lauantai 24. lokakuuta 2009

Syksy.


Vaikka inhottava flunssa on iskenyt, olo on silti parempi kuin viikko sitten. Sain jotenkin kaiken tarvittavan tehtyä, ja vielä ajallaan. En tosin ole saanut esseitäni vielä takaisin, joten en tiedä kuinka hyvin tai huonosti lopulta suoriuduin, mutta ainakin kaikki on nyt tehty ja toistaiseksi olen pysynyt tahdissa mukana.. joten kuten.

Sateinen, tuulinen ja kolea syksy on saapunut ihan huomaamatta, ja sen mukana flunssakausi. Täällä flunssarokote on huomattavasti isompi keskustelunaihe kuin Suomessa, ja se jakaa ihmiset kahteen ryhmään. On niitä ihmisiä, jotka ottavat flunssarokotteen joka vuosi heti, kun se ilmestyy apteekkeihin. Sitten on niitä ihmisiä, jotka ovat usein kaikkia rokotteita vastaan, eivätkä missään nimessä suostu ottamaan flunssarokotetta. Nyt puhun siis siitä ihan tavallisesta flunssasta, en H1N1-rokotteesta.
Opiskelijoille flunssarokote maksaa 10 dollaria yliopiston terveysklinikalla, joten rahan takia rokotetta ei tarvitse jättää väliin. Itse en sitä ole vielä ottanut, pääasiassa sen takia että Suomessa en koskaan ole edes harkinnut flunssarokotteen ottamista (en edes tiedä onko sitä tarjolla muille kuin riskiryhmille..?). Nyt niiskutan, köhin ja aivastelen kotisohvalla, joten kenties ensi viikolla pitäisi marssia klinikalle ottamaan rokote, jotta loppusyksy sujuisi ilman flunssaa. Sairastaminen on rasittavaa, eikä siihen oikeasti olisi täällä aikaa.

Rokotteet ovat täällä kaiken kaikkiaan isompi keskustelunaihe kuin Suomessa, sillä monet ihmiset päättävät olla rokottamatta lapsiaan sivuoireiden pelossa. Useat uskovat, että flunssarokotteesta automaattisesti saa flunssan, koska joku kertoi ottaneensa rokotteen ja saaneensa flunssan sen seurauksena. Amerikassa on myös suuri rintama ihmisiä jotka uskovat, että lapsille annettavat rokotteet aiheuttavat autismia, minkä vuoksi koko ajan kasvava joukko vanhempia päättää olla rokottamatta lapsiaan esimerkiksi sikotautia, tuhkarokkoa ja vihurirokkoa vastaan. Keskustelu pyörii yksilön oikeuksien ja suuremman hyvän välillä - onko vanhemmalla oikeus kieltäytyä rokottamasta lastaan, vaikka lapsien rokottamatta jättäminen asettaa myös rokotetut lapset vaaraan? Lääkeyhtiöt tuovat jatkuvasti julkisuuteen uusia tutkimuksia jotka osoittavat, että rokotteiden ja autismin välillä ei ole minkäänlaista tieteellisesti todistettavaa yhteyttä, mutta rokotteita vastustavien joukko kasvaa koko ajan. Sillä välin, minä ajattelin mennä ottamaan sekä flunssarokotteen että H1N1-rokotteen heti kun se on tarjolla. Vaikka itse uskon, että lapsen rokottaminen on se ainoa oikea vaihtoehto eikä asiassa ole mitään epäselvää, täytyy kuitenkin muistaa että vanhemmat, jotka valitsevat olla rokottamatta lapsiaan uskovat tomivansa lapsensa parhaaksi. Tämäkään asia ei siis ole täysin mustavalkoinen.

Noh, se rokotteista. Tämä viikko oli ihana, koska kaksi vanhaa vaihtariystävää sattuivat olemaan New Yorkissa samaan aikana. Jessica on Australiasta, ja oli Brasiliassa samassa rotaryklubissa kuin minä, joten olimme Brasiliassa hyvin läheisiä. Cecily on amerikkalainen tyttö joka asuu nyt Coloradossa. Cecily saapui New Yorkiin viime viikon perjantaina, ja Jess lauantaina. Emme ole tavanneet seitsemään vuoteen, joten oli mahtavaa tavata tytöt näin monien vuosien jälkeen ja huomata, kuinka yhdessä oleminen oli aivan yhtä luonnollista ja helppoa kuin seitsemän vuotta sitten. Kävimme syömässä Brasilialaisessa ravintolassa Manhattanilla, vietimme päivän MoMassa ja kävimme läpi viimeisten seitsemän vuoden kuulumiset :) Jess työskentelee Republic of Everyone -nimisessä PR firmassa, joka auttaa erilaisia yhtiöitä kestävän kehityksen mukaisen toiminnan ylläpitämisessä ja vihreiden arvojen kehittämisessä, ja Cecily on opiskellut molekyylibiologiaa (!!) ja suunnittelee hankkivansa itselleen jossain vaiheessa PhD-tutkinnon.
New Yorkissa asuminen tuo monet ympäri maailmaa asuvat ihmiset lähemmäksi ja mahdollistaa ihanat jälleennäkemiset, joiden toteuttaminen on aikaisemmin ollut joko liian kallista tai liian aikaa vievää. Nyt suunnitelmiin kuuluu tietysti reissu Coloradon kauniisiin vuoristomaisemiin sekä Australian aurinkoon..

Varasin lennot Suomeen jouluksi, ja se tuntui ihanalta. Viihdyn täällä todella hyvin, olen tutustunut ihaniin ihmisiin, New York on mahtava ja opiskelu on haastavaa mutta samalla todella inspiroivaa ja innostavaa, mutta kotiin on silti aina ihana palata. New York on myös todella kiireinen ja kaoottinen, ja kun ajattelen että muutamien viikkojen päästä voin maata kotisohvalla oma kissa kainalossa ja syödä äidin ihania ruokia, en malta odottaa kotiin paluuta. Tietysti on myös hirveä ikävä kaikkia ystäviä siellä, enkä malta odottaa että pääsen viettämään aikaa rakkaiden kanssa. Suomen päässä odottaa myös muutama pikkumies ja pikkunainen, jotka tuntuvat kuvista päätellen kasvavan aivan kauheaa vauhtia!

Pikkusiskoni Jenni on parasta aikaa totuttelemassa Filippiinien kulttuuriin ja ilmastoon. Jenni matkusti Filippiineille kolmeksi kuukaudeksi suorittamaan yhden toimintaterapeutin opintoihin kuuluvista työharjoittelujaksoista paikalliseen lastenkotiin. Tästä johtuen en näe Jenniä jouluna, mikä on inhottavaa, mutta samalla olen siskostani kovin ylpeä, sillä tuollaiselle reissulle lähteminen ei ole mikään helppo homma. Nyt ehkä jollain tasolla ymmärrän, miltä vanhemmistani on tuntunut kun olen päättänyt suunnata reissuni maihin kuten Brasilia ja Kenia. Huomaan itse toivovani, että Jenni olisi lähtenyt työharjoitteluun vaikka Ruotsiin, jotta minun ei tarvitsisi huolehtia tulvista, kidnappauksista ja kapinallisryhmistä. Siitä huolimatta olen kuitenkin ennen kaikkea iloinen ja ylpeä isosisko, koska tiedän, että Jenniä odottaa upea ja ikimuistoinen kokemus joka on varmasti kaikkien haasteiden arvoinen.
Pikkusisko Lauran pääsen onneksi näkemään jouluna. Ikävä on jo iso. Laura, perheen tuleva korisuunnittelija, oli meistä kolmesta ainoa joka Tiirismaan kuvataidelinjan jälkeen päätti jatkaa taiteilijan uraa, ja onneksi niin, koska Laura on todella lahjakas. Laura opiskelee korusuunnittelua Lahden Muotoiluinstituutissa, joten parin vuoden päästä voitte tilata kaikki korunne Lauralta. Minä ainakin tilaan, ja tietysti isosisko-alennuksella! Laura, olet ihana, vahva ja niin kovin rakas. On iso ikävä, ja pian nähdään.

Jacob lähti tänään viikon reissulle Nicaraguaan, joten nautiskelen omasta rauhasta kotosalla. Illemmalla olisi tiedossa juhlat opiskelutoverin kotona, ja onneksi flunssa tuntuu hellittäneen sen verran, että ei tarvitse jättää juhlia väliin. Halloween on viikon päästä, ja sitä ennen pitäisi keksiä asu ja hankkia se jostain.. ensimmäiset kurpitsat ilmestyivät talojen rappusille jo noin neljä viikkoa sitten. Halloween on täällä iso asia, ja valmistelut aloitetaan todella aikaisin. Nyt pitäisi saada puku hankittua pian, sillä pari päivää ennen halloweenia jonot pukuliikkeisiin alkavat kiertää kortteleita.. ei siis kannata jättää puvun hankkimista viimeiseen iltaan!

Laittakaahan terveisiä tänne, sillä haluan tietää mitä sinne puolelle maailmaa kuuluu! Opettelen yhä pysyttelemään New Yorkin tahdissa mukana, mutta tunnen oloni koko ajan kotoisammaksi ja paremmaksi. Oman paikan löytäminen vie aikaa, mutta pääasia on yrittää nauttia matkasta ja olla huolehtimatta liikaa määränpään saavuttamisesta.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Itseasiassa, tänään minulle ei kuulu hyvää, kiitos kysymästä.

Viimeiset pari päivää ovat olleet raskaita. En oikeastaan edes tiedä miksi, varmaan monen pienen asian takia. Ulos päin on helppo vaikuttaa siltä, että kaikki on hyvin. Sitäkin helpompi on vakuuttaa toisella puolella maailmaa olevat ihmiset siitä, että ei ole hätää. Aina se ei kuitenkaan ole totta, eikä se haittaa. Pitäisi oppia vastaamaan kysymykseen "mitä kuuluu" jollakin muullakin tavalla kuin sanomalla "ihan hyvää". Pitäisi oppia, että joskus voi vastata "ei kovin hyvää. Ei tällä hetkellä".

Oman paikkansa löytäminen on aina vaikeaa, ja luulen, että se on vaikeaa lähes kaikille jossain elämän vaiheessa. Mitä suuremmaksi oma maailma muodostuu, mitä kauemmaksi omia rajojaan yrittää puskea, sitä vaikeampaa on tuntea kuuluvansa sinne, missä on. Olen täällä, mutta iso osa minua on Suomessa. Kun olin Suomessa, iso osa minua oli Keniassa. Kun joskus palaan Suomeen, kaipaan todennäköisesti takaisin tänne. Tai ehkä kaipaan takaisin Brasiliaan. Tai taas Keniaan. On myös niitä hetkiä, kun en yksinkertaisesti tiedä, minne kaipaan. Tunnen olevani irrallinen, erilainen, sopeutumaton, ja kaipaan jonnekin. En vain tiedä, missä "jossain" on.

Kyllä te tiedätte ne hetket. Ne hetket, kun istut luokkahuoneessa, tai koulun kahvilassa, ihmisten ympäröimänä. Katselet muita ympärilläsi ja ajattelet, että jokainen muu tietää paikkansa. Kaikki muut tietävät, mitä he haluavat elämällään tehdä. Kaikki muut hallitsevat aikataulunsa. Kaikki muut saavat koulutyönsä vaivattomasti valmiiksi, suorittavat kurssinsa mainion arvosanoin, ja siinä sivussa käyvät töissä, tekevät vapaaehtoistöitä ja vielä työharjoittelun YK:lle. Kaikki muut osaavat, ja minä en. Kaikki muut onnistuvat, minä en. Kaikki muut ymmärtävät jotain, mitä minä en ymmärrä - ovat sisällä jossain suuressa salaisuudessa, jota kukaan ei vain kertonut minulle. Ja sen lisäksi, kaikki muut totta kai myös tietävät, että minä olen täysin hukassa, että rimpuilen pysyäkseni pinnalla, että olen eksynyt enkä tiedä minne minun pitäisi olla menossa.
Todennäköisesti, sillä samaisella hetkellä kun minä taistelen ajatuksiani vastaan ja yritän hymyillä, olla läsnä, näyttää siltä että hallitsen elämääni, ihmiset ympärilläni ajattelevat täysin samoin. Ja jostain syystä me kaikki tunnemme olevamme yksin tunteidemme kanssa - ehkä siitä syystä, että kun joku lähelläni kysyy "mitä kuuluu", ennen kuin ehdin edes ajatella, kuulen vastaavani "ihan hyvää".

Aikatauluni on ollut melko hurja viime aikoina, eikä se taida ihan heti helpottua. En kuitenkaan usko, että viime päivien ahdistus on johtunut kiireisestä tahdista, vaikka se varmaan osittain vaikuttaa yleiseen olotilaani. Olen ollut kiireinen ennenkin, ja selvinnyt kunnialla. Kiire helpottaa aina lopulta, ja joskus se jopa tuntuu hyvältä, kun aamu neljältä huomaa saaneensa kymmenensivuisen esseen valmiiksi. Silloin tuntuu siltä, että on tehnyt jotain, nähnyt vaivaa. Ansainnut hyvän olon tunteen.
Tunnen ehkä olevani hieman sekaisin. En tiedä mitä haluan, en tiedä minne olen menossa, hetkittäin en muista, miksi tulin tänne ja mitä yritän täällä saavuttaa. Mahdollisuuksien määrä on tukahduttava, ja tunnen ovien sulkeutuvan ympärilläni koko ajan ja mahdollisuuksien karkaavan kauemmas. Koen riittämättömyyden tunnetta. Luulen, että minun pitäisi tehdä enemmän, pystyä johonkin parempaan, olla jotain suurempaa. Kuvittelen, että aika loppuu kesken. Että en ehdi. En pysty. En vain osaa.

En ehdi tehdä mitä? En pysty mihin? En osaa mitä? En tiedä.

On hetkiä, jolloin jostain syystä erehtyy ajattelemaan, että kaiken pitäisi olla selvillä. Että minun pitäisi tietää mitä haluan tehdä koko loppu elämälläni, että pitäisi tietää mikä on se "minun juttuni", että pitäisi osata kaikki ja silti tietysti oppia koko ajan lisää. Maailmassa on jossain juuri minun kokoiseni ja muotoiseni paikka, ja minun pitäisi tietää, missä se on ja täyttää se. Ellen löydä sitä paikkaa, olen hukassa. Ellen täytä tilaani, minusta ei ole mihinkään. Karttaa ei ole, on osattava navigoida itse, etsiä ja löytää.

Onneksi nämä hetket yleensä menevät ohi melko pian. Sittenkin kun epätoivon ja ahdistuksen hetki on ohi, olen yhä hukassa. En tiedä, missä minun paikkani on. En tiedä, mitä haluan tehdä elämälläni. En ole superihminen, en jaksa loputtomiin, väsyn, itken ja kiukuttelen kuin lapsi, käperryn sohvannurkkaan mököttämään, haluan luovuttaa. Ja se on hienoa. On hienoa olla keskeneräinen. On hienoa löytää tilaa kasvaa, muuttua, oppia. On hienoa muuttaa suuntaa kesken matkan, sillä uusi suunta tarkoittaa uusia haasteita, uusia asioita, uusia ihmisiä, uusia maisemia. Kiukutteleminen on ihanaa, koska sille saa nauraa jälkeenpäin. Itkeminen tekee hyvää, koska sen jälkeen on parempi olo. Eksyminen on avartavaa, koska eksyminen johtaa aina johonkin uuteen ja odottamattomaan. En tarvi karttaa, en edes halua sitä.

New York on yhtä ihana kuin se on kamala. New York on täynnä ihmisiä, jotka muka tietävät paikkansa. Ihmisiä, jotka kaiken järjen mukaan ovat koneita, eivät ihmisiä ollenkaan. Ihmisiä, jotka päälle päin näyttävät hallitsevan kaiken täydellisesti, suoriutuvan mistä tahansa. New York on sanoja, joita kukaan ei ymmärrä, mutta kaikki käyttävät kuulostaakseen fiksuilta ja akateemisilta. Tunteita, joita ei osaa tulkita. Tilanteita, joissa kukaan ei koe oloaan kotoisaksi, mutta kaikki hymyilevät. Hajuja, jotka tekevät olon pahoinvoivaksi. New York on melua ja kaaosta, ylisuorittamista, juoksemista, kiirettä, näyttelemistä, teeskentelyä, pinnallisuutta, stressiä, töykeyttä. Sen kaiken käsitteleminen on hetkittäin vaikeaa, ja se, mistä pidän tässä kaupungissa unohtuu kaiken kaaoksen keskellä.

Kaiken kaaoksen keskelläkin yritän muistaa, että minä olen yhä minä. Että saatan olla hukassa ja eksyksissä, että en ehkä aina tiedä mihin suuntaan olen menossa, mutta ainakin olen yhä liikkeellä. New York on outo kaupunki - yhtä aikaa se saa minut tuntemaan suunnatonta energiaa ja elämää ja intoa, ja samalla se imee minusta kaikki voimat. En tiedä mitä ajatella ja tuntea, mutta ehkä se ei haittaa. Ehkä aina ei tarvitse olla kartalla.

Jos minulta kysyttäisi juuri nyt "mitä kuulu", en rehellisesti voisi vastata "hyvää". Mutta huomenna olo on taas erilainen, ja ensi viikosta on mahdotonta tietää. Kukaan ei ole valmis ihminen, eikä kenenkään tarvitse olla valmis.

Minun paikkani on juuri siellä, missä minä olen.

torstai 8. lokakuuta 2009


Lokakuu. Miten niin lokakuu? Miten niin "mid term season"? Eikö Mid term käytännössä viittaa lukukauden puoliväliin? Sehän tarkoittaisi sitä, että ensimmäinen puolisko lukukautta on jo takana. Eihän se voi olla mahdollista, koska vastahan me aloitimme opiskelun. Ihan äsken, muutama viikko sitten.

Kyllä se vain on mahdollista. Olen ollut täällä yli kaksi kuukautta, ja syyslukukausi alkaa pikkuhiljaa olla puolessa välissä. Ns. "mid term"-esseiden kirjoittaminen alkaa ensi viikolla. Täällä suurin osa kursseista sisältää yhden mid term-esseen sekä final paper-esseen, jotka käytännössä tarkoittavat hieman laajempia kirjallisia tehtäviä lukukauden puolessa välissä ja lukukauden lopussa. Niiden lisäksi, tietysti professorista riippuen, lukukauden aikana kirjoitellaan lyhyempiä esseitä kurssilla käsitellyistä aiheista tai jostakin tietystä lukuläksystä ("lukuläksy" kuulostaa tyhmältä, enkä edes tiedä onko se oikea suomen kielen sana, mutten keksi parempaakaan tapaa kääntää termiä "reading").

Laajuudeltaan täkäläiset esseet ovat ainakin toistaiseksi olleet selkeästi lyhyempiä, kuin mihin Suomessa olen tottunut. Tähän mennessä olen kirjoittanut kaksi esseetä, molemmat saivat olla maksimissaan 2 sivua, ja täällä käytetään riviväliä 2 - eihän kaksi sivua rivivälillä 2 ole mitään! Siinä se haaste onkin, on osattava olla tiivis, selkeä, mentävä suoraan asiaan eikä turhanpäiväiselle höpötykselle ole juuri tilaa. Pidempi essee antaa anteeksi huomattavasti enemmän. Arvosanat ovat onneksi olleet tähän asti ihan hyviä, jännitin ensimmäisiä esseitä paljon, sillä en tiennyt miten kirjoitustyylini istuu tähän kulttuuriin, opiskeluympäristöön ja professoreiden vaatimuksiin. En myöskään ole tottunut kirjoittamaan akateemisia esseitä englanniksi, ja vaikka englannin kielen taitoni onkin hyvä, maisteritasoisten esseiden kirjoittaminen on kuitenkin ihan oma juttunsa. Koululla on onneksi Graduate Writing Center niminen toimipiste, joka järjestää työpajoja joissa harjoitellaan graduate-tasoisten esseiden kirjoittamista, käydään läpi lähdeviitteiden merkitsemistä sekä opetellaan oikea kirjoitustyyli.

Mid term paperi on pituudeltaan noin kymmenen sivua, myös rivivälillä 2, joten sekään ei mielestäni ole kovin laaja. Ongelma onkin enemmän siinä, että olen tähän mennessä lukenut Global Flows-kurssiani varten seitsemän kirjaa sekä useita lyhyempiä artikkeleita, ja mid term paperissa tulisi analysoida mahdollisimman laajasti kurssikirjallisuutta sekä yhdistää eri tekstejä toisiinsa ja miettiä niiden keskinäisiä suhteita. Seitsemän kirjan ja kymmenien artikkeleiden pohtiminen kymmenen sivun mittaisessa esseessä on kaikkea muuta kuin helppoa. Posti toi tänään viisi uutta kirjaa, mm. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin ja Karl Polanyin "Suuri Murros" (The Great Transformation). Lukemisen puute ei siis ainakaan vaivaa ihan lähiaikoina.

Jännitin eniten taloustiedon kurssia. Inhoan matematiikkaa, ja kaikkea siihen liittyvää. Olin hyvä matematiikassa vielä lukion ensimmäisellä luokalla, ja sen jälkeen jotain tapahtui. Ehkä vain päätin, että en enää pidä matematiikasta. Enkä ainakaan enää ollut hyvä siinä. Taloustiede ei tietenkään ole pelkkää matematiikkaan, itse asiassa matemaattinen osa kurssia on melko suppea, ja on ollut lohduttavaa huomata että professorimme on itse asiassa todella surkea numeroiden ja päässälaskujen kanssa! Taloustieto on minulle kuitenkin täysin uusi tuttavuus (lukuun ottamatta Stadian kummallista terveys- ja taloustiedon perusteet yhdistelmäkurssia), ja pelkäsin että kaikki ne yhtälöt, taulukot, käyrät sun muut kummallisuudet olisivat liian vaikeita minun anti-matemaattisille aivoilleni.
En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta - taloustiede on hauskaa! Ja kiinnostavaa. Ja kyseisellä kurssilla tunnen konkreettisesti oppivani uusia asioita. Opin tietysti muilla kursseilla myös, mutta taloustiedon kurssilla ymmärtämisen tunne on konkreettisempi. Piirrän kysyntä- ja tarjontakäyriä, ja osaan tulkita niitä. Aivojeni matemaattinen osa ei vieläkään toimi erityisen hyvin, mutta osaan soveltaa logiikkaa ja maalaisjärkeä tehtäviin ja ongelmiin, ja toistaiseksi olen pysynyt tahdissa mukana. Se on hienoa! Kyllä oppiminen on kivaa.

Viime perjantaina meillä oli IFP 2010 seminaari, joka on tapahtuma, jossa esiteltiin kesän 2010 International Field Program kohdemaat. Ensi kesän vaihtoehdot ovat Hong Kong, Nepal, Etiopia, Argentiina, Brasilia, Guatemala, Kiina, Senegal, Kosovo ja Uganda. Näiden maiden lisäksi on mahdollista tehdä harjoittelu International Rescue Committee -nimiselle järjestölle. IRC-harjoitteluun lähtevät opiskelijat saavat tietää kohdemaan vasta keväällä (mikä on hieman tuskastuttavaa), mutta aikaisempia harjoittelukohteita ovat olleet mm. Sierra Leone, Jordania, Liberia, Somalia ja Kenia. IRC-harjoittelu kiinnostaisi minua todella paljon, järjestö tekee mahtavaa työtä ja juuri niillä osa-alueilla jotka kiinnostavat minua eniten. IRC-harjoitteluun on vaikea päästä, ja kilpailu on kovaa. Sen lisäksi odotus on pitkä, sillä IRC valitsee harjoittelijat vasta keväällä, maalis-huhtikuussa, ja kohdemaa selviää sen jälkeen, huhti-toukokuussa. Koulun omiin harjoittelukohteisiin hakevat opiskelijat saavat alustavan päätöksen jo marraskuussa.
Kallistun tällä hetkellä Etiopian, Brasilian ja IRC-harjoittelun suuntaan. On vaikea päättää missä järjestyksessä laitan maat hakemukseen. Perjantain IFP info oli yleisesittely kaikista maista, ja tällä viikolla jokaisesta kohdemaasta pidetään erikseen yksityiskohtaisempi esittelytilaisuus. Toivon, että perjantaihin mennessä tiedän, minkä maan haluan laittaa ykkösvalinnakseni, sillä IFP hakemuksen deadline on kahden viikon päästä. Kaikki muut harjoittelut kestävät kaksi kuukautta, yleensä kesäkuun alusta heinäkuun loppuun, paitsi IRC harjoittelu joka kestää kesäkuusta elokuun loppuun, kolme kuukautta. International Field Program on osa tutkintoa, ja harjoittelusta saa 6 "opintopistettä". Tietenkään opiskelijoiden ei ole pakko lähteä ulkomaille harjoitteluun, mutta kesäkuukausina jokaisen tulisi joka tapauksessa suorittaa 6 opintopisteen verran kursseja, tai vaihtoehtoisesti tehdä harjoittelu New Yorkissa.

Jacob on parasta aikaa Etiopiassa, joten olen saanut nautiskella yksityisyydestä ja rauhasta viimeisen viikon verran. Ei huolta, en ole yksin kauaa, mies palaa maailmalta huomenna. Perjantaina on tiedossa kattopippalot Mandyn luona, ja ensi viikolla saan odotettuja vieraita. Cecily, amerikkalainen tyttö, sekä Jessica, australialainen ystävä, tulevat molemmat New Yorkiin samaan aikaan (sattumalta!). Tutustuin sekä Cecilyyn että Jessicaan Brasiliassa, ja edellisestä tapaamisesta on kulunut seitsemän vuotta. Tiedossa on siis iloinen jälleennäkeminen!

Täällä tulee syötyä paljon ulkona, se on oikeastaan ihan yhtä halpaa kuin kotona syöminenkin, kun tietää minne mennä. Brooklynissa on paljon ihania ravintoloita, ja ihan kulman takana on mainio Intialainen ravintola Baluchi's, jossa tulee käytyä melko usein. Sieltä voi tietysti myös tilata ruokaa kotiin kuljetuksella, kuten mistä tahansa muustakin ravintolasta New Yorkissa. Tänään nautiskelin naan-leipää, Saag Paniria, raitaa ja basmatiriisiä, kuljetus kotiovelle ja jättimäisen annoksen hinta noin 12 euroa. Nämä kaksi kuvaa ovat kyseisestä ravintolasta.
















Syksy tulee, enkä malta odottaa että lehdet vaihtavat väriä. Tässä muutamia kuvia sieltä ja täältä, kotikadulta ja Manhattanilta.