti muuta tekemistä siirtääkseni lukemisen aloittamista tuonnemmaksi. Kyse ei niinkään ole siitä, etteikö aihe ja kirja olisi kiinnostava, sitä se kyllä on. Se on kuitenkin myös erittäin raskasta luettavaa.. ja juuri nyt tarvitsen jotain kevyempää. Koska tiskasin, siivosin, vein pyykit pesuun, vaihdoin lakanat ja järjestin kirjahyllyni kirjat uusiksi, päätin nyt kirjoittaa haku- ja viisumiprosessista, mikä taitaa aiheena olla lähes yhtä raskas ja monimutkainen kuin terrorismi.

Haluan muistuttaa, että minä en ole millään muotoa ammattilainen näissä asioissa. Kirjoitan omasta kokemuksesta, ja jouduin tietysti itse käymään läpi koko tämän rasittavan, pitkän ja monimutkaisen prosessin josta nyt kirjoitan. Mikäli suunnitelmissa on opiskelu Yhdysvalloissa, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Fulbright Centeriin ja käyttämään Fulbrightin palveluita. Fulbright Center tunnetaan pääasiassa sen mittavasta stipendiohjelmasta, mutta keskus tarjoaa myös paljon neuvontapalveluita ja järjestää infotilaisuuksia erilaisista aihealueista, kuten haku- ja viisumiprosessista ja amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä, joka voi suomalaiselle opiskelijalle vaikuttaa melko monimutkaiselta. Marssikaa siis sinne, jos suunnittelette hakevanne opiskelupaikkaa Amerikasta!

OPISKELUPAIKAN VALINTA

Tärkein (ja usein vaikein) osa hakuprosessia on varmasti koulun ja pääaineen valinta. Amerikasta löytyy satoja (ellei tuhansia) yliopistoja ja koulutuskeskuksia, ja jokainen koulu tarjoaa kymmeniä tai satoja erilaisia koulutusohjelmia. Itselle sopivan koulun ja koulutusohjelman löytäminen voi siis olla myös erittäin aikaa vievä prosessi. Taustatutkimus kannattaa näin ollen aloittaa hyvin aikaisin, jotta hakuprosessin saa alkuun hyvissä ajoin.
Suomessa tutuimpia yliopistoja taitavat olla ne pelottavat "Ivy League"-yliopistot, joita on kahdeksan; Harvard, Yale, Brown, Princeton, Columbia, Cornell, Dartmouth ja University of Pennsylvania. Kaikki Ivy League-koulut sijaitsevat Amerikan koilliskärjessä, ja termi Ivy League viittasi alun perin näiden kahdeksan koulun urheilujoukkuetaustaan. Nykyään Ivy League koulut tietysti edustavat myös Amerikan, ja joidenkin mielestä maailman, huippukoulutusta. Ja, kuten arvata saattaa, Ivy League-kouluihin on Erittäin vaikea päästä sisään, ja opiskelu kouluissa on todella kallista. Toisaalta, monet ovat sitä mieltä, että tutkinto mistä tahansa Ivy League -yliopistosta takaa hyvän ja hyväpalkkaisen työpaikan loppuelämäksi. Tässä taloustilanteessa en ehkä kuitenkaan laskisi sen varaan, myös Yhdysvalloissa on ylitarjonta akateemisesti koulutettuja maistereita ja tohtoreita, joille ei löydy töitä.

Ivy League-koulut edustavat kuitenkin vain murto-osaa Amerikan oppilaitoksista, ja ensisijaisesti kannattaa tietysti miettiä, mitä alaa haluaa itse opiskella ja ryhtyä etsimään oppilaitosta sen mukaan. Yhdysvalloissa on tarjolla huomattavasti enemmän pääaine- ja suuntautumisvaihehtoja kuin Suomessa, joten kannattaa myös miettiä, miten Amerikassa opiskeltu tutkinto istuu Suomalaiseen yhteiskuntaan, mikäli suunnitelmissa on opintojen jälkeen palata takaisin Suomeen. Koulun valintaan vaikuttaa todella moni tekijä, kuten tutkinnon hinta ja koulun tarjoamat rahoitusmahdollisuudet, koulun sijainti, koulun hakuvaatimukset, esimerkiksi erilaiset tasokokeet ja kielikokeet (SAT, GRE, Gmat, TOEFL), ehkä sisäänpääsyprosentti (Osassa Ivy League-kouluista sisään pääsee alle kymmenen prosenttia kaikiasta hakijoista, joten kilpailu on melkoisen kovaa), ja viimeisenä mutta ei vähäisempänä, koulun akkreditointistatus (johon palataan myöhemmin).

Minä löysin nykyisen kouluni amerikkalaisen ystävän kautta. Juttelimme netissä ja mainitsin, että suunnittelen hakevani opiskelemaan jatkotutkintoa amerikkaan, ja Cecily mainitsi New Schoolin. Olin sitä ennen tutustunut useiden koulujen vastaavanlaisiin maisteriohjelmiin, mutta en ollut löytänyt sellaista koulutusohjelmaa, joka olisi tuntunut minulle oikealta ja omalta. Minulle yksi erittäin iso kompastuskivi oli se, että suuri osa kouluista vaatii hakijoilta GRE-tasokokeen suorittamista. GRE (Graduate Record Examination). GRE on standardisoitu kansallinen tasokoe, joka mittaa opiskelijan kielellisiä, analyyttisia ja kvantitatiivisia taitoja . GRE on melko vaativa koe, ja kokeeseen osallistuminen olisi vaatinut useamman viikon (ellei kuukauden) opiskelua koetta varten. Koska samaan aikaan hakuprosessin kanssa minä kirjoitin myös opinnäytetyötäni, en yksinkertaisesti olisi ehtinyt opiskella tarpeeksi GRE-koetta varten. Kaikeksi onneksi The New School ei vaadi GRE-tuloksia hakijoilta. Kansainvälisten opiskelijoiden täytyy kuitenkin suorittaa englannin kielen tasokoe, jolla varmistetaan, että opiskelijan englannin taito on tarpeeksi korkealla tasolla. Yleisin englannin tasokoe taitaa olla TOEFL, eli Test Of English as a Foreign Language, jonka myös minä suoritin.

Amerikkalaista koulua valittaessa kannattaa pitää mielessä, että amerikkalainen koulutusjärjestelmä eroaa suuresti suomalaisesta, ja että oppilaitosten joukossa on todella paljon hyviä kouluja mutta todennäköisesti myös ainakin yhtä paljon, ellei enemmän, yksityisiä oppilaitoksia joiden ensisijainen tavoite on rahastaa kouluttamisen sijasta. Amerikassa opetusministeriö ei valvo kouluja ja opetuksen tasoa samalla tavalla kuin Suomessa, ja koska koulutus ei täällä todellakaan ole ilmaista eikä yleensä myös halpaa, on tärkeää että opiskelija myös kokee saavansa rahoilleen vastinetta. Oppilaitoksiin voi lähettää sähköpostia ja pyytää esittelymateriaaleja, kouluihin voi soittaa ja keskustella opettajien kanssa, ja paras tapa saada sisäpiirin tietoa oppilaitoksesta ja opetuksen tasosta on tietysti opiskelijoiden kautta. On hyvä keskustella koulussa jo opiskelevien, tai koulusta aikaisemmin valmistuneiden opiskelijoiden kanssa ja kysellä heiltä, mitä mieltä he olivat koulusta, sen kurssitarjonnasta, opetuksen tasosta, koulun palveluista jne.

Sitten se akkreditointi. Koska Amerikassa mikään yksi ministeriö tai instituutio ei valvo amerikkalaisten koulujen tasoa, laadun valvontaa ja arviointia varten on kehitetty ns. akkreditointi-järjestelmä. Akkreditointia suorittavat yksityiset alueelliset akkreditointikomissiot. Akkreditointi on vapaaehtoinen prosessi, eikä kerro varsinaisesti mitään koulujen välisestä paremmuusjärjestyksestä, mutta akkreditointia käytetään usein kriteerinä virallisissa yhteyksissä. Ja Suomalaisten opiskelijoiden on tärkeä tietää, että mikäli suomalainen Amerikkaan lähtevä opiskelija aikoo hakea Suomen Kelalta opintotukia amerikkalaisten opintojen ajalle, oppilaitoksen on oltava akkreditoitu jotta tuet voidaan myöntää. Kela käyttää UNESCO:n akkreditoitujen oppilaitosten listaa, joten ennen kuin aloitat hakuprosessin, tarkista että se oma oppilaitos löytyy kyseiseltä listalta. Itse asiassa myös akkreditointikomissioissa on eroja, ja koulun täytyy olla akkreditoitu hyväksytyn ja hyväksi todetun akkreditointikomission toimesta (koska myös niiden joukossa on niitä "vähemmän hyviä" ja vähemmän luotettavia komissioita), mutta jos koulu on tuolla Unescon listalla, sen pitäisi riittää. Lisää tietoa voi aina kysyä Fulbrightista, tai suoraan Kelasta.

HAKUPROSESSI

Koulujen kriteerit ovat tietysti hyvin erilaisia, ja riippuvat myös paljon siitä, onko kyseessä Bachelor- vai Masters-tason koulutusohjelma. Lähes poikkeuksetta jokainen koulu haluaa varmasti englanninkieliset, aidoksi todistetut kopiot aikaisemmista tutkintotodistuksista. Kiitos Euroopan Unionin, tämä on EU-kansalaisille tänä päivänä melko helppoa, koska me kaikki saamme tutkintotodistuksen myös englanniksi automaattisesti, ja todistuksessa taitaa myös olla englanninkielinen selvitys Eurooppalaisesta ECTS- eli opintopistesysteemistä. Kannattaa muistaa, että amerikkalaiset koulut ovat todella tarkkoja oikeaksi todistamisen suhteen. Pelkkä kopio ei siis riitä, vaan kopiossa on oltava oppilaitoksen leima ja oppilaitoksen edustajan allekirjoitus. Jostain syystä moni koulu tuntuu myös haluavan kaiken kahtena kappaleena.

New School vaatii ns. WES-todistuksen kansainvälisen opiskelijan aiemmasta tutkinnosta. WES, eli World Education Services on organisaatio, joka tekee vertailua eri maiden tutkintojen välillä ja kirjoittaa arviosta ja vertailusta virallisen raportin, joka liitetään osaksi hakemusta. Lähetin siis oman tutkintotodistukseni WESiin, jossa se "käännettiin" vastaamaan amerikkalaista tutkintoa. Kurssien laajuudet käännetään amerikkalaisiksi crediteiksi ja arvosanat vastaamaan amerikkalaisia arvosanoja. Maksimi keskiarvo täällä on 4.0, ja minun keskiarvoni Metropoliasta amerikkalaisessa järjestelmässä taisi olla 3.4. WES-arvio tietenkin maksaa, muistaakseni 250 dollaria. Kaikki koulut eivät välttämättä vaadi WES-arvioita osana hakemusta, mutta suosittelen, että erityisesti opiskelijat jotka ovat Suomessa suorittaneet AMK-tutkinnon ja hakevat Amerikkaan maisteritutkintoon, teettävät WES-arvion aikaisemmasta tutkinnostaan. Koulutusjärjestelmissä on isoja eroja, ja on hyvä varmistaa että oman tutkinnon kelpoisuudesta on todella mustaa valkoisella ennen kuin maksaa suuria varausmaksuja koulupaikasta.

Sitten on se TOEFL. TOEFL-kokeen voi tehdä Suomessa ainoastaan Helsingissä, Premeria-testikeskuksessa. Testin hinta on muistaakseni jossain 200-250 dollarin välillä. Testipäivät täyttyvät nopeasti, joten testi kannattaa varata ajoissa. Fulbrightin sivuilta löytyy lisää tietoa testipäivistä, testin varaamisesta, sisällöstä ja maksamisesta. Myös GRE-kokeen voi suorittaa Premeria-testikeskukesssa, ja testi maksaa 180 USD.

Amerikkalaiset pitävät suosituksista, huomattavasti enemmän kuin Suomalaiset. Suosituskulttuuri ei jostain syystä ole oikein rantautunut Suomeen, minkä takia suositusten hankkiminen Suomessa voi olla melko haastavaa ja aikaa vievää. Monet koulut vaativat ainakin kahden eri henkilön, yleensä joko entisen opettajan tai esimiehen, suosituksen osana hakemusta. Suositusten hankkiminen kannattaa myös aloittaa hyvin aikaisessa vaiheessa, jotta suositukset ehtivät varmasti perille ajoissa. Usein suosittelija lähettää suosituksen koulun omien nettisivujen kautta, ja hakija saa sähköpostiin tiedon siitä, että suositus on mennyt perille. Suosittelijoiden kanssa kannattaa etukäteen puhua siitä, minkälaisia asioisa suosituksessa olisi hyvä olla, ja mitä kyseinen koulu hakijoilta odottaa. Omat suosittelijani olivat entinen viestinnän opettajani Metropoliasta, sekä Plan Suomen pääsihteeri. Tietysti kannattaa valita sellaisia suosittelijoita, joihin hakijalla on jonkinlainen henkilökohtainen suhde, ja jotka pystyvät arvioimaan hakijaa opiskelutaitojen lisäksi myös persoonallisuuden, motivaation ja esimerkiksi kielitaitojen kannalta.

Tutkintotodistukset, TOEFL ja GRE-kokeet, mahdollisesti WES-arvio ja suositukset. Siinä taitavat olla ne yleisimmin vaaditut liitteet hakemukseen. Sitten on jäljellä se itse hakemus. Hakemuksen sisältö riippuu täysin siitä, minkälaiseen ohjelmaan opiskelija hakee. Oma hakemukseni koostui motivaatiokirjeestä, CV:sta ja akateemisen kirjoittamisen näytteestä. Taidealojen oppilaitokset vaativat usein portfolion ja teettävät opiskelijoilla ennakkotehtäviä, kuten Suomessakin. Tein omaa hakemustani samaan aikaan opinnäytetyön kirjoittamisen kanssa, mitä en henkilökohtaisesti suosittele kenellekään. En myöskään suosittele tippumaan hevosen selästä käsi edellä kesken haku- ja oppariprosessin. Vaikka pidänkin haasteista, opinnäytetyön ja hakemusten kirjoittaminen oikea käsi kipsissä koetteli huumorintajuani hieman liikaa. Mutta, all is well that ends well, right?

Monet samantyyliset koulutusohjelmat vaativat melkolailla samoja asioita hakijoilta, joten useampaan kouluun hakeminen samaan aikaan ei välttämättä ole työläämpää kuin yhteen kouluun hakeminen. Jos yhden hakemuksen tekee huolella ja ajan kanssa, sitä voi ehdottomasti hyödyntää myös muiden koulujen hakuprosessin yhteydessä. Melkein kaikki koulut pyytävät aina motivaatiokirjettä ja CV:ta hakijoilta, ja usein myös sisältövaatimukset ovat melko samanlaiset. Muistakaa vain vaihtaa oikean koulun nimi tiedostonimeen, ennen kuin lähetätte liitteet koululle ;) On myös hyvä oikolukea omat tekstit ennen lähettämistä, sillä jos motivaatiokirjeesi alkaa lauseella "The reason why I feel that Yale would be a perfect fit for me is...", ja lähetät motivaatiokirjeen esimerkiksi Harvardiin, on melko varmaa että hakemuksesti menee rejected-pinoon hyvin nopeasti.

Hmm.. siinä taisivat olla ne pääkohdat, oman kokemukseni mukaan. Kuten tekstistä käy ilmi, hakuprosessi on kaikkea muuta kuin ilmaista. Riippuen koulun vaatimista kokeista, hakeminen maksaa todennäköisesti 500-1000 USD. Suosittelen ehdottomasti Fulbright Centerin palveluiden hyödyntämistä, koska hakeminen voi tuntua todella monimutkaiselta, työläältä ja raskaalta. Aika on kaiken A ja O (ninimerkillä 16-vuotta-koulussa-enkä-ole-vieläkään-oppinut-aloittamaan-asioita-ajoissa), ja hakuprosessiin kannattaa kaiken kaikkiaan varata melkeinpä vuosi, joissain tapauksessa jopa puolitoista vuotta.

RAHOITUS

Koulutus maksaa. Ja koulutus Amerikassa maksaa PALJON. Oma kaksivuotinen tutkintoni maksaa noin 47 000,00 USD, ja tuo summa sisältää vain lukukausimaksut. Sen lisäksi kuluja kertyy vakuutusmaksuista, viisumista, lennoista, kirjoista, materiaalihankinnoista, ja tietysti asumisesta. Kampusasuminen on joillain kouluilla halvempaa kuin asunnon tai huoneen vuokraaminen yksityiseltä vuokranantajalta, mutta kampusasuminenkaan ei missään nimessä ole halpaa tai HOAS-hinnoissa. Usein vuokranantaja vaatii vuokrasopimuksen tekemisen yhteydessä ensimmäisen ja viimeisen kuukauden vuokran sekä vuokratakuun, eli usein vuokrasuhteen alussa vuokralainen maksaa kaiken kaikkiaan kolmen kuukauden vuokrasumman.

Rahoitusta voi hakea monilta eri tahoilta. Suomi on säätiöiden luvattu maa, ja jos isoisoisoäitisi serkku oli kotoisin Karjalasta tai olet käynyt Nakkilan peruskoulun, löydät melko varmasti säätiön joka myöntää apurahoja Nakkilan peruskoulusta valmistuneille opiskelijoille tai "syntyperäisille Karjalalaisille". Rahoituksen etsiminen on kuitenkin myös todella työlästä ja aikaa vievää touhua, joten sekin kannattaa aloittaa ajoissa. Suomen Ylioppilaskuntien Liitto SYL ylläpitää ajantasaista listaa Suomessa toimivista säätiöistä, johon kannattaa tutustua. Fulbright Stipendi on varmaan tunnetuin stipendi Suomessa ja maailmalla, ja Fulbrightin myöntämät stipendit ovat summiltaan varsin suuria. Kuten aikaisemmin mainitsin, Suomalainen opiskelija joka lähtee suorittamaan tutkintoa Amerikkaan saa myös ulkomailla Kelan opintotuen, asumislisän ja opintolainan. Monet oppilaitokset myös myöntävät stipendejä hyväksytyille opiskelijoille, joten hakuprosessin yhteydessä kanntaa ottaa selvää, tarjoaako koulusi rahoitusta ja stipendejä, ja tuleeko niitä hakea erikseen.

Minä rahoitan opiskelun ja elämisen säästöillä, Kelan tuilla, pienellä pankkilainalla ja stipendillä. Sain koulustani stipendin, joka kattaa 60% ensimmäisen vuoden lukukausimaksuista. Nyt saan hieman lisärahaa töistä, mikä kyllä tulee tarpeeseen. Kannattaa myös muistaa että elämisen ja asumisen hinta vaihtelee paljon eri kaupunkien välillä, joten jos haluaa varmistaa mahdollisimman pienet kulut, ei kannata tulla opiskelemaan New Yorkiin.... :P

VIISUMIPROSESSI

Noh, mitäs sitten, kun koulupaikka on löytynyt. Tuskailu ei lopu siihen. Seuraavana on edessä viisumihakemus. Opiskelija hakee yleensä F-1 viisumia, jota haetaan Suomen Yhdysvaltain suurlähetystöstä. Viisumin hakemista varten opiskelija tarvitsee oppilaitoksesta ns. I-20 kaavakkeen. I-20 kaavakkeen saamista varten opiskelijan täytyy todistaa oppilaitokselle ja viisumiviranomaisille, että opiskelija kykenee maksamaan opinnot ja elämisen kohdekaupungissa. Opiskelijalla täytyy siis olla viralliset dokumentit rahoituksen lähteistä, jotka toimitetaan oppilaitokselle. Ensimmäisen vuoden rahoitus (koko rahoitus, eli lukukausimaksut, asuminen, kirjat ja materiaalit, ruoka, vakuutukset jne.) täytyy olla ns. "liquid funds", eli jo olemassa olevaa rahaa pankkitilillä, joka on koska tahansa saatavilla käyttöön. Kelan tuet kelpasivat "liquid funds"-termin alle, vaikka tuet eivät olekaan etukäteen hakijan tilillä. Kelasta saa todistuksen, jossa kerrotaan usealla kielellä minkä verran tukia ko. opiskelija toi saada Suomesta ja millä ehdoilla. Sen lisäksi todistuksiksi kelpaavat tiliotteet, kirje pankilta jossa kerrotaan minkä verran varoja hakijalla on saatavilla, todistus myönnetystä stipendistä ym. viralliset dokumentit, jotka osoittavat hakijan varallisuuden. Hakijalla voi myös olla yksityinen sponsori, esimerkiksi isukki tai äityli, joka allekirjoittaa ns. "valaehtoisen lausunnon", jossa äiti ja isi lupaavat maksaa xxxxx,xx USD pikku-Emman opinnoista. Tällöin äidin ja isin täytyy todistaa, että äidillä ja isillä on oikeasti rahaa maksaa kymmeniä tuhansia dollareita pikku-Emman opinnoista.

Toisen vuoden rahoituksen ei tarvitse oll "liquid funds", mutta opiskelijan täytyy osoittaa, että hänellä on varoja maksaa myös toisen vuoden opinnot ja elämiskulut. Kelan todistus, stipenditodistus, todistus vanhempien tuloista jne. kelpaavat tähän tarkoitukseen.

Näissä asioissa ei juurikaan jousteta. Koulujen on oltava tiukkoja I-20 kaavakkeiden myöntämisen suhteen, sillä mikäli opiskelija saa I-20 kaavakkeen heppoisin perustein eikä opiskelijalla oikeasti ole osoittaa maksukykyä, konsulaatti ei todennäköisesti myönnä viisumia. Rahoitustodistusten hankkiminen on tuskallista puuhaa, mutta se kannattaa tehdä huolella, koska ilman viisumia ei ole asiaa tulla opiskelemaan Amerikkaan.

I-20 kaavakkeen lisäksi opiskelija tarvitsee viisumihakemukseen todistuksen opiskelupaikan saamisesta ja vastaanottamisesta, dokumentit rahoituksesta sekä dokumentteja, jolla opiskelija todistaa pysyvät siteet kotimaahan. Se saattaa kuulostaa oudolta, mutta tarkoitus on siis varmistaa että opiskelijat joille myönnetään F-1 viisumi ovat todella menossa USAan opiskelemaan, eivätkä sen takia, että he suunnittelevat jäävänsä sinne lopullisesti. Opiskelijoiden oletetaan siis palaavan kotimaahan opintojen jälkeen. Eurooppalaisille ja erityisesti pohjoismaalaisille tämä ei ole kovin vaikeaa. Harva uskoo, että henkilö, jonka kotimaa tarjoaa ilmaisen koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaalipalvelut, suunnittelisi oikeasti jäävänsä asumaan Amerikkaan. Lähetystön sivuilta löytyy lista dokumenteista, joita voi käyttää kotimaan siteiden todistamiseen.

Viisumin hakemiseen kuuluu myös haastattelu, joka tapahtuu konsulaatissa Helsingissä. Haastatteluun varataan aika. Omalla kohdallani se taisi kestää noin 15 minuuttia, mutta turvatarkastusten ja odotusaikojen kanssa koko konsulaattireissu voi hyvinkin kestää pari tuntia, ellei pidempäänkin. Avainsana koko hakuprosessin kanssa on siis AIKA. Ja kärsivällisyys. Joka on kyllä koetuksella. Amerikkalaiset tuntuvat tykkäävän byrokratiasta.

Mutta, lopussa kärsivällisyys palkitaan, ja pikku-Emma, sosionomi Orimattilasta, onkin yhtäkkiä opiskelemassa kansainvälisten suhteiden maisteriksi New Yorkissa :) Ei se siis mahdotonta ole, ei ollenkaan. Ja apua on saatavilla, ja jokaiseen kysymykseen löytyy aina lopulta vastaus jostain.
Toki hakuprosessin, viisumibyrokratian, suositusten hankkimisen, rahoitus-stressin ja kaiken muun kaaoksen keskellä tulee hetkiä, jolloin usko loppuu kesken ja pää tuntuu räjähtävän. Sitä varten hyllyssä kannattaa olla pullo viiniä, ja pikavalinnassa parhaiden ystävien numerot.