Hyvää väkivallatonta päivää ja tulevaisuutta kaikille naisille ja tytöille!

Taitaa olla taas korkea aika kirjoitella kuulumisia näin Suomen kielellä. Syksy etenee kohti talvea New Yorkissa kovaa vauhtia, joskin lämpötila on täällä yhä suurimman osan ajasta +10 ja +15 asteen välillä. Luntahan ehti sataa jo reippaasti juuri ennen Halloweenia, mutta ei kuitenkaan niin paljoa että se olisi vuorokautta pidempään pysynyt valaisemassa pimeitä iltoja.

Arki on arkea New Yorkissakin, upeista puitteista huolimatta, ja tällä hetkellä elämä täällä on melkoisen tasaista ja rauhallista. Olen töissä UNICEFin päämajassa Manhattanilla, samassa paikassa jossa suoritin harjoittelujakson viime keväänä viimeisen lukukauteni aikana. Olen UNICEFin Gender, Rights and Civic Engagement –yksikössä, Gender-tiimissä. Tuo “gender”-termi on suomeksi hieman hankala eikä oikein käänny mitenkään luontevasti suomen kielelle, mutta työni on pääasiassa tyttöjen ja naisten oikeuksien sekä sukupuolten valise tasa-arvon edistämistä UNICEFin ohjelmamaissa. Tämä meidän “gender-tiimi” koostuu itseni lisäksi kahdesta henkilöstä, joten mistään suuresta porukasta ei siis ole kyse. Sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen on niin kutsuttu “foundational strategy”, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikissa UNICEFin ohjelmissa ja kohdemaissa tapahtuvissa toiminnoissa tulisi aina olla mukana sukupuolten välisen tasa-arvon huomioon ottava komponentti. Toisin sanoen, ohjelmia suunniteltaessa on aina mietittävä ja selvitettävä, mikä on tyttöjen ja poikien tilanne kyseessä olevassa maassa esimerkiksi koulutuksen suhteen, ja UNICEFin toiminnan ja ohjelmien tulee ottaa huomioon eri sukupuolten erilaiset tarpeet sekä mahdollisesti erilainen lähtötilanne. Koulutuksen suhteen tytöt ovat usein lähtökohtaisesti huonommassa asemassa kuin pojat esimerkiksi kulttuurisista tai uskonnollisista syistä, mutta on myös paljon maita, joissa pojat ovat heikommassa asemassa tyttöihin nähden, ja esimerkiksi pärjäävät keskimäärin huonommin opinnoissaan tai jättävät opinnot helpommin kesken kuin tytöt. Tyttöjen ja poikien erilainen asema, ja siitä johtuvat erilaiset tarpeet, tulisi siis ottaa huomioon kaikessa UNICEFin toiminnassa, oli kyse sitten koulutuksesta, terveyspalveluista, HIV/AIDS-palveluista, lastensuojelusta, väkivallan estämisestä, ihmisoikeuksista, tai mistä tahansa UNICEFin työn toiminnallisesta osa-alueesta.

Meidän päämajan gender-tiimi laatii ohjeistuksia ja työkaluja kenttätoimistoille, joiden avulla kentällä työskentelevien on helpompi pitää huolta siitä, että sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen on osa kaikkea UNICEFin toimintaa. Tarvittaessa kirjoitamme puheita ja raportteja naisten ja tyttöjen tilanteesta eri henkilöille eri tilanteisiin, laadimme julkaisuja ja tiedotteita tyttöjen ja naisten oikeuksista eri puolilla maailmaa, ja satunnaisesti järjestämme paneelikeskusteluja ja muita tapahtumia päämajassa sekä UNICEFin muissa toimintamaissa. Työhön kuuluu siis paljon kirjoittamista, tutkimustyötä, raportointia ylemmille tahoille, ohjeistuksien laatimista ja kenttätoimistojen arviointia. Temaattisesti olen ehdottomasti itseäni kiinnostavalla alalla, mutta kaipaan jo takaisin kentälle ja enemmän “hands-on” hommiin. Tietokoneen edessä tulee nimittäin istuttua aivan liikaa…

Tämä työnkuvaus toimii aasinsiltana toiseen aiheeseen. Tänään on nimittäin vietetty YK:n kansainvälistä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivää. Suomi sekä noin 186 YK:n jäsenmaata ovat ratifioineet YK;n Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen (onpa kökköinen nimi Suomeksi – alkuperäiseltä nimeltään Convention on the Elimination of All Forms of Discrimination against Women, tai lyhyemmin, CEDAW). Suomi raportoi naisten ja tyttöjen tilanteesta CEDAW-Komitealle viimeksi vuonna 2008, jolloin Komitean vastine Suomen valtiolle nosti esiin useita ongelmia ja haasteita liittyen naisten ja tyttöjen oikeuksien toteutumiseen Suomessa. Yksi suurista huolenaiheista CEDAW-komitealle oli Suomessa esiintyvä väkivalta tyttöjä ja naisia kohtaan, sekä kotiväkivallan uhreina menehtyneiden naisten korkea määrä. Komitean mukaan Suomen valtiolla ei ole selkeää, määrätietoista suunnitelmaa väkivallan estämiseksi ja vähentämiseksi. CEDAW-komitea totesi myös kommenteissaan, että Komitea on huolissaan Suomalaisessa koulujärjestelmässä esiintyvästä seksuaalisesta väkivallasta ja häirinnästä, joiden uhreiksi tytöt joutuvat usein jo hyvin nuorina. Huolta aiheuttivat myös naisten ja miesten välinen, keskimäärin 20% suuruinen palkkaero ja naisten kohtaama syrjintä työelämässä, sekä nuorten tyttöjen keskuudessa lisääntyneet mielenterveysongelmat, kuten masennus, syömishäiriöt sekä runsas alkoholin ja muiden päihteiden käyttö.

Sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole haaste vain kehitysmaille. Media uutisoi ahkerasti kunniamurhista lähi-idässä tai seksuaalisesta väkivallasta konfliktimaissa, mutta tasa-arvon saavuttamiseen on vielä pitkä matka lähes jokaisessa maailman kolkassa. Syrjintä on erilaista eri puolilla maailmaa, mutta sitä tapahtuu joka paikassa, ja joka päivä. Kotiväkivalta on Suomessa iso ongelma, ja usein liiallisesta alkoholin käytöstä johtuvat pahoinpitelyt ovat monelle naiselle päivittäistä arkea. Suomessa, kuten myös muissa länsimaissa, pahoinpitelijä on usein tuttu tai perheen jäsen. Naiset ja tytöt eivät ole vain pahoinpitelyjen uhreja, vaan nykyään myös kasvavassa määrin pahoinpitelijöitä – ja tytöt käyvät useammin toisten tyttöjen kuin poikien kimppuun. Huolimatta siitä, että Suomi on ollut naisten oikeuksien edellä kävijä jo vuosikymmeniä, tasa-arvosta ollaan monella tasolla vielä kaukana – ja sen saavuttamiseen vaaditaan koko suomalaista yhteiskuntaa, sekä kansalaisia että päättäjiä.

Naisten ja tyttöjen oikeuksien takaaminen ja tasa-arvon turvaaminen on meidän kaikkien yhteinen vastuu, eikä tasa-arvoa saavuteta “vahingossa” tai ilman todellista yritystä. Suomella on valtiona kaikki edellytykset naisten ja tyttöjen oikeuksien, turvallisuuden, terveyden, koulutuksen ja täysivaltaisen kansalaisuuden tukemiselle ja turvaamiselle. Väkivallalle on kuitenkin laitettava loppu – nyt. Suomalainen lainsäädäntö ja seksuaalisesta väkivallasta langetetut tuomiot olisivat naurettavia, jos tilanne ei olisi näin suunnattoman masentava. Kun talousrikoksesta tuomittu istuu vankilassa useita vuosia, jopa kymmeniä, raiskauksesta tuomittu pääsee Suomessa usein ehdollisella – jopa silloin, kun rikoksen uhri on ollut tekohetkellä alaikäinen. Kotiväkivalta on Suomessa jo niin yleistä, että siitä on alkanut muotoutua jo yhteiskunnallinen normi. Väkivalta ei ole koskaan hyväksyttävää, oli se sitten fyysistä, henkistä tai seksuaalista, eikä sitä tule sallia missään tilanteessa. Poliittisten päättäjien tehtävä on osoittaa, että Suomessa ei suvaita minkäänlaista naisiin tai tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa tai syrjintää. Maailmanlaajuisesti tytöillä ja naisilla on vielä surullisen pitkä matka kuljettavana kohti väkivallatonta ja tasa-arvoista todellisuutta, mutta Suomella on mahdollisuus toimia tässä suunnannäyttäjänä. Nykytilanteen muuttaminen vaatii kuitenkin aktiivisuutta meiltä kaikilta: Pitäkää silmät avoinna ja käsi ojennettuna niitä kohti, jotka tarvitsevat apua. Uskaltakaa puhua ja nousta niitä vastaan, jotka käyttävät väkivaltaa toisia kohtaan. Pyytäkää apua silloin, kun itse tarvitsette sitä, älkääkä sietäkö minkäänlaista syrjintää tai pahoinpitelyä missään tilanteessa. Tasa-arvoisen ja väkivallattoman maailman ei tarvitse olla utopia. Hyvää väkivallatonta ja tasa-arvoista päivää, viikkoa, vuotta ja tulevaisuutta kaikille tytöille ja naisille!

HS Mielipidekirjoitus: Suomen poliittinen ilmapiiri on muuttunut pelottavaksi

Julkaistu Helsingin Sanomien mielipidekirjoitusosastolla sunnuntaina 9.10.2011 (teksti on allekirjoittaneen oma.)

Asun Yhdysvalloissa Amerikkalaisen aviomieheni kanssa ja työskentelen kehitysyhteistyön, ihmisoikeus- ja tasa-arvoasioiden parissa. Kaiken matkustelun ja ulkomailla asumisen keskellä juureni ovat kuitenkin aina olleet Suomessa ja olen aina ollut ylpeä kotimaastani ja yhteiskuntamme toimivuudesta. Viime aikoina ylpeyden tilalle on tullut pelko.


Suomi, jossa kansanedustajat viljelevät halventavia sanoja ja haluavat lakkauttaa Ylen koska se aivopesee kansalaisia monikulttuurisuuteen, jossa maahanmuuttajavastaisuus kasvaa, joka kymmenes Helsinkiläislapsi on lastensuojelun asiakas ja tyttöjen tekemien pahoinpitelyjen määrä on kaksinkertaistunut, tuntuu vieraalta Suomelta.

Kotimaani poliittinen ilmapiiri hämmentää ja pelottaa minua. Viha, suvaitsemattomuus, pelko ja rasismi tuntuvat olevan jokaisen uutislähteen etusivulla. Eriarvoisuus kasvaa, ja lasten ja nuorten pahoinvointi tuntuu pahenevan. Erilaisuudesta on tullut uhka, jolta Suomea tulee suojella. Monikulttuurisuus on kirosana. Kansanedustajat ovat tuoneet neekeri-sanan takaisin, vaikka se on Suomessa koettu loukkaavaksi ja rasistiseksi jo vuosikymmenien ajan, ja Halla-ahon sotilasjuntta-kommentti on kirvoittanut keskustelun sananvapaudesta ja Suomalaisten tyhmyydestä, kun eivät vitsiä ymmärrä. Ehkä minusta on tullut epäsuomalainen kaiken tämän ulkomailla vietetyn ajan seurauksena – mutta minä en todellakaan ymmärrä.

Suomi on ajanut ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia vuosikymmenien ajan, ja tasa-arvoisuus on tärkeä osa suomalaista yhteiskuntaa. Siitä huolimatta tärkeimmät ihmisoikeusperiaatteet – tasa-arvo, kunnioitus, vapaus ja oikeudenmukaisuus – tuntuvat unohtuneen. Sananvapaus on toki sekä laissa että ihmisoikeussopimuksissa turvattu kansalaisoikeus, mutta sananvapautta on tulkittava muiden ihmisoikeuksien ja lakien yhteydessä. Toisia on kunnioitettava, vaikka mielipiteeseen ja sen julkilausumiseen onkin jokaisella oikeus. Suvaitsevaisuutta on edistettävä, sillä jokainen ihminen on tasa-arvoinen – kotimaasta, ihonväristä, etnisestä taustasta, seksuaalisuudesta, ja muista ominaisuuksista riippumatta. Sananvapaus ei oikeuta toisten loukkaamiseen, väkivaltaan kiihottamiseen tai syrjintään. Oikeuksien ja vapauksien mukana tulee vastuuta, ja aikuisten ihmisten, olivat he kansanedustajia tai eivät, tulisi ymmärtää tämä. On turha murjaista “vitsi” tai rasistinen kommentti neekereistä tai sotilasjuntista, ja syyttää sitten median epäreiluutta, suomalaisten jäykkyyttä ja sananvapauden rajoitusta. Maailman halla-ahojen ja hakkaraisten tulisi ymmärtää, että sanomisistaan joutuu vastuuseen, ja että neekeri- tai sotilasjunttavitsit eivät yksinkertaisesti naurata.

Pelkään minkälainen yhteiskunta minua, aviomiestäni, ja tulevia suomalais-amerikkalaisia lapsiamme odottaa, jos joskus muutamme takaisin. Sananvapaus on oikeus, jota tulee varjella – se ei ole oikeutus typerälle, ajattelemattomalle ja loukkaavalle käytökselle. Kunnioitus, suvaitsevaisuus ja toisista huolehtiminen ovat perusarvoja, joita tulee vaalia kotona, kouluissa, mediassa, ja politiikassa. Ne vapaudet ja oikeudet jotka meille suomalaisina ja maailman kansalaisina on annettu kuuluvat tasa-arvoisesti kaikille. Niin kuuluu myös vastuu, joka tulee näiden oikeuksien ja vapauksien mukana.

Jatkoa taannoiselle mielipidekirjoitukselle...

Viime sunnuntaina Helsingin Sanomat julkaisi mielipidekirjoitukseni otsikolla "Suomen poliittinen ilmapiiri on muuttunut pelottavaksi". Teksti käsitteli Suomen poliittista tilannetta, eriarvoisuutta, sananvapautta ja sen mukana tulevaa vastuuta, sekä ihmisten välistä tasa-arvoa johon uskon jokaisella solullani. Oma lähipiiri kommentoi tekstiä positiivisesti ja kannustavasti, joka oli toki hienoa ja rohkaisevaa - mutta tiesin, että monet suomalaiset, kenties myös osa ystävistänikin, on kanssani näistä asioista eri mieltä. Tästä johtuen olen seurannut netin keskustelufoorumeita ja tarkkaillut, herättääkö tekstini laajempaa keskustelua - ja herättihän se.

Eräs suomen mediankin käsittelemä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskriittinen nettisivusto otti tekstini hampaisiinsa avoimella keskustelufoorumilla. Ottaen huomioon sivuston taustan ja tarkoituksen, on toki selvää, että tekstini ei varsinaisesti saanut kyseisellä foorumilla kannatusta. Lukiessani nimimerkkien takaa lauottuja kommentteja verenpaineeni nousi tasaista tahtia. Kommentoijat kehottavat pysymään Amerikassa ja muistuttavat minua - nuorta ja naiivia - siitä kuinka heidän kouluaikoinaan "neekeri"-sana löytyi aapisesta, ja sille annettu arvolataus on keksitty juttu. Erään kommentin mukaan "Emmi [Emma..] pelkää ja inhoaa itseään ja valintojaan"ja siksi kirjoittaa moisen tekstin, ja useampi kommentoija arvuuttelee tutkintoni olevan joko postista tilattu (koska Amerikassahan tehdään niin jatkuvasti), tai vaihtoehtoisesti humpuuki-tutkinto Metropoliasta, joka "tuottaa kulttuurituottajia ja luovemman työn tekijöitä". Joku oli jopa onnistunut kaivamaan häälahjalistani netistä. Olin viittä vaille kirjautumassa kyseiselle foorumille oikaistakseni moiset väittämät ja puolustaakseni henkeen ja vereen kirjoitustani, osoittaakseni kritisoijien virheet ja purkaakseni omaa kiukkuani - mutta en tehnyt niin. Ja hyvä että en.

Vaikka olen melko nuori (ainakin joidenkin määritelmien mukaan), omat mielipiteeni ovat viime vuosien aikana muodostuneet hyvin voimakkaiksi, ja ilmaisen ne usein ja äänekkäästi. Mielipiteeni pohjautuvat omiin kokemuksiini, opintoihini, kasvatukseeni, ystäviini ja ympäristöön jossa olen kasvanut. Olen opiskellut sosiaalialaa ja kehitysyhteistyötä, erikoistunut ihmisoikeuskysymyksiin ja tasa-arvoasioihin, asunut ja työskennellyt ulkomailla - joten tuskin on mikään yllätys, että puolustan monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta, uskon kaikkien ihmisten tasa-arvoon ja ihmisoikeuksien universaaliuteen, ja poliittisesti kallistun voimakkaasti vasemmalle. Vaikka kirjoitukseni ei suoranaisesti koskenutkaan esimerkiksi perussuomalaisia tai äärioikeiston nousua Suomessa, nämä ilmiöt ovat toki vaikuttaneet mielipiteisiini Suomen poliittisesta ilmapiiristä. Koska koen näiden ilmiöiden tukijoiden olevan hyvin kaukana omasta arvo- ja ajatusmaailmastani, oletan tiettyjen yksilöiden, ryhmien ja uutislähteiden kommenttien ja viestien olevan aina täysin omien mielipiteideni vastaisia. Usein niin onkin - mutta se ei tarkoita sitä, etteikö minun silti tulisi kuunnella.

Yhtä paljon kuin pelkään suvaitsemattomuuden leviämistä Suomessa, pelkään avoimen ja aikuismaisen keskustelun katoamista. Suomessa aletaan lähestyä Amerikan hyvin mustavalkoista oikeisto vs. vasemmisto-mallia, jota en itse kannata tai suosi. Koska julkisesti esitetyt mielipiteet alkavat olla hyvin kärjistyneitä ja keskustelu kiihkeää ja tunteilla ladattua, moni kokee tarvetta asettua voimakkaasti jommalle kummalle puolelle ja samalla automaattisesti "niitä toisia" vastaan - silloin mahdollisuus todelliselle dialogille usein kuolee kokonaan. Kukaan ei enää kuuntele, koska kaikki keskittyvät kiistelemään ja puolustelemaan omaa kantaansa, sekä osoittamaan kuinka "ne toiset" ovat väärässä. Itse teen usein samaa, ja olin ryhtymässä juuri tällaiseen kiistelyyn kyseisellä foorumilla. Sellainen "keskustelu" ei kuitenkaan ole keskustelua, eikä se muuta tilannetta suuntaan tai toiseen. Kumpikaan puoli ei kuuntele, eikä kumpikaan suostu myöntämään, että "se toinen" saattaisikin kenties olla joissain asioissa oikeassa, tai ei ainakaan täysin väärässä.

Osa kommenteista joita luin olivat lopulta täysin järkeviä. En voi varsinaisesti samaistua kirjoittajiin, sillä arvomaailmamme ovat yhä täysin erilaiset - mutta kun nielen ylpeyteni ja haluni olla oikeassa, on minun myönnettävä, että ymmärrän vastapuolen argumentit. En ole asioista samaa mieltä - puolustan yhä monikulttuurisuutta, uskon että sananvapauteen kuuluu vastuu ja että kaikkea ei voi laukoa suustaan sen takia että meillä on siihen "oikeus", ja uskon että maahanmuuttajat ovat rikkaus eivätkä uhka. Olen myös sitä mieltä, että "ennen vanhaankin sai sanoa niin.." ei ole oikeutus loukkaavien termien käytölle julkisessa keskustelussa, ja että muista huolehtiminen on kaikkien yhteinen vastuu. Siitä huolimatta, minun vastuuni on myös kuunnella muita - ja erityisesti niitä, jotka ovat asioista eri mieltä. Kukaan meistä ei koskaan opi mitään uutta, jos aina vain kuuntelemme niitä jotka ovat kanssamme samaa mieltä. Kukaan meistä ei opi haastamaan omia käsityksiään ja ajatuksiaan ja harkitsemaan muita vaihtoehtoja, jos emme koskaan anna "niille toisille" mahdollisuutta puhua. Kukaan meistä ei opi kasvamaan, yksilönä ja ammatti-ihmisenä, jos emme pysähdy kuuntelemaan sen sijaan että yritämme aina kiistellä. On huomattavasti vaikeampaa kuunnella kuin väittää vastaan, ja sitäkin vaikeampi on ymmärtää - mutta juuri siihen on pyrittävä. On myös hyvä pitää mielessä, että ymmärtäminen ei aina tarkoita samaa kuin hyväksyminen, tai samaa mieltä oleminen. Eri mielipiteet rikastuttavat keskustelua, pitävät poliittisen ilmapiirin vireänä ja haastavat meitä oppimaan ja kasvamaan. Erilaisten mielipiteiden ja käsitysten ilmaisulle ei vain tahdo olla sopivia foorumeita, eikä todellista keskustelua pääse syntymään. "Me vastaan Ne" ei koskaan ole hyvä asetelma minkäänlaiselle muutokselle - ja siihen yhteiskuntamme, monien muiden mukana, tuntuu olevan matkalla.

Maahanmuuttokriitikot eivät koskaan ole samaa mieltä näistä asioista kuin minä. Voisin selitellä foorumeilla elämäni tappiin asti omia mielipiteitäni, korjata väärät väittämät yksityiselämästäni, huomauttaa että kahdesta korkeakoulututkinnosta kumpikaan ei ole postista tilattu, kuvailla työkokemuksiani ja perustella meriittejäni - mutta kyse ei ole minun taustastani, meriiteistäni, titteleistäni tai tutkinnoistani. On vaikeaa ottaa kritiikkiä vastaan, mutta se kasvattaa ja on välttämätöntä julkisessa keskustelussa. Kritiikki on kuitenkin hyödyllisempää kun se kohdistuu itse käsiteltävään asiaan - ei henkilöön, joka nostaan asian pöydälle.

Ennakkoluulot tukahduttavat kaiken hedelmällisen ja kehittävän keskustelun, ja me kaikki kärsimme ennakkoluuloista joskus. Minä yritän päästä omistani yli, ja kuunnella paremmin "niitä toisia". Loukkauksia en kuitenkaan kuuntele tai hyväksy, en silloin kun ne kohdistuvat minuun, tai silloin kuin ne kohdistuvat muihin ihmisiin. Seison yhä aatteideni ja arvojeni takana, ja uskon että kunnioitus ja suvaitsevaisuus ovat sivistyneen yhteiskunnan peruspilareita. Nimimerkkien takaa on helppo huudella jos vaikka mitä, mutta avoin, rehellinen keskustelu onkin vaikeampi juttu - sitä meidän kaikkien tulisi harjoitella. Sitä, ja ihan oikeaa toisten kuuntelua.