Turistinähtävyyksiä ja uusi työpaikka

Paljon on taas ehtinyt tapahtua lyhyessä ajassa, ja viikot vailla velvollisuuksia taitavat olla taas joksikin aikaa historiaa! Keskustelu aikaisemmin mainitsemani IT for Change-järjestön kanssa sujui hyvin, ja muutama päivä vierailuni jälkeen järjestöstä soitettiin ja imoitettiin, että he haluaisivat tarjota minulle töitä. Aloitan siis tiistaina työt, ja ainakin aluksi tulen työskentelemään Gender is Citizenship-nimisen projektin parissa. Tämä projekt pyrkii tutkimaan naisten asemaa ja erilaisia rooleja nykypäivän informaatio- ja teknologia-yhteiskunnassa, sekä luomaan uudenlaista feminismi-lähtöistä tutkimustietoa ja teoriaa naisten, sukupuolten välisen tasa-arvon ja informaatioteknologian välisistä suhteista ja keskinäisistä vaikutuksista. Tulen työskentelemään IT for Change-järjestöllä useiden eri projektien parissa, ja toimenkuvani tarkentuu ajan kuluessa, mutta ainakin aluksi työni keskittyy tutkimuksen tekoon, kirjoittamiseen, kirjallisuuskatsauksiin, sekä kenttätyöskentelyyn järjestön erinäisten projektien parissa. Varmasti on sanomattakin selvää, että olen tästä mahdollisuudesta ja haasteesta erittäin innoissani, ja uskon että kokemus tulee olemaan erittäin mielenkiintoinen ja haastava!

Kuluneen viikon aikana ehdin tutustua hieman uuden kotikaupunkini nähtävyyksiin. Vierailin The Bull Temple-nimisessä temppelissä, joka paikallisten keskuudessa tunnetaan nimellä Dodda Basavana Gudi. Hindu-temppelin keskellä seisoo suuri härkä-patsas, Nandi, Hindu-mytologian jumalhahmo ja Shivan uskollinen palvelija. Tavoitteenani on Intiassa ollessani tutustua paikalliseen mytologiaan tarkemmin, ja oppia ainakin pääjumalten nimet, roolit ja merkitykset - joten tästä on hyvä aloittaa!

Härkä-temppelillä sain seuraani neljä paikallista nuorta poikaa, jotka reippaasti tarjoutuivat näyttämään minulle muita paikallisia nähtävyyksiä. Tiesin toki, mikä moisen avuliaisuuden motivaationa oli - pojat toivoivat saavansa avustaan ja opastuksestaan rahallisen palkkion. Alue oli minulle uusi, ja tutustun mielelläni paikallisiin ihmisiin, sekä aikuisiin että lapsiin, joten annoin poikien viedä minut Lal Bagh-nimiseen suureen puistoon jonne olin suunnitellut reissua joka tapauksessa. Poikien historian tuntemus ei ehkä ollut ihan ammattioppaiden luokkaa, mutta seura oli vallan viihdyttävää. Pojat ovat 15-vuotiaita, ja käyvät paikallista koulua Bangaloren Basavanagudi-kaupunginosassa, jossa myös Härkä Temppeli sijaitsee. Kävelimme temppeliltä muutaman kilometrin matkan puistoon, jossa pojat näyttivät minulle puiston vanhimman puun (yli 200 vuotta vanha), Lasipalatsin, sekä Kempegowda -tornin. 

Puisto on todella suuri, ja aika ei yhdellä kertaa riittänyt kaiken näkemiseen, joten sinne täytyy mennä vielä takaisin joku päivä - onneksi se on täällä kotikaupungissa! Maksoin pojille jonkin verran vaivan palkkaa puistokierroksen päätteeksi, ja tarjosin jäätelöt puiston kahvilassa. Faktat näkemieni paikkojen historiasta piti jälkikäteen tarkistaa wikipediasta, mutta seura oli mainiota, ja pojat kertoivat minulle omia näkemyksiään Intialaisesta koulujärjestelmästä, köyhyydestä, sekä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kaksi pojista haluavat uran armeijassa, yllättäen vain yksi sanoi haluavansa insinööriksi, ja yksi ilmoitti haluavansa uimariksi Amerikkaan, Michael Phelpsin inspiroimana! Toivotaan, että poikien unelmat käyvät toteen - ja että länsimaalaisten turistien rahastaminen puistokierroksista ei tule liikaa opintojen tielle!

Kirjoittelen tätä päivitystä Cochin-nimisessä kaupungissa, Keralan osavaltiossa. Tulimme tänne viikonlopuksi, sillä Jacobin koulukaverilla on sunnuntaina kihlajaisjuhlat täällä! Paul, kyseinen opiskelutoveri, on Amerikassa syntynyt. Hänen vanhempansa ovat kuitenkin Intialaisia, samoin kuin Paulin kihlatun Elsan, joten kihlajaiset vietetään siksi täällä. Häitä juhlitaan sitten parin kuukauden kuluttua Kaliforniassa. Kirjoittelen Cochin-kuulumisia lisää myöhemmin, ja jaan myös kokemuksia ja tuntemuksia Intialaisista kihlajaisjuhlista!

Levoton mieli ja levottomat jalat

Olen nyt viettänyt Intiassa tasan kaksi viikkoa, ja arjen rutiinit alkavat pikkuhiljaa muodostua. Olen yrittänyt liikkua pitkin kaupunkia mahdollisimman paljon, jotta oppisin tuntemaan uuden kotikaupunkini paremmin. Pikkuhiljaa eri naapurustot ja alueet alkavatkin jo tulla tutummiksi. Tällä hetkellä haastavinta on tottua siihen, että en toistaiseksi tee töitä - olen tottunut olemaan jatkuvasti erittäin kiireinen, ja elämäntilanne jossa minulla ei itse asiassa ole muuta kuin vapaa-aikaa on minulle täysin vieras. Toisaalta, se on hyvä tilanne ainakin tässä alkuvaiheessa, sillä nyt minulla on hyvin aikaa totutella uuteen kaupunkiin, tutustua ihmisiin, opetella paikallisille tavoille, etsiä uusia kiinnostavia alueita ja kehitellä uusia harrastuksia - mutta samalla tilanne on stressaava ja ahdistava kiireestä nauttivalle ja melko urakeskeiselle ihmiselle.

Olen Intiassa tällä hetkellä ns. "entry visa"-nimisellä viisumilla. Aviomiehelläni on työviisumi, ja tämä entry visa mahdollistaa sen, että saan tulla mieheni kanssa Intiaan ja olla täällä yhtä kauan kuin hänen viisuminsa on voimassa - mutta en saa tehdä palkkatöitä. Työviisumin saaminen vaatii työtarjousta, ja minimipalkkavaatimus työviisumia varten on $25,000/vuosi - tämä on melko kova palkka maassa, jossa naisten keskipalkka on ylimmillään noin $10,000, ja yleensä jossain $5,000 paikkeilla (korkeaa koulutusta vaativilla, hyväpalkkaisilla aloilla). Todennäköistä on, että en voi Intiassa ollessamme tehdä palkkatöitä Intialaiselle työnantajalle.

Vapaaehtoistöitä voin toki tehdä, ja ainakin nyt aluksi, se onkin suunnitelmani. En osaa olla paikoillani kovin pitkään, ja haluan löytää kiinnostavaa, mielekästä tekemistä joka on myös ammatillisesti haastavaa ja järkevää. Olenkin ollut jo yhteydessä useampaan paikalliseen järjestöön ja sopinut tapaamisia muutaman kanssa keskustellakseni mahdollisuuksistani tehdä jonkinlaista yhteistyötä ko. järjestöjen kanssa. Yksi näistä on nimeltään IT for Change, joka pyrkii tuomaan nykyteknologian kaikkien, myös köyhien, Intialaisten ulottuville sekä hyödyntämään informaatioteknologioita sosiaalisen muutoksen, sukupuolten välisen tasa-arvon ja koulutuksen edistämisessä. Olen menossa käymään järjestön toimistolla huomenna, ja voin tapaamisen jälkeen kirjoitella enemmän siitä, minkälaisia hommia mahdollisesti tulen tekemään tälle järjestölle.

Teen myös tutkimus-, kirjoitus- ja editointi-hommia toiselle, Delhissä sijaitsevalle järjestölle, joka pyrkii luomaan köyhiin kyläyhteisöihin ns. "naisten tiloja" ja "woman resource zone"-alueita, joiden tarkoituksena on tarjota naisille mahdollisuus omien yhteisöjensä kehittämiseen ja parantamiseen kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Naisille tarjotaan ammatti-opetusta jonka tavoitteena on mahdollistaa jonkinlainen palkkaa tuottava toiminta yhteisöissä, mutta samalla myös parantaa kyläyhteisöjen ekologisuutta ja siisteyttä, sekä kannustaa asukkaita ympäristöystävällisempien elintapojen opetteluun.

Katsotaan, minkälaiseksi tämä uusi elämä Intiassa vielä muodostuu. En voi väittää eikö tämä työttömyys - joskin omaehtoinen sellainen - olisi hieman stressaavaa hyvin kiireisten vuosien jälkeen, mutta ehkä joskus on hyvä hieman rauhoittua ja opetella uudenlainen elämän rytmi. Näin ainakin väitän itselleni, jotta en stressaisi tilannetta liikaa..

Tässä vielä muutamia kuvia viime viikkojen varrelta. Muutamme nykyisestä asunnostamme ensi kuussa uuteen kämppään Koramangala-nimiselle alueelle, jonka jälkeen pääsemme vihdoin asettumaan kunnolla aloillemme tässä kaupungissa. Toiveissa olisi löytää pian mukava kuntosali, jooga-studio (ei pitäisi olla vaikeaa..) ja totutella uuteen naapurustoon. Laittelen kuvia meidän uudelta asuinalueelta sitten muuton jälkeen!

Auringonlasku nykyisen väliaikaisasunnon terassilta ihailtuna

Liikenne pysähtyy kun lehmät ylittävät tien - olenkin alkanut käyttää lehmiä apuvälineinä kun minun tarvitsee päästä suuresta, ruuhkaisesta tiestä yli aina, kun lehmiä sattuu sopivasti kohdalle. Kävelen tiestä yli lehmän rinnalla, ja pääsen turvallisesti tien toiselle puolen!

Katukuvaa nykyisen asuntomme lähistöltä

Päiväunilla auto-riksassa

Lehmät eivät juuri naapurustojen rajoja kunnioita - nämä rouvat tepastelivat tyytyväisesti erittäin  korkeatasoisella asuinalueella, ja ongelmitta parkkeerasivat itsensä nukkumaan pysäköityjen autojen väliin. 

Cuppa Café - uusi suosikkikahvilani Indira Nagar-nimisellä alueella.  Kirjoittelen tätäkin blogipäivistystä Cuppa-kahvilan sohvalla istuen.

Follow the traffic rules - Venäläistä rulettia Bangaloren liikenteessä

Nyt on ensimmäinen viikko Bangaloressa takana, ja onhan tämä aikamoinen kaupunki, ja aikamoinen maa. Alan pikkuhiljaa tutustua kaupungin eri alueisiin, joskin olen joutunut toteamaan että kävellen kaupunkiin tutustuminen ei täällä oikein onnistu. New Yorkissa paras tapa tutustua kaupunkiin ja eri naapurustoihin oli kävely - loputon kävely kaupunginosasta toiseen, korttelista kortteliin, Brooklynista Manhattanille. Uusissa kaupungeissa on myös mukavaa kävellä, katsella ihmisiä, rakennuksia, puistoja ja liikennettä, kuunnella ääniä ja haistella tuoksuja, poiketa sivukaduille, eksyä vieraille alueille..

..Näin ei kuitenkaan ole Bangaloressa. Miksikö? No. Ensinnäkin, liikenne täällä on tietysti, Intian tyyliin, äärimmäisen kaoottista. Katujen yllä roikkuvat "Follow lane discipline" ja "Follow traffic rules" kyltit ovat ainakin näin ulkopuolisen silmiin melko huvittavia, koska mitään liikennesääntöjä, kaistoista puhumattakaan, ei vaikuta juurikaan olevan. Kaduilla liikkuu autoja, busseja, rekkoja, takseja, rikshoja, lehmiä, vuohia, kärryjä vetäviä hevosia/aaseja/muuleja, kärryjä vetäviä ihmisiä, kissoja, kanoja, koiria, ja tietysti jalankulkijoita. Paikalliset seikkailevat kaoottisen liikenteen seassa suvereenisti - joskin, kuten tämä New York Timesin artikkeli kertoo, Intiassa kuolee vuosittain enemmän ihmisiä liikenneonnettomuuksissa kuin missään muussa maassa, Kiina mukaan lukien. Kaupungilla kulkiessa näkee lähes päivittäin autojen, joskus rekkojen ja bussien, ajavan väärään suuntaan joko yksisuuntaisella tiellä, tai vain vastaantulevien kaistalla. Tööttäily kuuluu täällä ajamiseen, ja sillä myös  välitetään viestejä ja varoituksia muille autoilijoille. Näiden viestien sisältö ja tarkoitus on minulle kuitenkin yhä mysteeri.

Isojen risteyksien ylittäminen jalan on kuin venäläistä rulettia pelaisi. Lähinnä mieleen tulee videopeli - jalankulkija odottaa tien sivussa oikeaa hetkeä, ja lähtee sitten ylittämään tietä, väistellen autoja ja muita kulkuvälineitä, pysähtyen tien keskelle odottamaan taukoa ruuhkassa. Liikennevaloja on isoissa risteyksissä - mutta yleensä ne ovat vain autoille, jalankulkijoille valoja ei ole. On vain vedettävä syvään henkeä, ja sukellettava sekaan. Isojen risteyksien ylitys saattaa viedä minulta helposti 10-20 minuuttia. Yleensä odotan jonkun muun menevän ensin, ja kipitän sitten rinnalla.

Liikennekaaoksen lisäksi kävellen kulkemista hankaloittaa se, että jalkakäytäviä ei oikeastaan ole. Tai no, on - mutta ne ovat joko roskavuorien alla, tai äärimmäisen huonossa kunnossa. Teissä on kirjaimellisesti jättimäisiä reikiä, parhaimmillaan yli metrin syvyisiä pudotuksia, irrallisia laattoja, tien keskellä lojuvia kivikasoja, eläinten raatoja. Sateen jälkeen monet alueet tulvivat, ja tien reunukset, eli "jalkakäytävät", ovat veden peitossa. 

 Kaduilla kävely Bangaloressa on siis varsin tehokas fyysinen liikuntamuoto - kävelyn lisäksi lyhytkin matka usein sisältää kiipeilyä, pituusloikkaa, juoksemista, pujottelua, mahdollisesti jopa limboa. Tylsäksi eivät kävelyretket täällä käy - ja kaikki aistit saavat kyllä olla herkimmillään, sillä Intialaisen metelin ja kaaoksen keskellä on helppoa olla huomaamatta kulman takaa kaahaavaa moottoripyörää. Ja motorisoidut kulkuvälineet eivät väistä jalankulkijoita.. Edes jalankulkijat eivät väistä jalankulkijoita.

Kaduille kertyy roskakasoja, joiten siivoamisesta huolehtivat pääasiassa lehmät, vuohet, kissat ja koirat. Jalankulkuväylien ylläpito ei selvästikään ole prioriteettilistalla kovinkaan korkealla.














Olen kuvannut liikennekaaoksesta muutamia videonpätkiäkin, mutta nettiyhteytemme ei ole tarpeeksi tehokas niiden lataamiseen. Yritän latailla videoita aina tilaisuuden tullen - ne antavat ehkä vielä paremman ikkunan elämään Intialaisessa suurkaupungissa.

Olen ehtinyt myös shoppailla jo hieman - tuijotukselta en voi täällä välttyä, mutta minimoidakseni turhat pukeutumisvirheet ja paikallisten loukkaamisen ja/tai ylimääräisen kiinnostuksen herättämisen, hankin itselleni ensimmäisen salwar  kameez -asun. Vaatetukseen kuuluu tunika, ihanat, jättimäiset ja erittäin mukavat pellavahousut, sekä iso huivi jonka annetaan roikkua harteiden yli. Oheiset kuvat antavat osviittaa lähinnä  vaatetukseni vihreästä väristä - kokovartalokuvan ottaminen on yksin hankalaa!  Hieman olen kauhuissani siitä, kuinka paljon huiveja, koruja, vaatteita, ja kaikenlaista muuta pientä täällä tulee ostettua - huivit maksavat $1-$3 laadusta ja  koosta riippuen, ja koruja löytyy pilkkahintaan jokaisesta kadun kulmasta. 

Sellaista siis kuuluu Bangaloreen tällä kertaa - liikennekaaosta, perusasioiden opettelua, päivä kerrallaan eloa. Työkuviot ovat.. Noh, työn alla, ja kirjoittelen niistä enemmän, kunhan asiat ovat edenneet hieman pidemmälle. Terveisiä koti-Suomeen - nauttikaa liikennesäännöistä, liikennevaloista, jalkakäytävistä, ja lehmättömistä autoteistä!