Itseasiassa, tänään minulle ei kuulu hyvää, kiitos kysymästä.

Viimeiset pari päivää ovat olleet raskaita. En oikeastaan edes tiedä miksi, varmaan monen pienen asian takia. Ulos päin on helppo vaikuttaa siltä, että kaikki on hyvin. Sitäkin helpompi on vakuuttaa toisella puolella maailmaa olevat ihmiset siitä, että ei ole hätää. Aina se ei kuitenkaan ole totta, eikä se haittaa. Pitäisi oppia vastaamaan kysymykseen "mitä kuuluu" jollakin muullakin tavalla kuin sanomalla "ihan hyvää". Pitäisi oppia, että joskus voi vastata "ei kovin hyvää. Ei tällä hetkellä".

Oman paikkansa löytäminen on aina vaikeaa, ja luulen, että se on vaikeaa lähes kaikille jossain elämän vaiheessa. Mitä suuremmaksi oma maailma muodostuu, mitä kauemmaksi omia rajojaan yrittää puskea, sitä vaikeampaa on tuntea kuuluvansa sinne, missä on. Olen täällä, mutta iso osa minua on Suomessa. Kun olin Suomessa, iso osa minua oli Keniassa. Kun joskus palaan Suomeen, kaipaan todennäköisesti takaisin tänne. Tai ehkä kaipaan takaisin Brasiliaan. Tai taas Keniaan. On myös niitä hetkiä, kun en yksinkertaisesti tiedä, minne kaipaan. Tunnen olevani irrallinen, erilainen, sopeutumaton, ja kaipaan jonnekin. En vain tiedä, missä "jossain" on.

Kyllä te tiedätte ne hetket. Ne hetket, kun istut luokkahuoneessa, tai koulun kahvilassa, ihmisten ympäröimänä. Katselet muita ympärilläsi ja ajattelet, että jokainen muu tietää paikkansa. Kaikki muut tietävät, mitä he haluavat elämällään tehdä. Kaikki muut hallitsevat aikataulunsa. Kaikki muut saavat koulutyönsä vaivattomasti valmiiksi, suorittavat kurssinsa mainion arvosanoin, ja siinä sivussa käyvät töissä, tekevät vapaaehtoistöitä ja vielä työharjoittelun YK:lle. Kaikki muut osaavat, ja minä en. Kaikki muut onnistuvat, minä en. Kaikki muut ymmärtävät jotain, mitä minä en ymmärrä - ovat sisällä jossain suuressa salaisuudessa, jota kukaan ei vain kertonut minulle. Ja sen lisäksi, kaikki muut totta kai myös tietävät, että minä olen täysin hukassa, että rimpuilen pysyäkseni pinnalla, että olen eksynyt enkä tiedä minne minun pitäisi olla menossa.
Todennäköisesti, sillä samaisella hetkellä kun minä taistelen ajatuksiani vastaan ja yritän hymyillä, olla läsnä, näyttää siltä että hallitsen elämääni, ihmiset ympärilläni ajattelevat täysin samoin. Ja jostain syystä me kaikki tunnemme olevamme yksin tunteidemme kanssa - ehkä siitä syystä, että kun joku lähelläni kysyy "mitä kuuluu", ennen kuin ehdin edes ajatella, kuulen vastaavani "ihan hyvää".

Aikatauluni on ollut melko hurja viime aikoina, eikä se taida ihan heti helpottua. En kuitenkaan usko, että viime päivien ahdistus on johtunut kiireisestä tahdista, vaikka se varmaan osittain vaikuttaa yleiseen olotilaani. Olen ollut kiireinen ennenkin, ja selvinnyt kunnialla. Kiire helpottaa aina lopulta, ja joskus se jopa tuntuu hyvältä, kun aamu neljältä huomaa saaneensa kymmenensivuisen esseen valmiiksi. Silloin tuntuu siltä, että on tehnyt jotain, nähnyt vaivaa. Ansainnut hyvän olon tunteen.
Tunnen ehkä olevani hieman sekaisin. En tiedä mitä haluan, en tiedä minne olen menossa, hetkittäin en muista, miksi tulin tänne ja mitä yritän täällä saavuttaa. Mahdollisuuksien määrä on tukahduttava, ja tunnen ovien sulkeutuvan ympärilläni koko ajan ja mahdollisuuksien karkaavan kauemmas. Koen riittämättömyyden tunnetta. Luulen, että minun pitäisi tehdä enemmän, pystyä johonkin parempaan, olla jotain suurempaa. Kuvittelen, että aika loppuu kesken. Että en ehdi. En pysty. En vain osaa.

En ehdi tehdä mitä? En pysty mihin? En osaa mitä? En tiedä.

On hetkiä, jolloin jostain syystä erehtyy ajattelemaan, että kaiken pitäisi olla selvillä. Että minun pitäisi tietää mitä haluan tehdä koko loppu elämälläni, että pitäisi tietää mikä on se "minun juttuni", että pitäisi osata kaikki ja silti tietysti oppia koko ajan lisää. Maailmassa on jossain juuri minun kokoiseni ja muotoiseni paikka, ja minun pitäisi tietää, missä se on ja täyttää se. Ellen löydä sitä paikkaa, olen hukassa. Ellen täytä tilaani, minusta ei ole mihinkään. Karttaa ei ole, on osattava navigoida itse, etsiä ja löytää.

Onneksi nämä hetket yleensä menevät ohi melko pian. Sittenkin kun epätoivon ja ahdistuksen hetki on ohi, olen yhä hukassa. En tiedä, missä minun paikkani on. En tiedä, mitä haluan tehdä elämälläni. En ole superihminen, en jaksa loputtomiin, väsyn, itken ja kiukuttelen kuin lapsi, käperryn sohvannurkkaan mököttämään, haluan luovuttaa. Ja se on hienoa. On hienoa olla keskeneräinen. On hienoa löytää tilaa kasvaa, muuttua, oppia. On hienoa muuttaa suuntaa kesken matkan, sillä uusi suunta tarkoittaa uusia haasteita, uusia asioita, uusia ihmisiä, uusia maisemia. Kiukutteleminen on ihanaa, koska sille saa nauraa jälkeenpäin. Itkeminen tekee hyvää, koska sen jälkeen on parempi olo. Eksyminen on avartavaa, koska eksyminen johtaa aina johonkin uuteen ja odottamattomaan. En tarvi karttaa, en edes halua sitä.

New York on yhtä ihana kuin se on kamala. New York on täynnä ihmisiä, jotka muka tietävät paikkansa. Ihmisiä, jotka kaiken järjen mukaan ovat koneita, eivät ihmisiä ollenkaan. Ihmisiä, jotka päälle päin näyttävät hallitsevan kaiken täydellisesti, suoriutuvan mistä tahansa. New York on sanoja, joita kukaan ei ymmärrä, mutta kaikki käyttävät kuulostaakseen fiksuilta ja akateemisilta. Tunteita, joita ei osaa tulkita. Tilanteita, joissa kukaan ei koe oloaan kotoisaksi, mutta kaikki hymyilevät. Hajuja, jotka tekevät olon pahoinvoivaksi. New York on melua ja kaaosta, ylisuorittamista, juoksemista, kiirettä, näyttelemistä, teeskentelyä, pinnallisuutta, stressiä, töykeyttä. Sen kaiken käsitteleminen on hetkittäin vaikeaa, ja se, mistä pidän tässä kaupungissa unohtuu kaiken kaaoksen keskellä.

Kaiken kaaoksen keskelläkin yritän muistaa, että minä olen yhä minä. Että saatan olla hukassa ja eksyksissä, että en ehkä aina tiedä mihin suuntaan olen menossa, mutta ainakin olen yhä liikkeellä. New York on outo kaupunki - yhtä aikaa se saa minut tuntemaan suunnatonta energiaa ja elämää ja intoa, ja samalla se imee minusta kaikki voimat. En tiedä mitä ajatella ja tuntea, mutta ehkä se ei haittaa. Ehkä aina ei tarvitse olla kartalla.

Jos minulta kysyttäisi juuri nyt "mitä kuulu", en rehellisesti voisi vastata "hyvää". Mutta huomenna olo on taas erilainen, ja ensi viikosta on mahdotonta tietää. Kukaan ei ole valmis ihminen, eikä kenenkään tarvitse olla valmis.

Minun paikkani on juuri siellä, missä minä olen.