Loppuvuoden kaaosta.

Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Täällä satoi eilen jotain veden ja lumen välimuotoa harmaalta taivaalta, ja pari viikkoa sitten lämpötila kipusi vielä lähes 15 asteeseen. New Yorkin talvi on kummallinen.. jos tätä voi talveksi kutsua. Säätila vaihtelee laidasta laitaan, ja vielä marraskuussa täällä oli pari niin lämmintä päivään, että takin sai jättää hyvällä omallatunnolla kotiin. Sitten on niitä päiviä kun taivaalta tulee vettä joka suunnasta ja tuuli on niin raju, ettei kaduilla meinaa päästä eteen päin. Metrotunnelit, kadut ja parhaimmillaan liiketilat ja asuntojen kellarit tulvivat. Seuraavana päivänä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja sää on kuin Suomen kesä parhaimmillaan. New York on äärimmäisyyksien kaupunki, hyvässä ja pahassa.

Tämä syksy on kulunut ihan mielettömällä vauhdilla. Toistan itseäni sanomalla tämän lähes joka blogikirjoituksessa, mutta New York tuntuu olevan ihan oma aikavyöhykkeensä, jossa tunnit, päivät, viikot ja kuukaudet vain mystisesti katoavat jonnekin. Ensimmäinen lukukausi alkaa nyt olla takana, vielä viimeiset final paperit ja kokeet pitäisi jaksaa tehdä valmiiksi. Kahden viikon päästä olenkin jo Suomessa. Huisia.

Täällä on ehtinyt tapahtua taas paljon. Pari viikkoa sitten vietettiin perinteistä Amerikkalaista Thanksgiving-pyhää. Minä ja Jacob matkustimme hieman toisenlaisiin maisemiin Huntsville-nimiseen pieneen kaupunkiin Alabaman osavaltioon, jossa Jacobin vanhemmat asuvat. Huntsville on.. no, sanotaanko että hyvin erilainen kuin New York. Asukkaita siellä on hieman alle 200 000, ja täällä kaupunki tunnetaan lähinnä siitä, että US Space and Rocket Center sijaitsee Huntsvillessa. Jos Amerikkalaisvanhemmat lähettävät lapsensa Avaruusleirille, Huntsville on se kaupunki jossa näitä Space Camp-leirejä järjestetään.
Sen lisäksi Alabamassa on paljon lääniä, ja..paljon aseita. Niin kuin etelä-valtioissa yleisesti.
Thanksgiving sujui oikein mukavissa merkeissä. Varsinainen pyhäpäivä oli torstai 25.marraskuuta, jolloin täällä nautitaan perinteinen Thanksgiving dinner. Jacobin äiti touhusi keittiössä koko keskiviikon, sitä seuraavan yön ja torstaipäivän ja oli vähintään yhtä stressaantunut ruoanlaitosta kuin meidän äiti jouluna.















Thanksgiving-päivän jälkeinen perjantai kulkee täällä nimellä "Black Friday". Black Friday on virallinen joulumyyntien alkamispäivä, ja monet liikkeet ja kaupat yrittävät innostaa kuluttajia törsäämään isoilla tarjouksilla ja alennuksilla. Osa liikkeistä avaa ovensa aamu kolmelta, neljältä tai viideltä, ja kauppojen ovien takana on jopa JONOJA kello viideltä aamulla. Vuosi sitten Walmart-kauppaketjun työntekijä talloutui hengiltä, kun ovien takana jonottaneet alennuksia himoavat ihmismassat tunkivat väkisin ovista kauppaan sisään. Shoppailu ja alennukset otetaan täällä vakavasti.

Tänä vuonna taloustilanne rauhoitti Black Friday-kaaosta hieman. Me menimme ostoskeskukseen Alabamassa Jacobin ja Jacobin äidin, Kathyn kanssa, ja saimme tehdä ostoksemme ihan rauhassa ja ilman suurempia tungoksia. Oli itse asiassa yllättävn mukavaa shoppailla perinteisessä ostoskeskuksessa, missä kaikki liikkeet ovat lähekkäin ja helposti löydettävissä, ja kahviloita ja ravintoloita riittää vaikka kuinka paljon. New Yorkissa shoppailu on Ihanaa (joskin minulla on siihen surullisen vähän rahaa ja aikaa), mutta se voi olla myös todella työlästä, erityisesti silloin kun pitää löytää jotain tiettyä tai ostaa useille eri ihmisille erilaisia asioita.. kuten näin joulun alla. Black Friday sujui kuitenkin oikein mukavasti, ja shoppailusaldokin oli ihan kiitettävä päivän päätteeksi. Mukaan tarttui mm. uusi, ihana, kaunis MacBook Pro, jota opettelen nyt innolla käyttämään. Blogitekstit joudun vielä kirjoittamaan vanhalla koneella, koska en vielä ole keksinyt miten saada ä- ja ö-kirjaimet Macin näppäimistöstä.. jos joku osaa neuvoa, otan mielelläni teknistä tukea vastaan!














Tässä kuvia Huntsvillen historialliselta alueelta. Nämä ns. "Colonial House"-rakennukset ovat upeita, mutta historia rakennusten takana on kaikkea muuta kuin kaunis. Ja heti talojen takapihalta alkavat puuvillapellot muistuttavat surullisemmista ajoista.


Thanksgiving -pyhän jälkeen oli aika palata takaisin arkeen. Lukukauden viimeiset viikot ovat kiireisiä sekä töissä että koulussa. Keväällä opintonsa aloittavat uudet kansainväliset opiskelijat soittavat tai sähköpostittelevat meidän toimistoon n. parikymmentä kertaa päivässä, ja kansainväliset opiskelijat jotka matkustavat Amerikan ulkopuolelle pyhien ajaksi joutuvat hakemaan meidän toimistosta allekirjoituksia matkustusasiakirjoihin, joten ruuhkaa riittää. Puhelimet soivat tauotta, ja vaikka olenkin yleensä erittäin kärsivällinen asiakaspalvelija, välillä on todettava että kansainväliset opiskelijat osaavat halutessaan olla äärimmäisen rasittavia ja hankalia. Kurssit alkavat lähestyä loppua, mikä tarkoittaa paljon kokeita ja laajoja kirjallisia tehtäviä, joiden palautuspäivät osuvat tietysti kaikki samalle viikolle. Sen lisäksi viikko sitten alkoi ilmoittautuminen kevään kursseille, ja aivan kuten Suomessa, myös täällä on parempi olla liikkeellä ajoissa jos haluaa mahtua niille suosituimmille kursseille.

Keväästä tulee erityisen kiireinen Brasilian harjoittelun takia. Kolmen kurssin lisäksi opiskelen keväällä Portugalia 1-2 kertaa viikossa, ja kaikkien kesäohjelmaan osallistuvien täytyy kevään aikana osallistua myös ns. Field Program Seminar kurssille, joka on non credit- ja non tuition-opintojakso, jonka tarkoitus on valmentaa opiskelijoita kansainvälistä vaihtoa varten. Osa tapaamisista on kaikille IFP-opiskelijoille kohdemaasta huolimatta, ja osa on vain oman maan porukalle, jolloin tarkoituksena on tutustua kohdemaan kulttuuriin, ruokaan, musiikkiin, historiaan, kieleen sekä tuleviin harjoittelupaikkoihin. Kevään kurssien valitseminen oli todella hankalaa sillä kiinnostavia kursseja olisi ollut vaikka kuinka paljon. Meidän tutkinto on 42 opintopistettä, mutta opiskelijat voivat tietysti suorittaa enemmän opintopisteitä halutessaan. Itse ilmoittautuisin mielelläni vaikka kuinka monelle ylimääräiselle kurssille, mutta koska yksi credit maksaa 1175 dollaria, ja kolmen creditin kurssin hinnaksi tulee näin ollen n. 3500 dollaria, en todennäköisesti tule suorittamaan ylimääräisiä kursseja..ellei lottovoitto osu kohdalle.

Valitsin keväälle hieman erilaisia kursseja kuin nämä syksyn kurssit. CDE, eli Comparative Development Experience, on yksi pakollisista peruskursseista, jonka tarkoitus on tarkastella kehitystä ja sen määritelmiä, eri tapoja mitata eri maiden kehitystasoa, toiset maat kehittyvät nopeammin kuin toiset, sekä miettiä vapaan markkinatalouden ja kapitalismin vaikutuksia erityisesti kehitysmaihin. Human Rights and Media -kurssi tarkastelee median roolia ihmisoikeuksiin liittyvässä keskustelussa sekä tutkii median tapaa käsitellä esimerkiksi ihmisoikeusaktivismia ja ihmisoikeusloukkauksia eri puolilla maailmaa. Kolmas kurssi on nimeltään Reading and Making Documentary. Kurssilla opetellaan tekemään 3-7 minuutin lyhytdokumentti! Valitsin kyseisen kurssin erityisesti tulevan Brasilian harjoittelun takia, koska Brasilian vaihto-ohjelman teema on "Youth and Media", ja valokuvaus- ja videoprojektit ovat erittäin suosittuja tapoja osallistaa lapsia ja nuoria mukaan eri järjestöjen toimintaan.

Kevät tulee olemaan täynnä muutoksia. Sain aikaisemmin tällä viikolla uuden työtarjouksen, josta en vain voinut kieltäytyä. Olen kevään aikana tehnyt vapaaehtoistöitä www.equityforchildren.org nimiselle "järjestölle", jota pääasiassa pyörittää yksi koulumme professoreista. Equity for Children on websivusto, jonka tarkoituksena on toimia lasten oikeuksiin ja lastensuojeluun liittyvän tiedon datapankkina. Equity for Children sivusto kerää tutkimustietoa, julkaisuja, artikkeleita, haastatteluja, valokuvia ja videoita liittyen lapsiin eri puolilla maailmaa. Tarkoitus on myös kannustaa erityisesti meidän koulun opiskelijoita lähettämään omia kirjallisia töitään, valokuvia ja videoita Equity-sivustolle, ja tarjota näin opiskelijoille väylä tulla julkaistuksi. Tulen tammikuusta alkaen toimimaan Equity for Children -sivuston web administrator-tehtävissä, eli vastaamaan verkkosivujen ylläpidosta, päivittämisestä ja uuden tiedon lisäämisestä sivuille. Voin tietysti myös julkaista omia tekstejäni, jotka liittyvät lapsiin ja lasten oikeuksiin. Olen työstä todella innoissani, sillä se liittyy omaan alaani ja vielä lasten oikeuksiin ja lastensuojeluun. Työaika on myös joustava, teen töitä keskimäärin 20h viikossa, mutta voin tehdä tunnit sisään miten haluan, esimerkiksi 30h yhdellä viikolla ja vain 10h seuraavalla. Minulla ei siis ole varsinaisia kiinteitä työaikoja, mikä helpottaa muun elämän aikatauluttamista huomattavasti.

Paljon on siis ehtinyt tapahtua. Mistä johtuen blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle.. yritän parhaani kunnostautua blogin kirjoittamisen kanssa. Ah, olen myös lupautunut kirjoittamaan säännöllistä blogia kerran viikossa International Affairs-koulutusohjelman viralliselle opiskelijalehdelle. Contexts-lehti julkaistaan kerran vuodessa, mutta ensi vuonna tarkoitus on julkaista laajat nettisivut, joihin bloggaaminen liittyy. Tästä kerron enemmän myöhemmin, kun asia on ajankohtaisempi ja selkeämpi :)

Kunhan saan nämä viimeisten viikkojen kiireet alta pois, tarkoitus on siirtyä kirjoittamaan enemmän Amerikkalaisesta kulttuurista, yksityiskohdista, pienistä asioista jotka ihastuttavat tai ärsyttävät, ihanista pikku kahviloista ja kamalista amerikkalaisista asiakaspalvelijoista, kauniista pienistä puistoista ja New Yorkin metron kissan kokoisista rotista. New York on äärimmäisyyksien kaupunki, hyvässä ja pahassa - ja kerrottavaa kyllä riittää.

Niin se aika rientää.

Jälleen on muutama viikko vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Aika kuluu täällä siivillä, hetkittäin hieman liiankin nopeasti. Nyt on lauantai-ilta, kello on kaksitoista yöllä, ja olen todella tyytyväinen siitä että istun omalla kotisohvalla iso teekuppi kädessä. Joka päivälle, illalle ja yölle riittäisi vaikka kuinka paljon kiinnostavaa ja hauskaa tekemistä, mutta joskus on vain sanottava ei ihan oman parhaan vuoksi. Rauhalliset hetket ovat täällä vähissä, mutta välillä on vain pakko muistaa rentoutua ja unohtaa kaupungin kiire ja elämä hetkeksi. Jacob lähti tänään reissulle Nepaliin ja Intiaan, joten saan nauttia rauhallisesta koti-illasta ihan itsekseni, mikä on oikeastaan ihan mukavaa.

Halloween tuli ja meni, ja mukavasti menikin. Tämä kaupunki muuttuu aivan toisenlaiseksi kaupungiksi Pyhäinpäivänä. New York on monien mielestä varsin tyly, kiireinen ja kylmä kaupunki, joka ehkä osittain onkin totta. Halloweenina ihmiset muuttuvat. Kaikki ovat hyvällä tuulella, tuntemattomat hymyilevät toisilleen, kaikki juttelevat ja ottavat valokuvia. Metrolla matkustaminen on halloweenina hauska ja hyväntuulinen kokemus, ja halloween-asut ovat tietysti mahtavia. Meidän halloween kului kaksissa kotibileissä Harlemissa, ensin Jacobin ystävien Sarahin ja Willin kotona, ja sen jälkeen koulukaverini luona upeassa loft-asunnossa vanhassa sanomalehtitehtaassa. Itse jatkoin matkaa vielä Harlemista Brooklyniin, Williamsburgiin vanhassa tehtaassa järjestettyihin pippaloihin.






















Halloweenin jälkeen piti kuitenkin palata takaisin arkeen. Mid term aika on ohi, toistaiseksi, joskin kohta alkaa final paper-kausi. Tajusin juuri eilen, että olen Suomessa kuuden viikon kuluttua - mikä tarkoittaa sitä, että kuuden viikon kuluttua myös syyslukukausi on ohi. Toistaiseksi arvosanat ovat olleet hyviä, mutta on niiden eteen tehty työtäkin. Vieläkin tulee niitä hetkiä, kun ihmettelen mitä ajattelin kun päätin tulla tänne opiskelemaan, mutta suurimman osan ajasta koen kuitenkin olevani täysin oikeassa paikassa ja opiskelemassa alaa jolla haluan työskennellä. Saimme myös viikko sitten tietää IFP, eli International Field Program -osallistujat. Vaihto-ohjelmaan haetaan melko samalla tavalla kuin Suomessakin, kirjoitetaan essee/motivaatiokirje ja CV, ja koska tänä syksynä meitä uusia opiskelijoita oli kaksi kertaa enemmän kuin aikaisempina vuosina, myös IFP-hakemuksia tuli tuplamäärä. Se tarkoitti sitä, että ensimmäistä kertaa osa hakijoista ei päässyt mihinkään vaihto-ohjelmaan, toisin kuin aikaisempina vuosina. Suosituimmat kohteet olivat tällä kertaa Brasilia, Nepal ja Kosovo, joihin hakemuksia tuli kaksi kertaa yhtä paljon kuin ko. maissa on vaihtopaikkoja. Onneksi yksi Brasilian paikoista on varattu minulle :) Ensi kesä kuluu siis Rio de Janeirossa 18 muun opiskelijan kanssa! Nyt alkaa siis vimmattu portugalin treenaaminen ja matkaan valmistautuminen. Kevätlukukausi tulee olemaan kaikille IFP-ohjelmiin osallistuville erittäin kiireistä aikaa, koska kolmen peruskurssin lisäksi osallistumme IFP-seminaariin joka kestää koko kevätlukukauden, 1-2 tapaamista viikossa, jonka lisäksi opiskelen portugalia kevään ajan. Brasilian harjoittelupaikat keskittyvät vahvasti nuoriso ja media- teeman ympärille, jonka vuoksi kaikki Brasiliaan lähtevät valitsevat yhdeksi kevään kurssiksi Human Rights and Media-nimisen opintojakson. Sen lisäksi valitsen mahdollisesti Reading and Making Documentary-kurssin, jolla opetellaan lyhytdokumenttien tekoa. Kevään kursseille ilmoittaudutaan viikon päästä, joten päätökset täytyy tehdä pian, ja mielenkiintoisia kursseja olisi vaikka kuinka paljon. Genocide in the Modern Era, Narratives and Memories of War, Africa and Globalization, Peace Building and Development, Art and Politics, Education and International Development.. ja tässä on vain murto-osa kaikista tarjotuista kursseista. Sen lisäksi voimme myös valita kursseja muista New Schoolin "osastoista",joten kurssitarjonta on kyllä varsin kattava. Kaikkea ei kuitenkaan voi tehdä, joten ei auta muu kuin yrittää valita ne omat kurssit jotenkin. Onneksi professoreilta saa tässä asiassa neuvoja ja vinkkejä.

Syksy on saapunut ja sää viilenee kovaa vauhtia. Lunta ei täällä vielä ole näkynyt, eikä varmaan näykään ennen joulukuuta. Lehdet ovat kauniin keltaisia, ja aurinko jaksaa paistaa lähes joka päivä. New Yorkissa on paljon kauniita puistoja, naapurustoja ja katuja, ja saan ajan kulumaan helposti vain kävelemällä ympäriinsä. En usko että New Yorkiin voi koskaan kyllästyä, ja täältä löytyy aina jotakin uutta, erilaista ja ihmeellistä.

























On aina mukavaa saada vierailijoita Suomesta (tai muualta), koska silloin tulee nähtyä ja tehtyä asioita, joita ei muuten tee. Täällä jää niin helposti kiinni arkeen ja kiireeseen, että välillä New Yorkista nauttiminen unohtuu. New Yorkissa voi tehdä ja nähdä paljon myös pienellä rahalla, tai jopa ilmaiseksi. Moniin museoihin on opiskelijoille ilmainen sisäänpääsy, ja kaduilla käveleminen ei ainakaan toistaiseksi maksa mitään. Haluan ehdottomasti reissata muuallakin Amerikassa, koska tiedän että New York on hyvin erilainen kuin muu Amerikka. Kiitospäivänä on reissu tiedossa, määränpäänä Huntsville, Alabama...Noh. Matka kuin matka, eikö niin..? Ja onhan se erilaista kuin arki New Yorkissa.

Ja joulukuussa onkin edessä reissu Suomeen! En malta odottaa. On iso ikävä kaikkia.. perhettä, ystäviä, elukoita. Ja ruokia. Sain viimeisiltä suomalaisvierailtamme ruisleipää, ja tuhosin ison leipäpussin parissa päivässä. Seuraava vieras voisi tuoda piimää tullessaan. Myös suomalainen tumma suklaa kelpaa, samoin rekordeling-siideri.
Olen ollut huono postikorttien lähettäjä, mutta parannan tapani sen asian suhteen! Kaikki kortteja halajavat voivat siis pistää osoitteitaan tänne päin. On ihanaa saada kortteja ja kirjeitä Suomesta, joten lähetelkää niitä tänne päin jos ehditte!















Huomenna on sunnuntai, ja tarkoituksena on viettää päivä Brooklynissa suomalaisen ystäväni Annin kanssa. Anni muutti tänne pari viikkoa sitten ja työskentelee nyt YK:lle. Olimme samaan aikaan Plan Suomella töissä. Kävimme Annin ja Jacobin kanssa perjantaina syömässä ihanassa Brasilialaisessa ravintolassa. New Yorkista löytyy ruokaa jokaisesta maailman kolkasta, tänään nautiskelin ystävien kanssa all you can eat-sushi tarjoilusta! Suomalaista ravintolaa täällä ei ilmeisesti ole, Scandinavian/Nordic-tyylisiä kylläkin. Eniten on kuitenkin ikävä äidin ruokia ja isän grillaamia pihvejä.. mutta kohtahan niitä saa!

Nyt ollaan jo reippaasti sunnuntain puolella täälläkin.
Isä, superhyperhyvää isänpäivää. Olet ajatuksissa, ja on ihan hirmuinen ikävä. Kaikilla ei olekaan maailman parasta isää, mutta minullapa on.

Syksy.

Vaikka inhottava flunssa on iskenyt, olo on silti parempi kuin viikko sitten. Sain jotenkin kaiken tarvittavan tehtyä, ja vielä ajallaan. En tosin ole saanut esseitäni vielä takaisin, joten en tiedä kuinka hyvin tai huonosti lopulta suoriuduin, mutta ainakin kaikki on nyt tehty ja toistaiseksi olen pysynyt tahdissa mukana.. joten kuten.

Sateinen, tuulinen ja kolea syksy on saapunut ihan huomaamatta, ja sen mukana flunssakausi. Täällä flunssarokote on huomattavasti isompi keskustelunaihe kuin Suomessa, ja se jakaa ihmiset kahteen ryhmään. On niitä ihmisiä, jotka ottavat flunssarokotteen joka vuosi heti, kun se ilmestyy apteekkeihin. Sitten on niitä ihmisiä, jotka ovat usein kaikkia rokotteita vastaan, eivätkä missään nimessä suostu ottamaan flunssarokotetta. Nyt puhun siis siitä ihan tavallisesta flunssasta, en H1N1-rokotteesta.
Opiskelijoille flunssarokote maksaa 10 dollaria yliopiston terveysklinikalla, joten rahan takia rokotetta ei tarvitse jättää väliin. Itse en sitä ole vielä ottanut, pääasiassa sen takia että Suomessa en koskaan ole edes harkinnut flunssarokotteen ottamista (en edes tiedä onko sitä tarjolla muille kuin riskiryhmille..?). Nyt niiskutan, köhin ja aivastelen kotisohvalla, joten kenties ensi viikolla pitäisi marssia klinikalle ottamaan rokote, jotta loppusyksy sujuisi ilman flunssaa. Sairastaminen on rasittavaa, eikä siihen oikeasti olisi täällä aikaa.

Rokotteet ovat täällä kaiken kaikkiaan isompi keskustelunaihe kuin Suomessa, sillä monet ihmiset päättävät olla rokottamatta lapsiaan sivuoireiden pelossa. Useat uskovat, että flunssarokotteesta automaattisesti saa flunssan, koska joku kertoi ottaneensa rokotteen ja saaneensa flunssan sen seurauksena. Amerikassa on myös suuri rintama ihmisiä jotka uskovat, että lapsille annettavat rokotteet aiheuttavat autismia, minkä vuoksi koko ajan kasvava joukko vanhempia päättää olla rokottamatta lapsiaan esimerkiksi sikotautia, tuhkarokkoa ja vihurirokkoa vastaan. Keskustelu pyörii yksilön oikeuksien ja suuremman hyvän välillä - onko vanhemmalla oikeus kieltäytyä rokottamasta lastaan, vaikka lapsien rokottamatta jättäminen asettaa myös rokotetut lapset vaaraan? Lääkeyhtiöt tuovat jatkuvasti julkisuuteen uusia tutkimuksia jotka osoittavat, että rokotteiden ja autismin välillä ei ole minkäänlaista tieteellisesti todistettavaa yhteyttä, mutta rokotteita vastustavien joukko kasvaa koko ajan. Sillä välin, minä ajattelin mennä ottamaan sekä flunssarokotteen että H1N1-rokotteen heti kun se on tarjolla. Vaikka itse uskon, että lapsen rokottaminen on se ainoa oikea vaihtoehto eikä asiassa ole mitään epäselvää, täytyy kuitenkin muistaa että vanhemmat, jotka valitsevat olla rokottamatta lapsiaan uskovat tomivansa lapsensa parhaaksi. Tämäkään asia ei siis ole täysin mustavalkoinen.

Noh, se rokotteista. Tämä viikko oli ihana, koska kaksi vanhaa vaihtariystävää sattuivat olemaan New Yorkissa samaan aikana. Jessica on Australiasta, ja oli Brasiliassa samassa rotaryklubissa kuin minä, joten olimme Brasiliassa hyvin läheisiä. Cecily on amerikkalainen tyttö joka asuu nyt Coloradossa. Cecily saapui New Yorkiin viime viikon perjantaina, ja Jess lauantaina. Emme ole tavanneet seitsemään vuoteen, joten oli mahtavaa tavata tytöt näin monien vuosien jälkeen ja huomata, kuinka yhdessä oleminen oli aivan yhtä luonnollista ja helppoa kuin seitsemän vuotta sitten. Kävimme syömässä Brasilialaisessa ravintolassa Manhattanilla, vietimme päivän MoMassa ja kävimme läpi viimeisten seitsemän vuoden kuulumiset :) Jess työskentelee Republic of Everyone -nimisessä PR firmassa, joka auttaa erilaisia yhtiöitä kestävän kehityksen mukaisen toiminnan ylläpitämisessä ja vihreiden arvojen kehittämisessä, ja Cecily on opiskellut molekyylibiologiaa (!!) ja suunnittelee hankkivansa itselleen jossain vaiheessa PhD-tutkinnon.
New Yorkissa asuminen tuo monet ympäri maailmaa asuvat ihmiset lähemmäksi ja mahdollistaa ihanat jälleennäkemiset, joiden toteuttaminen on aikaisemmin ollut joko liian kallista tai liian aikaa vievää. Nyt suunnitelmiin kuuluu tietysti reissu Coloradon kauniisiin vuoristomaisemiin sekä Australian aurinkoon..

Varasin lennot Suomeen jouluksi, ja se tuntui ihanalta. Viihdyn täällä todella hyvin, olen tutustunut ihaniin ihmisiin, New York on mahtava ja opiskelu on haastavaa mutta samalla todella inspiroivaa ja innostavaa, mutta kotiin on silti aina ihana palata. New York on myös todella kiireinen ja kaoottinen, ja kun ajattelen että muutamien viikkojen päästä voin maata kotisohvalla oma kissa kainalossa ja syödä äidin ihania ruokia, en malta odottaa kotiin paluuta. Tietysti on myös hirveä ikävä kaikkia ystäviä siellä, enkä malta odottaa että pääsen viettämään aikaa rakkaiden kanssa. Suomen päässä odottaa myös muutama pikkumies ja pikkunainen, jotka tuntuvat kuvista päätellen kasvavan aivan kauheaa vauhtia!

Pikkusiskoni Jenni on parasta aikaa totuttelemassa Filippiinien kulttuuriin ja ilmastoon. Jenni matkusti Filippiineille kolmeksi kuukaudeksi suorittamaan yhden toimintaterapeutin opintoihin kuuluvista työharjoittelujaksoista paikalliseen lastenkotiin. Tästä johtuen en näe Jenniä jouluna, mikä on inhottavaa, mutta samalla olen siskostani kovin ylpeä, sillä tuollaiselle reissulle lähteminen ei ole mikään helppo homma. Nyt ehkä jollain tasolla ymmärrän, miltä vanhemmistani on tuntunut kun olen päättänyt suunnata reissuni maihin kuten Brasilia ja Kenia. Huomaan itse toivovani, että Jenni olisi lähtenyt työharjoitteluun vaikka Ruotsiin, jotta minun ei tarvitsisi huolehtia tulvista, kidnappauksista ja kapinallisryhmistä. Siitä huolimatta olen kuitenkin ennen kaikkea iloinen ja ylpeä isosisko, koska tiedän, että Jenniä odottaa upea ja ikimuistoinen kokemus joka on varmasti kaikkien haasteiden arvoinen.
Pikkusisko Lauran pääsen onneksi näkemään jouluna. Ikävä on jo iso. Laura, perheen tuleva korisuunnittelija, oli meistä kolmesta ainoa joka Tiirismaan kuvataidelinjan jälkeen päätti jatkaa taiteilijan uraa, ja onneksi niin, koska Laura on todella lahjakas. Laura opiskelee korusuunnittelua Lahden Muotoiluinstituutissa, joten parin vuoden päästä voitte tilata kaikki korunne Lauralta. Minä ainakin tilaan, ja tietysti isosisko-alennuksella! Laura, olet ihana, vahva ja niin kovin rakas. On iso ikävä, ja pian nähdään.

Jacob lähti tänään viikon reissulle Nicaraguaan, joten nautiskelen omasta rauhasta kotosalla. Illemmalla olisi tiedossa juhlat opiskelutoverin kotona, ja onneksi flunssa tuntuu hellittäneen sen verran, että ei tarvitse jättää juhlia väliin. Halloween on viikon päästä, ja sitä ennen pitäisi keksiä asu ja hankkia se jostain.. ensimmäiset kurpitsat ilmestyivät talojen rappusille jo noin neljä viikkoa sitten. Halloween on täällä iso asia, ja valmistelut aloitetaan todella aikaisin. Nyt pitäisi saada puku hankittua pian, sillä pari päivää ennen halloweenia jonot pukuliikkeisiin alkavat kiertää kortteleita.. ei siis kannata jättää puvun hankkimista viimeiseen iltaan!

Laittakaahan terveisiä tänne, sillä haluan tietää mitä sinne puolelle maailmaa kuuluu! Opettelen yhä pysyttelemään New Yorkin tahdissa mukana, mutta tunnen oloni koko ajan kotoisammaksi ja paremmaksi. Oman paikan löytäminen vie aikaa, mutta pääasia on yrittää nauttia matkasta ja olla huolehtimatta liikaa määränpään saavuttamisesta.

Itseasiassa, tänään minulle ei kuulu hyvää, kiitos kysymästä.

Viimeiset pari päivää ovat olleet raskaita. En oikeastaan edes tiedä miksi, varmaan monen pienen asian takia. Ulos päin on helppo vaikuttaa siltä, että kaikki on hyvin. Sitäkin helpompi on vakuuttaa toisella puolella maailmaa olevat ihmiset siitä, että ei ole hätää. Aina se ei kuitenkaan ole totta, eikä se haittaa. Pitäisi oppia vastaamaan kysymykseen "mitä kuuluu" jollakin muullakin tavalla kuin sanomalla "ihan hyvää". Pitäisi oppia, että joskus voi vastata "ei kovin hyvää. Ei tällä hetkellä".

Oman paikkansa löytäminen on aina vaikeaa, ja luulen, että se on vaikeaa lähes kaikille jossain elämän vaiheessa. Mitä suuremmaksi oma maailma muodostuu, mitä kauemmaksi omia rajojaan yrittää puskea, sitä vaikeampaa on tuntea kuuluvansa sinne, missä on. Olen täällä, mutta iso osa minua on Suomessa. Kun olin Suomessa, iso osa minua oli Keniassa. Kun joskus palaan Suomeen, kaipaan todennäköisesti takaisin tänne. Tai ehkä kaipaan takaisin Brasiliaan. Tai taas Keniaan. On myös niitä hetkiä, kun en yksinkertaisesti tiedä, minne kaipaan. Tunnen olevani irrallinen, erilainen, sopeutumaton, ja kaipaan jonnekin. En vain tiedä, missä "jossain" on.

Kyllä te tiedätte ne hetket. Ne hetket, kun istut luokkahuoneessa, tai koulun kahvilassa, ihmisten ympäröimänä. Katselet muita ympärilläsi ja ajattelet, että jokainen muu tietää paikkansa. Kaikki muut tietävät, mitä he haluavat elämällään tehdä. Kaikki muut hallitsevat aikataulunsa. Kaikki muut saavat koulutyönsä vaivattomasti valmiiksi, suorittavat kurssinsa mainion arvosanoin, ja siinä sivussa käyvät töissä, tekevät vapaaehtoistöitä ja vielä työharjoittelun YK:lle. Kaikki muut osaavat, ja minä en. Kaikki muut onnistuvat, minä en. Kaikki muut ymmärtävät jotain, mitä minä en ymmärrä - ovat sisällä jossain suuressa salaisuudessa, jota kukaan ei vain kertonut minulle. Ja sen lisäksi, kaikki muut totta kai myös tietävät, että minä olen täysin hukassa, että rimpuilen pysyäkseni pinnalla, että olen eksynyt enkä tiedä minne minun pitäisi olla menossa.
Todennäköisesti, sillä samaisella hetkellä kun minä taistelen ajatuksiani vastaan ja yritän hymyillä, olla läsnä, näyttää siltä että hallitsen elämääni, ihmiset ympärilläni ajattelevat täysin samoin. Ja jostain syystä me kaikki tunnemme olevamme yksin tunteidemme kanssa - ehkä siitä syystä, että kun joku lähelläni kysyy "mitä kuuluu", ennen kuin ehdin edes ajatella, kuulen vastaavani "ihan hyvää".

Aikatauluni on ollut melko hurja viime aikoina, eikä se taida ihan heti helpottua. En kuitenkaan usko, että viime päivien ahdistus on johtunut kiireisestä tahdista, vaikka se varmaan osittain vaikuttaa yleiseen olotilaani. Olen ollut kiireinen ennenkin, ja selvinnyt kunnialla. Kiire helpottaa aina lopulta, ja joskus se jopa tuntuu hyvältä, kun aamu neljältä huomaa saaneensa kymmenensivuisen esseen valmiiksi. Silloin tuntuu siltä, että on tehnyt jotain, nähnyt vaivaa. Ansainnut hyvän olon tunteen.
Tunnen ehkä olevani hieman sekaisin. En tiedä mitä haluan, en tiedä minne olen menossa, hetkittäin en muista, miksi tulin tänne ja mitä yritän täällä saavuttaa. Mahdollisuuksien määrä on tukahduttava, ja tunnen ovien sulkeutuvan ympärilläni koko ajan ja mahdollisuuksien karkaavan kauemmas. Koen riittämättömyyden tunnetta. Luulen, että minun pitäisi tehdä enemmän, pystyä johonkin parempaan, olla jotain suurempaa. Kuvittelen, että aika loppuu kesken. Että en ehdi. En pysty. En vain osaa.

En ehdi tehdä mitä? En pysty mihin? En osaa mitä? En tiedä.

On hetkiä, jolloin jostain syystä erehtyy ajattelemaan, että kaiken pitäisi olla selvillä. Että minun pitäisi tietää mitä haluan tehdä koko loppu elämälläni, että pitäisi tietää mikä on se "minun juttuni", että pitäisi osata kaikki ja silti tietysti oppia koko ajan lisää. Maailmassa on jossain juuri minun kokoiseni ja muotoiseni paikka, ja minun pitäisi tietää, missä se on ja täyttää se. Ellen löydä sitä paikkaa, olen hukassa. Ellen täytä tilaani, minusta ei ole mihinkään. Karttaa ei ole, on osattava navigoida itse, etsiä ja löytää.

Onneksi nämä hetket yleensä menevät ohi melko pian. Sittenkin kun epätoivon ja ahdistuksen hetki on ohi, olen yhä hukassa. En tiedä, missä minun paikkani on. En tiedä, mitä haluan tehdä elämälläni. En ole superihminen, en jaksa loputtomiin, väsyn, itken ja kiukuttelen kuin lapsi, käperryn sohvannurkkaan mököttämään, haluan luovuttaa. Ja se on hienoa. On hienoa olla keskeneräinen. On hienoa löytää tilaa kasvaa, muuttua, oppia. On hienoa muuttaa suuntaa kesken matkan, sillä uusi suunta tarkoittaa uusia haasteita, uusia asioita, uusia ihmisiä, uusia maisemia. Kiukutteleminen on ihanaa, koska sille saa nauraa jälkeenpäin. Itkeminen tekee hyvää, koska sen jälkeen on parempi olo. Eksyminen on avartavaa, koska eksyminen johtaa aina johonkin uuteen ja odottamattomaan. En tarvi karttaa, en edes halua sitä.

New York on yhtä ihana kuin se on kamala. New York on täynnä ihmisiä, jotka muka tietävät paikkansa. Ihmisiä, jotka kaiken järjen mukaan ovat koneita, eivät ihmisiä ollenkaan. Ihmisiä, jotka päälle päin näyttävät hallitsevan kaiken täydellisesti, suoriutuvan mistä tahansa. New York on sanoja, joita kukaan ei ymmärrä, mutta kaikki käyttävät kuulostaakseen fiksuilta ja akateemisilta. Tunteita, joita ei osaa tulkita. Tilanteita, joissa kukaan ei koe oloaan kotoisaksi, mutta kaikki hymyilevät. Hajuja, jotka tekevät olon pahoinvoivaksi. New York on melua ja kaaosta, ylisuorittamista, juoksemista, kiirettä, näyttelemistä, teeskentelyä, pinnallisuutta, stressiä, töykeyttä. Sen kaiken käsitteleminen on hetkittäin vaikeaa, ja se, mistä pidän tässä kaupungissa unohtuu kaiken kaaoksen keskellä.

Kaiken kaaoksen keskelläkin yritän muistaa, että minä olen yhä minä. Että saatan olla hukassa ja eksyksissä, että en ehkä aina tiedä mihin suuntaan olen menossa, mutta ainakin olen yhä liikkeellä. New York on outo kaupunki - yhtä aikaa se saa minut tuntemaan suunnatonta energiaa ja elämää ja intoa, ja samalla se imee minusta kaikki voimat. En tiedä mitä ajatella ja tuntea, mutta ehkä se ei haittaa. Ehkä aina ei tarvitse olla kartalla.

Jos minulta kysyttäisi juuri nyt "mitä kuulu", en rehellisesti voisi vastata "hyvää". Mutta huomenna olo on taas erilainen, ja ensi viikosta on mahdotonta tietää. Kukaan ei ole valmis ihminen, eikä kenenkään tarvitse olla valmis.

Minun paikkani on juuri siellä, missä minä olen.

Lokakuu. Miten niin lokakuu? Miten niin "mid term season"? Eikö Mid term käytännössä viittaa lukukauden puoliväliin? Sehän tarkoittaisi sitä, että ensimmäinen puolisko lukukautta on jo takana. Eihän se voi olla mahdollista, koska vastahan me aloitimme opiskelun. Ihan äsken, muutama viikko sitten.

Kyllä se vain on mahdollista. Olen ollut täällä yli kaksi kuukautta, ja syyslukukausi alkaa pikkuhiljaa olla puolessa välissä. Ns. "mid term"-esseiden kirjoittaminen alkaa ensi viikolla. Täällä suurin osa kursseista sisältää yhden mid term-esseen sekä final paper-esseen, jotka käytännössä tarkoittavat hieman laajempia kirjallisia tehtäviä lukukauden puolessa välissä ja lukukauden lopussa. Niiden lisäksi, tietysti professorista riippuen, lukukauden aikana kirjoitellaan lyhyempiä esseitä kurssilla käsitellyistä aiheista tai jostakin tietystä lukuläksystä ("lukuläksy" kuulostaa tyhmältä, enkä edes tiedä onko se oikea suomen kielen sana, mutten keksi parempaakaan tapaa kääntää termiä "reading").

Laajuudeltaan täkäläiset esseet ovat ainakin toistaiseksi olleet selkeästi lyhyempiä, kuin mihin Suomessa olen tottunut. Tähän mennessä olen kirjoittanut kaksi esseetä, molemmat saivat olla maksimissaan 2 sivua, ja täällä käytetään riviväliä 2 - eihän kaksi sivua rivivälillä 2 ole mitään! Siinä se haaste onkin, on osattava olla tiivis, selkeä, mentävä suoraan asiaan eikä turhanpäiväiselle höpötykselle ole juuri tilaa. Pidempi essee antaa anteeksi huomattavasti enemmän. Arvosanat ovat onneksi olleet tähän asti ihan hyviä, jännitin ensimmäisiä esseitä paljon, sillä en tiennyt miten kirjoitustyylini istuu tähän kulttuuriin, opiskeluympäristöön ja professoreiden vaatimuksiin. En myöskään ole tottunut kirjoittamaan akateemisia esseitä englanniksi, ja vaikka englannin kielen taitoni onkin hyvä, maisteritasoisten esseiden kirjoittaminen on kuitenkin ihan oma juttunsa. Koululla on onneksi Graduate Writing Center niminen toimipiste, joka järjestää työpajoja joissa harjoitellaan graduate-tasoisten esseiden kirjoittamista, käydään läpi lähdeviitteiden merkitsemistä sekä opetellaan oikea kirjoitustyyli.

Mid term paperi on pituudeltaan noin kymmenen sivua, myös rivivälillä 2, joten sekään ei mielestäni ole kovin laaja. Ongelma onkin enemmän siinä, että olen tähän mennessä lukenut Global Flows-kurssiani varten seitsemän kirjaa sekä useita lyhyempiä artikkeleita, ja mid term paperissa tulisi analysoida mahdollisimman laajasti kurssikirjallisuutta sekä yhdistää eri tekstejä toisiinsa ja miettiä niiden keskinäisiä suhteita. Seitsemän kirjan ja kymmenien artikkeleiden pohtiminen kymmenen sivun mittaisessa esseessä on kaikkea muuta kuin helppoa. Posti toi tänään viisi uutta kirjaa, mm. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin ja Karl Polanyin "Suuri Murros" (The Great Transformation). Lukemisen puute ei siis ainakaan vaivaa ihan lähiaikoina.

Jännitin eniten taloustiedon kurssia. Inhoan matematiikkaa, ja kaikkea siihen liittyvää. Olin hyvä matematiikassa vielä lukion ensimmäisellä luokalla, ja sen jälkeen jotain tapahtui. Ehkä vain päätin, että en enää pidä matematiikasta. Enkä ainakaan enää ollut hyvä siinä. Taloustiede ei tietenkään ole pelkkää matematiikkaan, itse asiassa matemaattinen osa kurssia on melko suppea, ja on ollut lohduttavaa huomata että professorimme on itse asiassa todella surkea numeroiden ja päässälaskujen kanssa! Taloustieto on minulle kuitenkin täysin uusi tuttavuus (lukuun ottamatta Stadian kummallista terveys- ja taloustiedon perusteet yhdistelmäkurssia), ja pelkäsin että kaikki ne yhtälöt, taulukot, käyrät sun muut kummallisuudet olisivat liian vaikeita minun anti-matemaattisille aivoilleni.
En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta - taloustiede on hauskaa! Ja kiinnostavaa. Ja kyseisellä kurssilla tunnen konkreettisesti oppivani uusia asioita. Opin tietysti muilla kursseilla myös, mutta taloustiedon kurssilla ymmärtämisen tunne on konkreettisempi. Piirrän kysyntä- ja tarjontakäyriä, ja osaan tulkita niitä. Aivojeni matemaattinen osa ei vieläkään toimi erityisen hyvin, mutta osaan soveltaa logiikkaa ja maalaisjärkeä tehtäviin ja ongelmiin, ja toistaiseksi olen pysynyt tahdissa mukana. Se on hienoa! Kyllä oppiminen on kivaa.

Viime perjantaina meillä oli IFP 2010 seminaari, joka on tapahtuma, jossa esiteltiin kesän 2010 International Field Program kohdemaat. Ensi kesän vaihtoehdot ovat Hong Kong, Nepal, Etiopia, Argentiina, Brasilia, Guatemala, Kiina, Senegal, Kosovo ja Uganda. Näiden maiden lisäksi on mahdollista tehdä harjoittelu International Rescue Committee -nimiselle järjestölle. IRC-harjoitteluun lähtevät opiskelijat saavat tietää kohdemaan vasta keväällä (mikä on hieman tuskastuttavaa), mutta aikaisempia harjoittelukohteita ovat olleet mm. Sierra Leone, Jordania, Liberia, Somalia ja Kenia. IRC-harjoittelu kiinnostaisi minua todella paljon, järjestö tekee mahtavaa työtä ja juuri niillä osa-alueilla jotka kiinnostavat minua eniten. IRC-harjoitteluun on vaikea päästä, ja kilpailu on kovaa. Sen lisäksi odotus on pitkä, sillä IRC valitsee harjoittelijat vasta keväällä, maalis-huhtikuussa, ja kohdemaa selviää sen jälkeen, huhti-toukokuussa. Koulun omiin harjoittelukohteisiin hakevat opiskelijat saavat alustavan päätöksen jo marraskuussa.
Kallistun tällä hetkellä Etiopian, Brasilian ja IRC-harjoittelun suuntaan. On vaikea päättää missä järjestyksessä laitan maat hakemukseen. Perjantain IFP info oli yleisesittely kaikista maista, ja tällä viikolla jokaisesta kohdemaasta pidetään erikseen yksityiskohtaisempi esittelytilaisuus. Toivon, että perjantaihin mennessä tiedän, minkä maan haluan laittaa ykkösvalinnakseni, sillä IFP hakemuksen deadline on kahden viikon päästä. Kaikki muut harjoittelut kestävät kaksi kuukautta, yleensä kesäkuun alusta heinäkuun loppuun, paitsi IRC harjoittelu joka kestää kesäkuusta elokuun loppuun, kolme kuukautta. International Field Program on osa tutkintoa, ja harjoittelusta saa 6 "opintopistettä". Tietenkään opiskelijoiden ei ole pakko lähteä ulkomaille harjoitteluun, mutta kesäkuukausina jokaisen tulisi joka tapauksessa suorittaa 6 opintopisteen verran kursseja, tai vaihtoehtoisesti tehdä harjoittelu New Yorkissa.

Jacob on parasta aikaa Etiopiassa, joten olen saanut nautiskella yksityisyydestä ja rauhasta viimeisen viikon verran. Ei huolta, en ole yksin kauaa, mies palaa maailmalta huomenna. Perjantaina on tiedossa kattopippalot Mandyn luona, ja ensi viikolla saan odotettuja vieraita. Cecily, amerikkalainen tyttö, sekä Jessica, australialainen ystävä, tulevat molemmat New Yorkiin samaan aikaan (sattumalta!). Tutustuin sekä Cecilyyn että Jessicaan Brasiliassa, ja edellisestä tapaamisesta on kulunut seitsemän vuotta. Tiedossa on siis iloinen jälleennäkeminen!

Täällä tulee syötyä paljon ulkona, se on oikeastaan ihan yhtä halpaa kuin kotona syöminenkin, kun tietää minne mennä. Brooklynissa on paljon ihania ravintoloita, ja ihan kulman takana on mainio Intialainen ravintola Baluchi's, jossa tulee käytyä melko usein. Sieltä voi tietysti myös tilata ruokaa kotiin kuljetuksella, kuten mistä tahansa muustakin ravintolasta New Yorkissa. Tänään nautiskelin naan-leipää, Saag Paniria, raitaa ja basmatiriisiä, kuljetus kotiovelle ja jättimäisen annoksen hinta noin 12 euroa. Nämä kaksi kuvaa ovat kyseisestä ravintolasta.
















Syksy tulee, enkä malta odottaa että lehdet vaihtavat väriä. Tässä muutamia kuvia sieltä ja täältä, kotikadulta ja Manhattanilta.

Ystäville ja perheelle.

Home is not merely a place
an establishment with walls and a roof
built to keep me warm and safe

Home is not something
that I can take with me when I leave
I can't pack it up in a suit case
and take it out when I please

Home, to me, is a feeling
It's a state of mind
A memory
A promise
A dream

It's the moment when you became aware
Of what it truly means to have people
who love, who remember, who always care

Home is not a place I return to
It's a place I never have to leave
It's a place of calming comfort
That is always, always in my reach

I will never need a map
to find my way back home
Because the things that truly matter
Stay with me even when I'm gone

All I need to do is close my eyes
and breathe
To realize that I have everything
I could ever need

Olemmeko ensin naisia vai ihmisiä?

Kuten suurin osa blogini lukijoista varmasti jo tietää, sain kunnian tavata tasavallan presidentti Tarja Halosen aikaisemmin tällä viikolla. Presidentti Halonen oli Columbian yliopistolla avaamassa "Celebrating 100 years of Women's Rights in Finland" -nimisen näyttelyn, joka esittelee naisten oikeuksien kehittymistä ja edistystä Suomessa viimeisten 100 vuoden aikana.

Presidentin tapaaminen itsessään oli tietysti upea kokemus. Halonen on tänäkin vuonna Forbes-lehden "100 Most Influencial Women"-listalla, sijalla 68. Ikävä tosiasia on, että enemmistö maailman naisista kokee yhä syrjintää, kaltoin kohtelua, ennakkoluuloja ja kohtuuttomia vaikeuksia vain ja ainoastaan sukupuolensa takia. Suomi on monessa suhteessa mallimaa naisten ja miesten välisen tasa-arvon suhteen, mutta meilläkään tilanne ei taida vielä olla täysin ihanteellinen. Naisen euro ei vieläkään ole täysi euro, monet naiset kokevat joutuvansa syrjinnän kohteeksi työnhakutilanteissa sukupuolensa takia, ja seksuaalirikosten määrä Suomessa on 2000-luvun aikana kasvanut surullisen tasaista tahtia. Vaikka miesten ja poikien seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole Suomessakaan tavatonta, tosiasia kuitenkin on, että suurimmassa osassa tapauksista seksuaalisen hyväksikäytön, parituksen, raiskauksen tai muun seksirikoksen uhri ja kohde on nainen. Suomessa käydään myös kiivasta keskustelua seksuaalirikoksista annetuista rangaistuksista ja erityisesti hämmentävän lyhyistä tuomioista, joita Itä-Suomen hovioikeus on langettanut lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

On selvää, että meilläkin riittää tällä saralla vielä paljon tekemistä. Suomessa tilanne on kuitenkin tällä hetkellä varsin positiivinen moneen muuhun maahan verrattuna. Halonen muistutti avajaispuheessaan kuulijoita siitä, että Suomessakin matka on ollut pitkä, ja meillä nykypäivän suomalaisnaisilla on syytä tuntea syvää kiitollisuutta edeltävien sukupolvien voimakkaita naisia kohtaan. Monet oikeudet ja etuudet, jotka minulle ja monille muille oman ikäluokkani tytöille ja naisille ovat itsestään selviä, ovat itse asiassa vielä melko tuoreita oikeuksia Suomessa. Suomalainen nainen sai lainmukaisen oikeuden valita oman sukunimen ja aviomiehen sukunimen välillä vasta vuonna 1985. Sitä ennen naisen oli naimisiin mentäessä otettava aviomiehen nimi, halusi hän tai ei. Äänioikeus suomalaisnaisilla on ollut jo yli 100 vuotta, vuodesta 1906 saakka, mistä on syytä olla ylpeä. Sen sijaan, uskokaa tai älkää, avioliitossa tapahtuva raiskaus on ollut lain silmissä rikos vasta 15 vuotta - vuodesta 1994 saakka.





















Naisten oikeudet on ollut minulle ajankohtainen aihe viimeisen viikon ajan monesta syystä. Osallistuin kouluni järjestämään kaksipäiväiseen "Practices of Human Rights"-konferenssiin, ja ihmisoikeuksista puhuttaessa naisten ja tyttöjen oikeudet nousevat usein esiin omana erillisenä teemana. Sen lisäksi luen Conflict and Development kurssiani varten "Human Security Report 2005"-nimistä raporttia, joka käsittelee väkivaltaisia konflikteja ja sotia Kylmän Sodan jälkeisessä maailmassa. Ikävä kyllä, puhuttaessa väkivaltaisista konflikteista ja ns. "modernista sodankäynnistä", naisten ja tyttöjen tilanne maailmalla nousee myös esiin omana kokonaisuutenaan.

Tosiasia on, että maailman tytöillä ja naisilla ei mene hyvin. Syitä poikien ja naisten väliselle epätasa-arvolle on tietysti monia, ja syyt ovat usein kulttuurisidonnaisia. Patriarkaalisissa yhteiskunnissa poikia perinteisesti arvostetaan enemmän kuin tyttöjä. Taustalla voi olla myös uskonto. Monen suomalaisnaisen (ja miehen) mielestä Islamin sharia-laki on varmasti naisia alentava ja epätasa-arvoa kasvattava. On kuitenkin muistettava, että maailman naiset ovat erilaisia ja haluavat ja tarvitsevat eri asioita. Asiat, joita me pidämme itsestään selvänä naisten ja miesten välisen tasa-arvon kannalta, eivät välttämättä ole lainkaan yhtä tärkeitä toisenlaisessa kulttuurissa eläville naisille. On kuitenkin joitain asioita, joihin kaikilla maailman naisilla ja tytöillä tulisi olla yhtäläinen oikeus kotimaasta, uskonnosta ja kulttuuritaustasta riippumatta. Näitä oikeuksia, minun mielestäni, ovat esimerkiksi oikeus osallistua oman yhteiskunnan kehittämiseen ja päätöksentekoprosesseihin, oikeus terveelliseen ja turvalliseen elämään, oikeus opiskeluun ja töissä käyntiin, ja oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen.


Naisten ja tyttöjen raiskaaminen ja seksuaalinen halventaminen on tänä päivänä varsin yleisesti käytetty sodankäynnin muoto, eikä raiskauksen käyttö aseena konflikteissa ole uusi ilmiö. Naisten ja tyttöjen turvallisuuden takaaminen konfliktitilanteissa on kuitenkin vielä kaukana toivotuista tavoitteista, sillä tämän päivän konflikteissa yhä suurempi määrä sodan uhreista on siviilejä, ja siviileistä suurin osa naisia ja lapsia. Seksuaalisen hyväksikäytön uhrien määrästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta arviot ovat synkkää luettavaa. Human Security -raportin esittämien lukujen mukaan satoja tuhansia naisia raiskattiin vuonna -37 Japanin hyökätessä Kiinan Nankingin kaupunkiin ja Venäjän hyökätessä Saksaan toisen maailmansodan loppuvaiheilla. 1994 tapahtuneen Ruandan kansanmurhan yhteydessä arviot seksuaalisen hyväksikäytön ja raiskauksen uhrien määrästä vaihtelevat 300 ja 500 tuhannen välillä. 2000-luvulla kymmeniä tuhansia naisia ja tyttöjä on raiskattu mm. Darfurissa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa.
Sitäkin surullisempaa luettavaa on raportointi YK:n rauhanturvajoukkojen ja humanitaaristen avustustyöntekijöiden syyllistymisestä raiskauksiin, seksuaaliseen ahdisteluun sekä prostituutioon esimerkiksi Liberiassa, Sierra Leonessa ja Kongossa.

Miehiä kuolee konflikteissa yhä enemmän kuin naisia. Eloonjääneet naiset ovat usein kuitenkin kärsineet sodan ja konfliktin aikana, ja sen seurauksena, sellaista väkivaltaa ja häpäisyä, että monen mielestä kuolema olisi kenties ollut kahdesta pahasta pienempi. Kun tuhannet miehet, ja usein nuoret pojat, katsovat oikeudekseen raiskata ja häpäistä satoja tuhansia naisia, nainen ei enää ole ihminen, vaan väline jonkin tavoitteen saavuttamiseksi.

En usko lainkaan, että suomalaisten tai muiden länsimaisten naisten tulisi tuntea syyllisyyttä niistä oikeuksista ja vapauksista, joita meillä tänä päivänä on. Niiden oikeuksien ja vapauksien eteen on tehty paljon työtä ja myös kärsitty. Minun mielestäni meidän oikeuksien ja vapauksien kunnioittaminen sekä niiden hyödyntäminen on ehdottomasti paras tapa osoittaa tukea ja kunnioitusta niille maailman naisille ja tytöille, jotka eivät vielä voi nauttia samoista oikeuksista ja vapauksista.

Niin kauan kun nainen on ensin Nainen, ja vasta toiseksi Ihminen, tasa-arvoa ei ole saavutettu. Naisten ja miesten psyykkiset ja fyysiset erot ovat tieteellinen tosiasia, eikä mielestäni ole tarpeellista tai asianmukaista yrittää väittää, että naiset ja miehet ovat täysin samanlaisia keskenään. Naisten ja miesten suurin yhtäläisyys on kuitenkin ihmisyys. Me emme ole eri rotua, ja universaalit ihmisoikeudet ovat yhtälailla naisten ja miesten syntymäoikeus, eikä niitä pitäisi erikseen joutua "ansaitsemaan" vain sen vuoksi, että syntyi naiseksi.

Ovet auki Amerikkaan

Joku mainitsi toivovansa kirjoituksia haku- ja viisumiprosessista. Koska minun pitäisi tällä hetkellä lukea 300-sivuista kirjaa terrorismista, keksin itselleni jatkuvasti muuta tekemistä siirtääkseni lukemisen aloittamista tuonnemmaksi. Kyse ei niinkään ole siitä, etteikö aihe ja kirja olisi kiinnostava, sitä se kyllä on. Se on kuitenkin myös erittäin raskasta luettavaa.. ja juuri nyt tarvitsen jotain kevyempää. Koska tiskasin, siivosin, vein pyykit pesuun, vaihdoin lakanat ja järjestin kirjahyllyni kirjat uusiksi, päätin nyt kirjoittaa haku- ja viisumiprosessista, mikä taitaa aiheena olla lähes yhtä raskas ja monimutkainen kuin terrorismi.

Haluan muistuttaa, että minä en ole millään muotoa ammattilainen näissä asioissa. Kirjoitan omasta kokemuksesta, ja jouduin tietysti itse käymään läpi koko tämän rasittavan, pitkän ja monimutkaisen prosessin josta nyt kirjoitan. Mikäli suunnitelmissa on opiskelu Yhdysvalloissa, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Fulbright Centeriin ja käyttämään Fulbrightin palveluita. Fulbright Center tunnetaan pääasiassa sen mittavasta stipendiohjelmasta, mutta keskus tarjoaa myös paljon neuvontapalveluita ja järjestää infotilaisuuksia erilaisista aihealueista, kuten haku- ja viisumiprosessista ja amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä, joka voi suomalaiselle opiskelijalle vaikuttaa melko monimutkaiselta. Marssikaa siis sinne, jos suunnittelette hakevanne opiskelupaikkaa Amerikasta!

OPISKELUPAIKAN VALINTA

Tärkein (ja usein vaikein) osa hakuprosessia on varmasti koulun ja pääaineen valinta. Amerikasta löytyy satoja (ellei tuhansia) yliopistoja ja koulutuskeskuksia, ja jokainen koulu tarjoaa kymmeniä tai satoja erilaisia koulutusohjelmia. Itselle sopivan koulun ja koulutusohjelman löytäminen voi siis olla myös erittäin aikaa vievä prosessi. Taustatutkimus kannattaa näin ollen aloittaa hyvin aikaisin, jotta hakuprosessin saa alkuun hyvissä ajoin.
Suomessa tutuimpia yliopistoja taitavat olla ne pelottavat "Ivy League"-yliopistot, joita on kahdeksan; Harvard, Yale, Brown, Princeton, Columbia, Cornell, Dartmouth ja University of Pennsylvania. Kaikki Ivy League-koulut sijaitsevat Amerikan koilliskärjessä, ja termi Ivy League viittasi alun perin näiden kahdeksan koulun urheilujoukkuetaustaan. Nykyään Ivy League koulut tietysti edustavat myös Amerikan, ja joidenkin mielestä maailman, huippukoulutusta. Ja, kuten arvata saattaa, Ivy League-kouluihin on Erittäin vaikea päästä sisään, ja opiskelu kouluissa on todella kallista. Toisaalta, monet ovat sitä mieltä, että tutkinto mistä tahansa Ivy League -yliopistosta takaa hyvän ja hyväpalkkaisen työpaikan loppuelämäksi. Tässä taloustilanteessa en ehkä kuitenkaan laskisi sen varaan, myös Yhdysvalloissa on ylitarjonta akateemisesti koulutettuja maistereita ja tohtoreita, joille ei löydy töitä.

Ivy League-koulut edustavat kuitenkin vain murto-osaa Amerikan oppilaitoksista, ja ensisijaisesti kannattaa tietysti miettiä, mitä alaa haluaa itse opiskella ja ryhtyä etsimään oppilaitosta sen mukaan. Yhdysvalloissa on tarjolla huomattavasti enemmän pääaine- ja suuntautumisvaihehtoja kuin Suomessa, joten kannattaa myös miettiä, miten Amerikassa opiskeltu tutkinto istuu Suomalaiseen yhteiskuntaan, mikäli suunnitelmissa on opintojen jälkeen palata takaisin Suomeen. Koulun valintaan vaikuttaa todella moni tekijä, kuten tutkinnon hinta ja koulun tarjoamat rahoitusmahdollisuudet, koulun sijainti, koulun hakuvaatimukset, esimerkiksi erilaiset tasokokeet ja kielikokeet (SAT, GRE, Gmat, TOEFL), ehkä sisäänpääsyprosentti (Osassa Ivy League-kouluista sisään pääsee alle kymmenen prosenttia kaikiasta hakijoista, joten kilpailu on melkoisen kovaa), ja viimeisenä mutta ei vähäisempänä, koulun akkreditointistatus (johon palataan myöhemmin).

Minä löysin nykyisen kouluni amerikkalaisen ystävän kautta. Juttelimme netissä ja mainitsin, että suunnittelen hakevani opiskelemaan jatkotutkintoa amerikkaan, ja Cecily mainitsi New Schoolin. Olin sitä ennen tutustunut useiden koulujen vastaavanlaisiin maisteriohjelmiin, mutta en ollut löytänyt sellaista koulutusohjelmaa, joka olisi tuntunut minulle oikealta ja omalta. Minulle yksi erittäin iso kompastuskivi oli se, että suuri osa kouluista vaatii hakijoilta GRE-tasokokeen suorittamista. GRE (Graduate Record Examination). GRE on standardisoitu kansallinen tasokoe, joka mittaa opiskelijan kielellisiä, analyyttisia ja kvantitatiivisia taitoja . GRE on melko vaativa koe, ja kokeeseen osallistuminen olisi vaatinut useamman viikon (ellei kuukauden) opiskelua koetta varten. Koska samaan aikaan hakuprosessin kanssa minä kirjoitin myös opinnäytetyötäni, en yksinkertaisesti olisi ehtinyt opiskella tarpeeksi GRE-koetta varten. Kaikeksi onneksi The New School ei vaadi GRE-tuloksia hakijoilta. Kansainvälisten opiskelijoiden täytyy kuitenkin suorittaa englannin kielen tasokoe, jolla varmistetaan, että opiskelijan englannin taito on tarpeeksi korkealla tasolla. Yleisin englannin tasokoe taitaa olla TOEFL, eli Test Of English as a Foreign Language, jonka myös minä suoritin.

Amerikkalaista koulua valittaessa kannattaa pitää mielessä, että amerikkalainen koulutusjärjestelmä eroaa suuresti suomalaisesta, ja että oppilaitosten joukossa on todella paljon hyviä kouluja mutta todennäköisesti myös ainakin yhtä paljon, ellei enemmän, yksityisiä oppilaitoksia joiden ensisijainen tavoite on rahastaa kouluttamisen sijasta. Amerikassa opetusministeriö ei valvo kouluja ja opetuksen tasoa samalla tavalla kuin Suomessa, ja koska koulutus ei täällä todellakaan ole ilmaista eikä yleensä myös halpaa, on tärkeää että opiskelija myös kokee saavansa rahoilleen vastinetta. Oppilaitoksiin voi lähettää sähköpostia ja pyytää esittelymateriaaleja, kouluihin voi soittaa ja keskustella opettajien kanssa, ja paras tapa saada sisäpiirin tietoa oppilaitoksesta ja opetuksen tasosta on tietysti opiskelijoiden kautta. On hyvä keskustella koulussa jo opiskelevien, tai koulusta aikaisemmin valmistuneiden opiskelijoiden kanssa ja kysellä heiltä, mitä mieltä he olivat koulusta, sen kurssitarjonnasta, opetuksen tasosta, koulun palveluista jne.

Sitten se akkreditointi. Koska Amerikassa mikään yksi ministeriö tai instituutio ei valvo amerikkalaisten koulujen tasoa, laadun valvontaa ja arviointia varten on kehitetty ns. akkreditointi-järjestelmä. Akkreditointia suorittavat yksityiset alueelliset akkreditointikomissiot. Akkreditointi on vapaaehtoinen prosessi, eikä kerro varsinaisesti mitään koulujen välisestä paremmuusjärjestyksestä, mutta akkreditointia käytetään usein kriteerinä virallisissa yhteyksissä. Ja Suomalaisten opiskelijoiden on tärkeä tietää, että mikäli suomalainen Amerikkaan lähtevä opiskelija aikoo hakea Suomen Kelalta opintotukia amerikkalaisten opintojen ajalle, oppilaitoksen on oltava akkreditoitu jotta tuet voidaan myöntää. Kela käyttää UNESCO:n akkreditoitujen oppilaitosten listaa, joten ennen kuin aloitat hakuprosessin, tarkista että se oma oppilaitos löytyy kyseiseltä listalta. Itse asiassa myös akkreditointikomissioissa on eroja, ja koulun täytyy olla akkreditoitu hyväksytyn ja hyväksi todetun akkreditointikomission toimesta (koska myös niiden joukossa on niitä "vähemmän hyviä" ja vähemmän luotettavia komissioita), mutta jos koulu on tuolla Unescon listalla, sen pitäisi riittää. Lisää tietoa voi aina kysyä Fulbrightista, tai suoraan Kelasta.

HAKUPROSESSI

Koulujen kriteerit ovat tietysti hyvin erilaisia, ja riippuvat myös paljon siitä, onko kyseessä Bachelor- vai Masters-tason koulutusohjelma. Lähes poikkeuksetta jokainen koulu haluaa varmasti englanninkieliset, aidoksi todistetut kopiot aikaisemmista tutkintotodistuksista. Kiitos Euroopan Unionin, tämä on EU-kansalaisille tänä päivänä melko helppoa, koska me kaikki saamme tutkintotodistuksen myös englanniksi automaattisesti, ja todistuksessa taitaa myös olla englanninkielinen selvitys Eurooppalaisesta ECTS- eli opintopistesysteemistä. Kannattaa muistaa, että amerikkalaiset koulut ovat todella tarkkoja oikeaksi todistamisen suhteen. Pelkkä kopio ei siis riitä, vaan kopiossa on oltava oppilaitoksen leima ja oppilaitoksen edustajan allekirjoitus. Jostain syystä moni koulu tuntuu myös haluavan kaiken kahtena kappaleena.

New School vaatii ns. WES-todistuksen kansainvälisen opiskelijan aiemmasta tutkinnosta. WES, eli World Education Services on organisaatio, joka tekee vertailua eri maiden tutkintojen välillä ja kirjoittaa arviosta ja vertailusta virallisen raportin, joka liitetään osaksi hakemusta. Lähetin siis oman tutkintotodistukseni WESiin, jossa se "käännettiin" vastaamaan amerikkalaista tutkintoa. Kurssien laajuudet käännetään amerikkalaisiksi crediteiksi ja arvosanat vastaamaan amerikkalaisia arvosanoja. Maksimi keskiarvo täällä on 4.0, ja minun keskiarvoni Metropoliasta amerikkalaisessa järjestelmässä taisi olla 3.4. WES-arvio tietenkin maksaa, muistaakseni 250 dollaria. Kaikki koulut eivät välttämättä vaadi WES-arvioita osana hakemusta, mutta suosittelen, että erityisesti opiskelijat jotka ovat Suomessa suorittaneet AMK-tutkinnon ja hakevat Amerikkaan maisteritutkintoon, teettävät WES-arvion aikaisemmasta tutkinnostaan. Koulutusjärjestelmissä on isoja eroja, ja on hyvä varmistaa että oman tutkinnon kelpoisuudesta on todella mustaa valkoisella ennen kuin maksaa suuria varausmaksuja koulupaikasta.

Sitten on se TOEFL. TOEFL-kokeen voi tehdä Suomessa ainoastaan Helsingissä, Premeria-testikeskuksessa. Testin hinta on muistaakseni jossain 200-250 dollarin välillä. Testipäivät täyttyvät nopeasti, joten testi kannattaa varata ajoissa. Fulbrightin sivuilta löytyy lisää tietoa testipäivistä, testin varaamisesta, sisällöstä ja maksamisesta. Myös GRE-kokeen voi suorittaa Premeria-testikeskukesssa, ja testi maksaa 180 USD.

Amerikkalaiset pitävät suosituksista, huomattavasti enemmän kuin Suomalaiset. Suosituskulttuuri ei jostain syystä ole oikein rantautunut Suomeen, minkä takia suositusten hankkiminen Suomessa voi olla melko haastavaa ja aikaa vievää. Monet koulut vaativat ainakin kahden eri henkilön, yleensä joko entisen opettajan tai esimiehen, suosituksen osana hakemusta. Suositusten hankkiminen kannattaa myös aloittaa hyvin aikaisessa vaiheessa, jotta suositukset ehtivät varmasti perille ajoissa. Usein suosittelija lähettää suosituksen koulun omien nettisivujen kautta, ja hakija saa sähköpostiin tiedon siitä, että suositus on mennyt perille. Suosittelijoiden kanssa kannattaa etukäteen puhua siitä, minkälaisia asioisa suosituksessa olisi hyvä olla, ja mitä kyseinen koulu hakijoilta odottaa. Omat suosittelijani olivat entinen viestinnän opettajani Metropoliasta, sekä Plan Suomen pääsihteeri. Tietysti kannattaa valita sellaisia suosittelijoita, joihin hakijalla on jonkinlainen henkilökohtainen suhde, ja jotka pystyvät arvioimaan hakijaa opiskelutaitojen lisäksi myös persoonallisuuden, motivaation ja esimerkiksi kielitaitojen kannalta.

Tutkintotodistukset, TOEFL ja GRE-kokeet, mahdollisesti WES-arvio ja suositukset. Siinä taitavat olla ne yleisimmin vaaditut liitteet hakemukseen. Sitten on jäljellä se itse hakemus. Hakemuksen sisältö riippuu täysin siitä, minkälaiseen ohjelmaan opiskelija hakee. Oma hakemukseni koostui motivaatiokirjeestä, CV:sta ja akateemisen kirjoittamisen näytteestä. Taidealojen oppilaitokset vaativat usein portfolion ja teettävät opiskelijoilla ennakkotehtäviä, kuten Suomessakin. Tein omaa hakemustani samaan aikaan opinnäytetyön kirjoittamisen kanssa, mitä en henkilökohtaisesti suosittele kenellekään. En myöskään suosittele tippumaan hevosen selästä käsi edellä kesken haku- ja oppariprosessin. Vaikka pidänkin haasteista, opinnäytetyön ja hakemusten kirjoittaminen oikea käsi kipsissä koetteli huumorintajuani hieman liikaa. Mutta, all is well that ends well, right?

Monet samantyyliset koulutusohjelmat vaativat melkolailla samoja asioita hakijoilta, joten useampaan kouluun hakeminen samaan aikaan ei välttämättä ole työläämpää kuin yhteen kouluun hakeminen. Jos yhden hakemuksen tekee huolella ja ajan kanssa, sitä voi ehdottomasti hyödyntää myös muiden koulujen hakuprosessin yhteydessä. Melkein kaikki koulut pyytävät aina motivaatiokirjettä ja CV:ta hakijoilta, ja usein myös sisältövaatimukset ovat melko samanlaiset. Muistakaa vain vaihtaa oikean koulun nimi tiedostonimeen, ennen kuin lähetätte liitteet koululle ;) On myös hyvä oikolukea omat tekstit ennen lähettämistä, sillä jos motivaatiokirjeesi alkaa lauseella "The reason why I feel that Yale would be a perfect fit for me is...", ja lähetät motivaatiokirjeen esimerkiksi Harvardiin, on melko varmaa että hakemuksesti menee rejected-pinoon hyvin nopeasti.

Hmm.. siinä taisivat olla ne pääkohdat, oman kokemukseni mukaan. Kuten tekstistä käy ilmi, hakuprosessi on kaikkea muuta kuin ilmaista. Riippuen koulun vaatimista kokeista, hakeminen maksaa todennäköisesti 500-1000 USD. Suosittelen ehdottomasti Fulbright Centerin palveluiden hyödyntämistä, koska hakeminen voi tuntua todella monimutkaiselta, työläältä ja raskaalta. Aika on kaiken A ja O (ninimerkillä 16-vuotta-koulussa-enkä-ole-vieläkään-oppinut-aloittamaan-asioita-ajoissa), ja hakuprosessiin kannattaa kaiken kaikkiaan varata melkeinpä vuosi, joissain tapauksessa jopa puolitoista vuotta.

RAHOITUS

Koulutus maksaa. Ja koulutus Amerikassa maksaa PALJON. Oma kaksivuotinen tutkintoni maksaa noin 47 000,00 USD, ja tuo summa sisältää vain lukukausimaksut. Sen lisäksi kuluja kertyy vakuutusmaksuista, viisumista, lennoista, kirjoista, materiaalihankinnoista, ja tietysti asumisesta. Kampusasuminen on joillain kouluilla halvempaa kuin asunnon tai huoneen vuokraaminen yksityiseltä vuokranantajalta, mutta kampusasuminenkaan ei missään nimessä ole halpaa tai HOAS-hinnoissa. Usein vuokranantaja vaatii vuokrasopimuksen tekemisen yhteydessä ensimmäisen ja viimeisen kuukauden vuokran sekä vuokratakuun, eli usein vuokrasuhteen alussa vuokralainen maksaa kaiken kaikkiaan kolmen kuukauden vuokrasumman.

Rahoitusta voi hakea monilta eri tahoilta. Suomi on säätiöiden luvattu maa, ja jos isoisoisoäitisi serkku oli kotoisin Karjalasta tai olet käynyt Nakkilan peruskoulun, löydät melko varmasti säätiön joka myöntää apurahoja Nakkilan peruskoulusta valmistuneille opiskelijoille tai "syntyperäisille Karjalalaisille". Rahoituksen etsiminen on kuitenkin myös todella työlästä ja aikaa vievää touhua, joten sekin kannattaa aloittaa ajoissa. Suomen Ylioppilaskuntien Liitto SYL ylläpitää ajantasaista listaa Suomessa toimivista säätiöistä, johon kannattaa tutustua. Fulbright Stipendi on varmaan tunnetuin stipendi Suomessa ja maailmalla, ja Fulbrightin myöntämät stipendit ovat summiltaan varsin suuria. Kuten aikaisemmin mainitsin, Suomalainen opiskelija joka lähtee suorittamaan tutkintoa Amerikkaan saa myös ulkomailla Kelan opintotuen, asumislisän ja opintolainan. Monet oppilaitokset myös myöntävät stipendejä hyväksytyille opiskelijoille, joten hakuprosessin yhteydessä kanntaa ottaa selvää, tarjoaako koulusi rahoitusta ja stipendejä, ja tuleeko niitä hakea erikseen.

Minä rahoitan opiskelun ja elämisen säästöillä, Kelan tuilla, pienellä pankkilainalla ja stipendillä. Sain koulustani stipendin, joka kattaa 60% ensimmäisen vuoden lukukausimaksuista. Nyt saan hieman lisärahaa töistä, mikä kyllä tulee tarpeeseen. Kannattaa myös muistaa että elämisen ja asumisen hinta vaihtelee paljon eri kaupunkien välillä, joten jos haluaa varmistaa mahdollisimman pienet kulut, ei kannata tulla opiskelemaan New Yorkiin.... :P

VIISUMIPROSESSI

Noh, mitäs sitten, kun koulupaikka on löytynyt. Tuskailu ei lopu siihen. Seuraavana on edessä viisumihakemus. Opiskelija hakee yleensä F-1 viisumia, jota haetaan Suomen Yhdysvaltain suurlähetystöstä. Viisumin hakemista varten opiskelija tarvitsee oppilaitoksesta ns. I-20 kaavakkeen. I-20 kaavakkeen saamista varten opiskelijan täytyy todistaa oppilaitokselle ja viisumiviranomaisille, että opiskelija kykenee maksamaan opinnot ja elämisen kohdekaupungissa. Opiskelijalla täytyy siis olla viralliset dokumentit rahoituksen lähteistä, jotka toimitetaan oppilaitokselle. Ensimmäisen vuoden rahoitus (koko rahoitus, eli lukukausimaksut, asuminen, kirjat ja materiaalit, ruoka, vakuutukset jne.) täytyy olla ns. "liquid funds", eli jo olemassa olevaa rahaa pankkitilillä, joka on koska tahansa saatavilla käyttöön. Kelan tuet kelpasivat "liquid funds"-termin alle, vaikka tuet eivät olekaan etukäteen hakijan tilillä. Kelasta saa todistuksen, jossa kerrotaan usealla kielellä minkä verran tukia ko. opiskelija toi saada Suomesta ja millä ehdoilla. Sen lisäksi todistuksiksi kelpaavat tiliotteet, kirje pankilta jossa kerrotaan minkä verran varoja hakijalla on saatavilla, todistus myönnetystä stipendistä ym. viralliset dokumentit, jotka osoittavat hakijan varallisuuden. Hakijalla voi myös olla yksityinen sponsori, esimerkiksi isukki tai äityli, joka allekirjoittaa ns. "valaehtoisen lausunnon", jossa äiti ja isi lupaavat maksaa xxxxx,xx USD pikku-Emman opinnoista. Tällöin äidin ja isin täytyy todistaa, että äidillä ja isillä on oikeasti rahaa maksaa kymmeniä tuhansia dollareita pikku-Emman opinnoista.

Toisen vuoden rahoituksen ei tarvitse oll "liquid funds", mutta opiskelijan täytyy osoittaa, että hänellä on varoja maksaa myös toisen vuoden opinnot ja elämiskulut. Kelan todistus, stipenditodistus, todistus vanhempien tuloista jne. kelpaavat tähän tarkoitukseen.

Näissä asioissa ei juurikaan jousteta. Koulujen on oltava tiukkoja I-20 kaavakkeiden myöntämisen suhteen, sillä mikäli opiskelija saa I-20 kaavakkeen heppoisin perustein eikä opiskelijalla oikeasti ole osoittaa maksukykyä, konsulaatti ei todennäköisesti myönnä viisumia. Rahoitustodistusten hankkiminen on tuskallista puuhaa, mutta se kannattaa tehdä huolella, koska ilman viisumia ei ole asiaa tulla opiskelemaan Amerikkaan.

I-20 kaavakkeen lisäksi opiskelija tarvitsee viisumihakemukseen todistuksen opiskelupaikan saamisesta ja vastaanottamisesta, dokumentit rahoituksesta sekä dokumentteja, jolla opiskelija todistaa pysyvät siteet kotimaahan. Se saattaa kuulostaa oudolta, mutta tarkoitus on siis varmistaa että opiskelijat joille myönnetään F-1 viisumi ovat todella menossa USAan opiskelemaan, eivätkä sen takia, että he suunnittelevat jäävänsä sinne lopullisesti. Opiskelijoiden oletetaan siis palaavan kotimaahan opintojen jälkeen. Eurooppalaisille ja erityisesti pohjoismaalaisille tämä ei ole kovin vaikeaa. Harva uskoo, että henkilö, jonka kotimaa tarjoaa ilmaisen koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaalipalvelut, suunnittelisi oikeasti jäävänsä asumaan Amerikkaan. Lähetystön sivuilta löytyy lista dokumenteista, joita voi käyttää kotimaan siteiden todistamiseen.

Viisumin hakemiseen kuuluu myös haastattelu, joka tapahtuu konsulaatissa Helsingissä. Haastatteluun varataan aika. Omalla kohdallani se taisi kestää noin 15 minuuttia, mutta turvatarkastusten ja odotusaikojen kanssa koko konsulaattireissu voi hyvinkin kestää pari tuntia, ellei pidempäänkin. Avainsana koko hakuprosessin kanssa on siis AIKA. Ja kärsivällisyys. Joka on kyllä koetuksella. Amerikkalaiset tuntuvat tykkäävän byrokratiasta.

Mutta, lopussa kärsivällisyys palkitaan, ja pikku-Emma, sosionomi Orimattilasta, onkin yhtäkkiä opiskelemassa kansainvälisten suhteiden maisteriksi New Yorkissa :) Ei se siis mahdotonta ole, ei ollenkaan. Ja apua on saatavilla, ja jokaiseen kysymykseen löytyy aina lopulta vastaus jostain.
Toki hakuprosessin, viisumibyrokratian, suositusten hankkimisen, rahoitus-stressin ja kaiken muun kaaoksen keskellä tulee hetkiä, jolloin usko loppuu kesken ja pää tuntuu räjähtävän. Sitä varten hyllyssä kannattaa olla pullo viiniä, ja pikavalinnassa parhaiden ystävien numerot.

Ystäviä, luomuvihanneksia ja aikatauluongelmia

Viikot kuluvat nopeasti. Pelottavan nopeasti. Ehdin kai kuukaudessa tottua siihen, että päivät kuluivat ilman varsinaista aikataulua ja sovittuja menoja, ja nyt kun tekemistä onkin yllättäen ehkä melkein liian paljon, tuntuu että aika ei riitäkään mihinkään. Yritän myös muistuttaa itseäni siitä, että asun täällä ainakin kaksi vuotta, eikä kaikkea tarvitse yrittää tehdä, nähdä ja kokea ensimmäisten viikkojen aikana, mutta samalla ymmärrän päivä päivältä paremmin kuinka PALJON tekemistä, nähtävää ja koettavaa tässä kaupungissa on.

Maanantaisin olen töissä yhdeksästä puoli neljään, luennolla neljästä kuuteen, ja pilates-tunnilla varttia vaille seitsemästä kahdeksaan. Tiistaina töissä yhdeksästä puoli neljään, luennolla neljästä kuuteen, ja espanjan tunnilla kuudesta kahdeksaan. Keskiviikko on "kevyt" päivä, vain luento neljästä kuuteen. Se tarkoittaa yleensä sitä, että herään yhdeksän maissa, juon aamukahvin rauhassa, ja sen jälkeen aloitan lukemisen keskiviikon tuntia varten (koska jostain syystä keskiviikko aamuun mennessä en yleensä ole "ehtinyt" lukea kaikkea keskiviikko-iltapäivän tunnille). Torstaina töissä yhdeksästä viiteen ja espanjan tunnilla kuudesta kahdeksaan...ja kappas, ollaankin jo perjantaissa! Viikonloppuisin on pakko opiskella (koska muulloin ei ole aikaa), mutta tietysti viikonloppuisin täytyy tehdä muutakin kuin opiskella, koska muuten pää räjähtää...Ja koska tämä on New York :)

Tutustuin jo ennen varsinaisten luentojen alkua moniin opiskelijoihin jotka opiskelevat samassa ohjelmassa kuin minä, koska kaikkien kansainvälisten opiskelijoiden täytyy osallistua erilaisiin info- ja orientaatiotilaisuuksiin lukukauden alussa. Ei varmaan ole mitenkään yllättävää, että "International Affairs"-opiskelijoista melko suuri osa on kansainvälisiä opiskelijoita. Opiskelijakunta on NIIIN monimuotoinen, etten edes tiedä mistä aloittaa.. Ensinnäkin, koko koulussa opiskelijoita taitaa olla yhteensä 80 eri maasta. Minä tietysti tapaan kansainvälisiä opiskelijoita myös töissä, ja moni työkaveri on muualta kuin Amerikasta. Erityisesti luennoilla opiskelijoiden erilaiset taustat tekevät keskustelusta todella mielenkiintoista. Ikähaarukka taitaa olla 19 ja noin 75 välillä (kyllä, Conflict & Development -kurssillani on setä, joka on Ainakin 75-vuotias, mikä on mielestäni mahtavaa! Ja ei, kyseinen henkilö ei ole kurssin professori.) Osa opiskelijoista on tullut tähän ohjelmaan suoraan kollegesta, toisilla on vuosien työkokemus. Monet ovat matkustelleet paljon ja työskennelleet ympäri maailmaa. Koska yksi mahdollisista suuntautumisvaihtoehdoista on Media and Culture, meidän ohjelmassa on paljon toimittajia, valokuvaajia ja jopa muutama muusikko. Monet ovat työskennelleet erilaisissa järjestöissä, joukossa on muutama rauhanturvaaja, ja yksi tyttö (jonka kotimaata en nyt kuollaksenikaan muista) työskenteli aikaisemmin maansa presidentille. Opiskelijoita on Keniasta, Unkarista, Israelista, Espanjasta, Brasiliasta, Tanskasta, Norjasta, Ruotsista (ja minä ainoana Suomesta..), Englannista, Iranista, Intiasta, Venäjältä, Argentiinasta, Chilestä, Ugandasta.... kirjaimellisesti jokaisesta maailman kolkasta. Ja se on mahtavaa.

Tutustuin Kanadalaiseen Mandyyn jo ensimmäisessä orientaatiossa, ja sen jälkeen olemmekin tavanneet sovitusti tai sattumalta melkein päivittäin. Cecilia on puoliksi tanskalais-amerikkalainen tyttö, johon taisin ensimmäisen kerran tutustua GPIA (Graduate Program in International Affairs) infotilaisuudessa. Olemme kaikki kolme samalla Economics-kurssilla, ja viimeisten viikkojen aikana olen ehtinyt viettää tyttöjen kanssa runsaasti aikaa sekä pippaloiden että opiskelun merkeissä. Cecilia asui aikaisemmin Californiassa, opiskeli jonkin aikaa Etelä-Afrikassa ja viimeisimmäksi työskenteli vuoden Tanskassa. Mandy opiskeli kansainvälisiä suhteita ja liiketaloutta aikaisemmin, ja oli collegen jälkeen vuoden töissä Brysselissä.

"East Village Roof Top Party", Emma&Mandy


On vaikeaa löytää tasapaino opiskelun ja vapaa-ajan välillä, ja luulen että me kaikki yritämme vielä opetella sitä. Tapaan monia opiskelutovereita viikottain opiskelun merkeissä, sillä lukemista on niin paljon ja osa luettavasta materiaalista on sen verran monimutkaista, että joskus on pakko istua yhdessä pöydän ääreen keskustelemaan materiaaleista ennen seuraavaa tuntia. Joskus luettavat on myös pakko jakaa niin, että yksi opiskelija lukee yhden kirjan, toinen toisen jne, jonka jälkeen kerromme toinen toisillemme pääasiat siitä kirjasta, jonka luimme. Aina aika ei yksinkertaisesti riitä kaikkien kirjojen lukemiseen.

Ystäviä siis on löytynyt, enkä ole joutunut kärsimään yksinäisyydestä :) Tapaamme tietysti myös Jacobin New Yorkissa asuvia kavereita säännöllisesti. Tekemisen puute ei ole täällä ongelma.. Viikon päästä menemme Jacobin kanssa U2-konserttiin Giants Stadiumille, mistä olen melkoisen innoissani. Tulossa on myös kaksipäiväinen ihmisoikeuskonferenssi ja vierailu YK:n päämajaan. Koulu järjestää jatkuvasti mielenkiintoisia seminaareja, keskustelutilaisuuksia, konferensseja ja tapahtumia, joihin kaikkiin haluaisin osallistua.. jos olisi aikaa. Vaan ei ole. Täytyy siis valita ne, jotka kiinnostavat eniten. Ja sekin on vaikeaa.. koska kaikki kiinnostavat eniten. Sen lisäksi tietysti New York järjestää jatkuvasti kaikenlaisia konsertteja, esityksiä, tapahtumia, näyttelyitä, keikkoja, joogaa keskellä kaupunkia, Shakespearea puistossa,
a cappella-esityksiä Times Squarella, improteatteria Union Squarella...mitä vain voi kuvitella. Kouluni on ihan Union Squaren vieressä, ja aukiolla on näin syksyisin Farmer's Market, jossa myydään ihania, orgaanisia luomuvihanneksia, vastaleivottuja leipiä, kukkia, juustoja, taidetta, koruja, ja oikeastaan vähän kaikkea. Täällä orgaanisten tuotteiden suosiminen saa täysin uuden ulottuvuuden, koska Amerikassa hormonien, väkilannoitteiden ja myrkkyjen käytön valvonta on hieman toisella tasolla kuin meillä Suomessa. Kaupassa joutuu todella tekemään hieman tutkimustyötä, jos haluaa olla varma siitä, että maito on hormonivapaata ja vihanneksia ei ole kyllästetty erinäisillä myrkyillä. Sen takia Farmer's Market on erittäin mainio paikka ostaa vihanneksia ja hedelmiä - ja usein niitä tuleekin poimittua mukaan kotimatkalla.

Lapsuudenystäväni Jaakko oli tyttöystävänsä Ellin kanssa käymässä New Yorkissa viime viikolla, ja taitavat parasta aikaa olla nauttimassa San Franciscon maisemista. Kävimme Jaakon ja Ellin kanssa syömässä Kuubalaisessa ravintolassa Brooklynissa, jonka jälkeen menimme porukalla opiskelutoverini kattobileisiin East Villageen. Juhlat pidettiin siis kerrostalon katolla, ja paikalla taisi olla pääasiassa GPIA-opiskelijoita.. ja pari suomalaista vierailijaa :)



On ikävä piimää. Ja ruisleipää. Ja Crowmooria. Ja saunaa. Ja tietysti on ikävä perhettä, Myttyä, Tiikeriä, siskon Pessi-koiraa ja kaikkia ihania ja rakkaita ystäviä siellä Suomessa. Toisaalta, on kauheasti kaikkea uutta ja kiinnostavaa, kauniita paikkoja, mielenkiintoisia tapahtumia, ihania ihmisiä. Sitä paitsi, jouluhan on jo ovella, joten kohta olen taas Suomessa.

Ja kun ikävä on liian iso, amerikkalaiset liian ahdasmielisiä, New York tuntuu liian kaoottiselta, tai koulu tuntuu liian vaativalta, istun sohvan nurkkaan Ben & Jerry's jäätelöpurnukan kanssa ja kuuntelen Scandinavian Music Groupia. Jäätelö auttaa aina.