maanantai 21. maaliskuuta 2011

Immigrate to the United States - Ei mikään helppo tehtävä.

Maahanmuutto on ajankohtainen keskustelunaihe monessa maassa. Globalisaation mukana perinteinen käsitys valtioiden suvereniteetista ja valtioiden rajoista on muuttunut ja kehittynyt, joidenkin mielestä parempaan ja toisen mielestä huonompaan suuntaan. Euroopan Unionin sisällä ihmisten liikkuvuus on vapautunut suunnattomasti, ja muuttaminen maasta toiseen opiskelun, töiden tai rakkauden perässä on tänä päivänä melko vaivatonta.

Täällä Amerikassa tilanne on hieman toinen. Maahanmuutto on epäilemättä yksi tärkeimmistä ja tunteita herättävimmistä poliittisista keskustelunaiheista, molemmille puolueille. Heikon taloustilanteen ja korkean työttömyyden takia rajoja kiristetään entisestään, ja koska laiton maahanmuutto on täällä iso ongelma, laillisesti maahan pyrkiviäkin kovistellaan entistä enemmän. Tämä aihe on minulle tällä hetkellä hyvin ajankohtainen, koska oma maahanmuuttoprosessini on alkamaisillaan, ja matkasta tulee varmasti pitkä ja haastava. Ajattelin kertoa hieman omasta prosessistani.

Saavuin Amerikkaan ns. F1-opiskelijaviisumilla. Opiskelijaviisumi on ns. "non-immigrant'-viisumi, mikä tarkoittaa sitä, että opiskelijaviisumilla Amerikkaan saapuvan henkilön tarkoitus on tulla tänne vain opintoja varten, ja palata opintojen päätyttyä omaan kotimaahansa. Tarkoitus ei siis ole pysyvästi muuttaa Amerikkaan, vaan tulla tänne väliaikaisesti opiskelemaan.
Meillä tilanne on tietysti hieman monimutkaisempi, koska olen menossa naimisiin Amerikkalaisen kanssa. Monet luulevat, että avioliitto Amerikkalaisen kanssa tarkoittaa automaattisesti oleskelu- ja työlupaa. Todellisuudessa prosessi on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi. Oleskelu- ja työskentelylupaa, eli paljon puhuttua Green Cardia, täytyy aina anoa - sitä ei koskaan saa automaattisesti, mistään syystä. Avioliitto Amerikkalaisen kanssa on todennäköisesti se "helpoin" tapa saada pysyvä oleskelulupa ja green card, mutta prosessi on silti pitkä, monimutkainen ja haastava.

Amerikkalainen puolisoni täyttää ns. Petition for an Alien Spouse (kyllä, minä olen Alien Spouse) -hakemuksen. Toisin sanoen, amerikkalainen puolisoni anoo minulle pysyvää oleskelulupaa. Minä täytän ns. "petition to register permanent residence" -hakemuksen. Hakemukset toimitetaan USAn maahanmuuttoviranomaisille samaan aikaan, ja niihin liitetään pino todisteita meidän suhteemme aitoudesta. Meidän tehtävämme on todistaa, että suhde on aito ja että emme aio mennä naimisiin vain maahanmuuttotarkoituksen vuoksi. Todisteina voi käyttää valokuvia, ystävien ja sukulaisten lausuntoja suhteen aitoudesta, yhteisiä pankkitilejä, vakuutuksia ja vuokrasopimusta, ja oikeastaan mitä tahansa joka osoittaa seurustelu/avioliittosuhteen aitouden ja vakuuttaa maahanmuuttoviranomaiset siitä, että kyseessä ei ole pelkkä green card-marriage.

Noin 2-4 kuukauden kuluttua hakemuksen lähettämisestä pari kutsutaan haastatteluun. Haastattelussa maahanmuuttoviranomainen esittää usein kysymyksiä suhteesta - milloin seurustelu alkoi, milloin ja miten kosinta tapahtui, kumpi heräsi aamulla ensin, kuka nukkuu millä puolella sänkyä.. Kysymysten tarkoituksena on varmistaa, että pari todella asuu ja elää yhdessä, ja että molemmat vastaavat kysymyksiin samalla tavalla. Jos vastaukset eivät vakuuta haastattelijaa, pari voidaan kutsua erilliseen, ns. Stokes - haastatteluun, jossa paria haastatellaan erikseen. Normaalissa haastattelussa molemmat ovat samassa huoneessa yhdessä, Stokes-haastattelussa pari erotetaan eri tiloihin, haastattelu tapahtuu eri aikaan ja molemmilta kysytään samat kysymykset. Jos liian moni vastaus on erilainen, hakemus hylätään saman tien.

Mikäli haastattelu (se ensimmäinen mieluummin) sujuu hyvin, ilmoitus hakemuksen hyväksynnästä tulee yleensä samana päivänä, ja Green card saapuu siitä muutaman viikon kuluttua. Kaiken kaikkiaan prosessi kestää 4-6 kk - mutta phimmassa tapauksessa voi venyä yli vuodenkin mittaiseksi. Amerikkaan muutto vaatii siis ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja huolellisuutta - ja toki rahaa. Hakemusten käsittelymaksut ovat noin $1400, ja pakollinen lääkärintarkastus maksaa noin $150-$200. Moni palkkaa asianajajan hoitamaan papereiden lähettämisen jotta mikään ei menisi väärin, ja asianajajien palkkiot (käsittelymaksujen päälle tietysti) ovat usein $2000-$3000. Maahanmuutto ei siis myöskään ole halpaa lystiä.

Matka on pitkä ja haastava, mutta lopulta (toivottavasti) kaiken vaivan ja rahan arvoista. Kun Green Card on kädessä, olen laillisesti ns. LPR - Legal Permanent Resident - ja saan ilman huolia oleskella ja työskennellä USAssa ja elää elämääni rauhassa Amerikkalaisen puolisoni kanssa.

Amerikan Kansalaisuushan on sitten ihan toinen tarina.. ja ei ihan vielä myöskään ajankohtainen. Siitä prosessista ja sen merkityksestä voin kirjoitella lisää myöhemmin.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Just when all hope was gone..

.. Blogi palaa takaisin elämään! (Melkein vuoden tauon jälkeen.. mutta silti!)
Kukapa olisi uskonut.

Elämä New Yorkissa on tullut jännittävään käännekohtaan. Opiskelu alkaa olla loppusuoralla, viimeinen lukukausi alkaa olla jo puolivälissä. Uskomatonta. Lueskelin tässä aikaisempia blogitekstejäni, ja tuntuu että muistan ne sanasta sanaan, sillä juurihan minä vasta kirjoitin ne.  Muistan vielä hyvin miltä se tuntui, saapua New Yorkiin tietämättä mistään mitään. Innostus sekoittui pelkoon ja kauhuun, jännitys stressiin ja kiireeseen, osa peloista osoittautui turhiksi ja osa.. No, kenties osalle peloista löytyi oikea syy. Yksi asia on kuitenkin varma - kertaakaan en ole joutunut katumaan tänne tuloa. Kertaakaan ei ole tuntunut siltä, että tein virheen, että kaikki se aika, raha ja energia, jonka olen tähän kokemukseen syytänyt, ei olisi ollut lopputuloksen arvoista.




Koulu on sujunut hyvin, kaikin puolin. Olen pitänyt opinnoistani, kurssit ovat olleet mielenkiintoisia ja haastavia, professorit innostavia ja osaavia (vaikka poikkeuksiakin tietysti aina löytyy), arvosanat ovat pysyneet hyvinä (mainostettakoon että keskiarvo on 3.98/4.0!), ja viime kesän Brasilian reissu oli tietysti aivan mahtava. Muistan alun perin pelänneeni kauheasti, että en tutustuisi täällä ihmisiin tai saisi hyviä ystäviä, mutta se pelko on osoittautunut turhaksi. Täältä saadut ystävät eivät korvaa Suomessa olevia rakkaita, eikä ikävä ole yhtään sen pienempi, mutta elämä on aina helpompaa, kun ympärillä on ystäviä joilla on merkitystä, ja jotka välittävät.


Minulla on menossa vielä yksi kurssi tässä kevään aikana, ja kirjoitan samalla graduani. Sen lisäksi olen harjoittelussa UNICEFin päämajassa, Gender, Rights and Civic Engagement -yksikössä. Olen ollut UNICEFilla tammikuusta saakka, ja harjoittelu jatkuu aina toukokuulle asti. Olen harjoittelussani 40h viikossa - joten harjoittelu, kurssi, gradu - ja palkkatyö Equity for Children -nettisivuille - pitävät viikkoni melko kiireisinä. Ehkä melkein liiankin kiireisinä.. siinä ohella pitäisi samalla suunnitella häitä, etsiä uutta asuntoa ja selvittää maahanmuuttoasioita.




Onhan se paljon. Toisaalta, tämä on myös viimeinen lukukauteni yliopistolla, joten kiireinen kevät oli kai odotettavissa. Nyt pitää painaa täysillä, jotta olen varmasti saanut koulusta kaiken irti, hyödyntänyt kaikki tarjolla olevat mahdollisuudet, ja jotta siitä hyvästä, toivottavasti, löytäisin mahdollisimman pian palkkatöitä. Toivotaan että tämä kaaos on lopulta kaiken arvoista..


Sosiaalinen elämä kulkee siinä ohella omalla painollaan. New Yorkissa on aina tekemistä, oli kyse sitten juhlista, näyttelyistä, iltapäivistä puistossa, brunssista ystävän kanssa uudessa ravintolassa.. New York ei ikinä nuku, se väittämä tästä kaupungista pitää paikkansa. Nyt kun olen asunut täällä jo melkein kaksi vuotta, olen kuitenkin pikkuhiljaa OK koti-perjantai-illan suhteen :) Viikonlopun viettäminen kotisohvalla ei tunnu enää ollenkaan pahalta, vaan oikeastaan varsin mukavalta. Tässä minä istun nytkin, lauantai-iltana, kotona kirjoittamassa blogia.. Eikä harmita lainkaan! New York on sama kaupunki huomennakin.

Viime syksy kului siivillä, kuten tämä kevätkin tuntuu  kuluvan. Vietimme tällä kertaa Kiitospäivän Jacobin äidin kanssa San Antoniossa, Teksasissa. Vaikka Teksas ei ehkä olisikaan se meille oikea paikka pidemmän päälle, on aina kiva nähdä uusia kaupunkeja. New York on niin.. erityinen. Toivon kovasti pääseväni matkustelemaan enemmän USAn sisällä kunhan koulu on ohi. Syksyllä vierailtiin myös kavereiden luona Chicagossa, joka oli oikein viehättävän tuntuinen kaupunki!


Alamo Teksasissa oli tietysti näkemisen arvoinen kokemus!

 ..Pukee Jacobia paremmin kuin minua. Jacobhan on syntynyt Teksasissa.. kuka tietää vaikka sinne päädyttäisi vielä takaisin..


Keväällä ei varmaan tule matkusteltua. Tai no, minä en matkustele. Jacob on parasta aikaa Intiassa viiden viikon työmatkalla, tulee huhtikuun alussa takaisin, ja matkustaa takaisin Intiaan toukokuun alussa.. Sellaista on yrittäjän elämä, ilmeisesti. Jacobhan perusti oman yrityksen kahden muun henkilön kanssa noin vuosi sitten, ja toistaiseksi kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin! Simpa Networks -yhtiöstä voi lukea lisää Simpan sivuilta!

Siinä kai ne suurimmat uutiset. Paljon tapahtuu lyhyessä ajassa, ja elämä muuttuu koko ajan. Sieltä tulee aina välillä kyselyjä että koska tullaan Suomeen.. Noh. Ei ihan vielä. Tarkoitus olisi olla USAssa vielä kenties pari vuotta.. mutta eihän sitä koskaan tiedä. Olen ilmoittanut Jacobille, että vauvat tullaan sitten tekemään Suomeen. Ai että koska vauvoja? Ei ihan vielä.. vaikka minulla onkin kamala vauvakuume. Ja ensimmäinen Amerikkalaiselle ystävälle tammikuussa syntynyt, valloittava Caetano Sealock, jonka juuri tapasin ensimmäistä kertaa, ei ainakaan auta vauvakuumetta..


 Mutta ei huolta. Ei me olla Suomea hylkäämässä, ja eiköhän sekin aika tule kun me asetutaan sinne asumaan joksikin aikaa. Ennen Suomea ja vauvoja pitää kuitenkin vielä koluta maailmaa jonkin aikaa, liikaa on vielä näkemättä ja kokematta. Katsotaan minne elämä vie seuraavaksi!