Kahdeksan vuotta.

Katselin eilen illalla jo tutuksi käynyttä maisemaa ikkunasta, ja maisema oli muuttunut. Pilvenpiirtäjien ja rakennusten keskeltä kohosi kaksi jättimäistä, pilviin asti ulottuvaa valopatsasta. Myös Empire State Building näytti pimeässä erilaiselta. Sen ylimmät kerrokset oli valaistu eri tavalla kuin ennen. Kolmanneksi ylin kerros näkyi sinisenä, seuraava punaisena, ja ylin kerros valkoisena. En välttämättä olisi osannut yhdistää valopatsaita ja Empire State Buildingin uusia värejä lähestyvään vuosipäivään, ellen parasta aikaa lukisi aiheeseen liittyvää "Terror in the Name of God" -kirjaa. Valopatsaat kohoavat WTC -tornien paikalle viikkoa ennen 9/11-iskujen vuosipäivää, ja Empire State Buildingin ylimpien kerrosten valot edustavat tietysti Amerikan lipun värejä. Ensi viikon perjantaina, syyskuun 11.päivä WTC-tornien sortumisesta on kulunut päivälleen 8 vuotta.

Isänmaallisuus Amerikassa on hyvin erilaista, kuin isänmaallisuus esimerkiksi meillä Suomessa. Syyskuun terroristihyökkäys epäilemättä myös muokkasi amerikkalaisten käsitystä siitä, mitä isänmaallisuus on. Päätökset, joita kahdeksan vuotta sitten tehtiin, vaikuttavat satojen tuhansien amerikkalaisten elämään yhä, puhumattakaan kaikiasta niistä siviileistä, joiden hengen terrorismia vastaan käytävä sota on vaatinut. Aihe on täällä yhä arka, ja jakaa mielipiteet kahtia. Osa amerikkalaisista seisoo yhä kahdeksan vuotta sitten tehtyjen päätösten ja silloisen presidentin takana. Olin eilen Brooklynin Social Security Administration -toimistossa hakemassa sosiaaliturvatunnusta itselleni, ja seisoin jonossa lukien yhtä kurssikirjoistani. Takana seisova mies aloitti keskustelun kanssani liittyen kirjan nimeen ja sisältöön, ja lopuksi päätti, että minä olen selvästi terroristien puolella koska luen kirjaa, joka "yrittää puolustella sitä, mitä ne saatanan paskiaiset tekivät amerikkalaisille". Kuten aikaisemmin totesin, aihe on yhä hyvin arka.

Monet ovat kuitenkin toista mieltä, ja tuovat mielipiteensä esiin hyvin selkeästi. Erityisesti New Yorkissa Bushin päätökset tuomitaan ankarasti, mutta sen lisäksi myös ennen hyvin voimakkaasti oikealle kallistuneissa osavaltioissa entistä presidenttiä ja Irakin sotaa kritisoidaan tänä päivänä paljon. "They hate us", "They hate our freedom", "They hate our way of living" olivat lauseita, joilla oikeutettiin kohta jo kymmenen vuotta kestänyt miesjahti, jonka tuloksista voidaan olla montaa mieltä. Asiasta tehtiin henkilökohtainen, ja kostotoimenpiteet olivat sen mukaisia. Nyt yhä useampi miettii, oliko sodan aloittaminen "because they hate our freedom" -selityksen perusteella sittenkään oikea ratkaisu.

On ymmärrettävää, että harva amerikkalainen kykenee katsomaan tapahtunutta etäämmältä tai ainakaan millään muotoa objektiivisesti. Tämänkaltaiset haavat paranevat hitaasti, jos koskaan. On vaikea ymmärtää, että olipa kyse terroristeista, abortin vastustajista tai uskonnollisista kulteista, nämä ryhmät ja ihmiset toimivat siinä uskossa, että se, mitä he tekevät on oikein. On vaikeaa edes yrittää löytää logiikkaa, järkeä tai selitystä sellaisten tekojen takaa, jotka ensisilmäyksellä vaikuttavat vain järjettömiltä, julmilta ja kaikin puolin epäinhimillisiltä. On vaikeaa muistaa, että terroristit ovat ihmisiä, yksilöitä, jotka toimivat samojen tunteiden ja motiivien ajamina kuin sinä ja minä. Ihmisiä, jotka toimivat sen mukaan, minkä uskovat olevan oikein.

Näistä asioista on vaikea puhua, niitä on vaikea ajatella ja sitäkin vaikeampaa ymmärtää. On selvää, että se, mitä tapahtui syyskuun 11. päivänä kahdeksan vuotta sitten oli jotain kauheaa, hirvittävää, ja ennen kaikkea väärin, mutta luulen, että syyt jotka johtivat niihin tapahtumiin ovat yhä monelle epäselviä. Yksi kursseistani on nimeltään "Conflict and Development". Kurssilla
tutustutaan kirjallisuuteen ja tutkimukseen liittyen erilaisiin konflikteihin, kuten sisällissotiin ja terrorismiin. Tarkastelun kohteena ovat esimerkiksi Ruandan kansanmurha, Holokausti ja tietysti syyskuun 11. päivän tapahtumat. Kirjat eivät ole mitään kevyttä luettavaa, eivätkä millään muotoa helposti avautuvia, mutta antavat aihetta ajatteluun ja omien mielipiteiden tarkasteluun. Kurssi tarjoaa foorumin, jossa on mahdollista keskustella aiheista, joista keskusteleminen täällä on muutoin varsin haastavaa ja vaikeaa. Olemme varmasti kaikki sataprosenttisesti sitä mieltä, että se, mitä tapahtui 11.9.2001 oli väärin, kamalaa ja tuomittavaa, mutta "väärin" ei vielä riitä. "They hate us" ei ole selitys sille, mitä tapahtui. Jotta tapahtunutta voidaan edes yrittää selittää, ymmärtää, ja jotta vastaavanlaiset iskut voidaan tulevaisuudessa toivottavasti estää, on ymmärrettävä motiivit tekojen takana. On ymmärrettävä, mikä ajaa ihmiset toimimaan niin. On yritettävä ymmärtää ihmisiä, terroristeja, jotka kaappaavat koneen ja lentävät sen päin rakennusta täynnä siviilejä. Kovin moni ei pysty siihen, suurin osa ei edes halua yrittää. Niille, keitä kiinnostaa tutustua asioiden toiseen puoleen suosittelen Jessica Sternin kirjaa "Terror in the Name of God - Why Religious Militants Kill". Stern kiersi maailmalla haastattelemassa ääri-kristittyjä, ääri-muslimeita sekä ääri-juutalaisia, jotka kaikki kuuluivat erilaisiin terroristiryhmiin. Itse juutalainen Stern haastatteli ensimmäisenä amerikkalaiseen ääri-kristilliseen ryhmään kuulunutta miestä, joka oli osallistunut juutalaissynagogien ja kirkkojen pommituksiin.

Mitä sinä sanoisit ihmiselle, joka on omistanut elämänsä sinun kaltaistesi ihmisten tappamiseen Suuremman Hyvän nimissä, Jumalan nimissä, Oikeuden nimissä?

Ja niin, toivomuksia otetaan vastaan!

Vaikka nautinkin itse kirjoittamisesta sinänsä, kirjoitan tätä blogia kuitenkin enemmän lukijoita kuin itseäni varten :) Näin ollen, otan mielelläni vastaan ehdotuksia ja toivomuksia sisällön suhteen. Mikäli jotakuta erityisesti kiinnostaa esimerkiksi kouluun hakeminen tai viisumiprosessi, tai joku haluaa erityisesti kuulla enemmän koulusta ja sen eri koulutusohjelmista, pistäkää vain kommenttia tänne!

Koulureppu on pakattu!

No niin.. Ensin pitää ilmeisestikin pyydellä anteeksi sitä, että olen ollut huono bloggaaja enkä ole päivittänyt blogiani aikoihin. Te, jotka olette käyneet New Yorkissa tiedätte, miten tämä kaupunki vetää ihmisen sisäänsä.. Ja ne, jotka eivät ole käyneet, voivat käyttää mielikuvitustaan. Joka tapauksessa, kuherruskuukausi alkaa olla pikkuhiljaa ohi, ja jokseenkin normaali arki alkaa pian.

Olen ollut täällä nyt noin kuukauden, ja aika on mennyt ihan mielettömällä vauhdilla. Ensimmäiset viikot kuluivat huonekaluostosten, naapurustoon tutustumisen ja yleisen ihastelun ja ihmettelyn parissa. Kävimme Jacobin kanssa myös hieman toisenlaisissa maisemissa Virginian osavaltiossa, Shenandoah-nimisellä luonnonsuojelualueella. Maisemat olivat vehreitä, vuoristoisia ja kauniita, paikka jossa olimme on oikeastaan täysi vastakohta New Yorkille. Vietimme Virginiassa pitkän viikonlopun Jacobin veljen, isän ja mummon kanssa. Paluumatkalla pysähdyimme Washingtonissa, jonne haluan ehdottomasti mennä uudestaan, mutta hieman myöhemmin syksyllä. Washingtonin säätila oli jotain täysin uskomatonta, sään perusteella olisi voinut kuvitella olevansa keskellä päiväntasaajaa. Lämpötila liikkui yli 35 asteessa, ja ilman kosteus oli käsittämätön! On kuulemma hyvin yleistä, että kesäkuukausina Washingtonin ensiapuasemat ovat täynnä lämpöhalvauksen saaneita turisteja, jotka eivät osanneet varautua pääkaupungin säähän.

Ennen Virginian reissua huomasin Facebookin kautta työpaikkailmoituksen koulumme International Student Services -toimiston sivuilla. Koska olen Yhdysvalloissa opiskelijaviisumilla, mahdollisuuteni työskennellä täällä on hyvin rajattua. Ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana saan työskennellä lukukauden aikana 20 tuntia viikossa, kampuksella. En siis voi mennä töihin Starbucksiin, baariin tai kaupan kassalle, vaan työpaikkani täytyy olla yliopistolla. Lomien aikana tuntimäärää ei ole rajattu. Toisena opiskeluvuonna saan työskennellä kampuksen ulkopuolella, mutta toimenkuvani täytyy liittyä siihen, mitä opiskelen. Koska mahdollisuuteni tehdä töitä ovat rajatut, ja pienikin määrä rahaa tulee tarpeeseen, lähetin työpaikkahakemuksen ISS:n toimistoon ennen Virginian lomaa. Sain lomareissun aikana sähköpostitse kutsun tulla työhaastatteluun, joka oli viime viikon torstaina. Perjantaina sain puhelimitse tietää, että olin saanut töitä :) Tittelini on "Student worker", ja työpaikka siis New Schoolin International Student Services -toimisto. Toimisto palvelee koulun kaikkia kansainvälisiä opiskelijoita erilaisissa tilanteissa, antaa neuvontapalveluita, järjestää tapahtumia ja toimii yleisesti kansainvälisten opiskelijoiden tuki-, tapahtuma- ja infopisteenä. Minä teen yleensä varsin tavallista toimistotyötä, olen etutiskillä ottamassa opiskelijoita vastaan ja ohjaamassa oikeaan paikkaan, vastaan puhelimiin, arkistoin, faksaan, vastaan sähköposteihin.. Työ on rauhallista ja leppoisaa, ja työkaverit tuntuvat mukavilta. Suuri osa toimiston väestä on kansainvälisiä opiskelijoita, lukuunottamatta pysyvää henkilökuntaa. Työskentelen kolmena päivänä viikossa, koko vuoden samalla aikataululla.


Tällä viikolla olen vihdoin päässyt tutustumaan uuteen kouluuni erilaisten tapahtumien, orientaatioiden ja infotilaisuuksien kautta, mikä on ollut mahtavaa. Tiistaina meillä oli International Student Orientation, pakollinen orientaatio kaikille New Schoolin kansainvälisille opiskelijoille. New Schoolissa on varsin suuri määrä kansainvälisiä opiskelijoita yli sadasta eri maasta, mikä on hienoa. Koulussa tapaa ihmisiä melkeinpä joka maailman kolkasta. Suomalaisiin opiskelijoihin en ole vielä törmännyt, ruotsalaisiin, tanskalaisiin ja norjalaisiin kyllä. Jostain syystä Suomen lippu on myös aina se lippu, joka puuttuu. Mikä ihme siinä on? Huomasin tämän Washingtonissa lentokentällä, sekä meidän kansainvälisten opiskelijoiden tilaisuuksissa. Washingtonin Dullesin lentokentän katosta roikkuu joka ikisen mahdollisen minimaalisen kokoisen valtion ja ei-valtion lippu, mutta ei Suomen. Ruotsi, Tanska, Norja, Islanti ja jopa Viro ovat kyllä edustettuina. Ilmeisesti Amerikkalaisten kartoissa Venäjän ja Ruotsin välissä on vain tyhjää, tai Amerikkalaisten mielissä Suomi on yhä osa Ruotsia. En tiedä saanko Suomen lippua roikkumaan Washingtonin lentokentän kattoon, mutta ainakin pidän huolen siitä, että kouluni kansainvälisten opiskelijoiden tilaisuuksissa Suomi on myös edustettuna.

Tiistai-iltana meillä oli vihdoin oman ohjelmani (Master of International Affairs) orientaatio. Paikalla oli senaattori Bob Kerrey, The New Schoolin presidentti, sekä oman ohjelmani opettajat ja professorit, ja tietysti kaikki uudet opiskelijat. Koulussamme on mahdollista opiskella kahdessa eri International Affairs -ohjelmassa. Itse olen "Master of Arts in International Affairs"-koulutusohjelmassa, joka on laajuudeltaan 42 "opintopistettä", eli kaksi vuotta. Sen lisäksi koulussa on tarjolla myös MSC, eli Master of Sciences in International Affairs -koulutusohjelma, joka on laajuudeltaan pienempi, ja hakuvaatimuksena on 3-5 vuotta alan työkokemusta. Master of Arts -koulutusohjelmaan voi hakea ilman varsinaista alan kokemusta, tai vaikka suoraan collegesta.

Orientaatiossa professorit esittelivät itsensä sekä kertoivat hieman kursseista, joita he opettavat. Tällaisen pienen orimattilalaistytön aivot eivät ihan vielä pysty täysin käsittämään sitä, kuinka mahtavia professoreita koulussamme on, ja minkälaista tietoa ja kokemusta heillä on tarjota. Täällä opiskelijat valitsevat kursseja niiden sisällön lisäksi myös pitkälti sen perusteella, kuka professori kursseja opettaa, ja suosituimpien professoreiden kurssit täyttyvät hyvin nopeasti. Kyse ei myöskään ole ainoastaan opettajien kokemuksesta ja opetustyylistä, vaan myös suhteiden luomisesta tällä alalla.

Orientaatiossa myös kaikki opiskelijat esittelivät itsensä. Uusia International affairs- opiskelijoita on noin 130, ja kuunnellessani muiden ihmisten taustoja tunsin sekä ylpeyttä siitä, että tulin valituksi tähän kouluun, mutta myös pienoista paniikkia. Riittämättömyyden tunne iskee aina välillä, mutta se taitaa olla ihan normaalia.

Jokaisella opiskelijalla on oma "Advisor", eli professori, joka auttaa kurssivalintojen kanssa. Suoritamme syyslukukauden aikana 9 creditiä eli kolme kurssia. Ohjelmamme koostuu tietyistä pakollisista "peruskursseista" jotka kaikki opiskelijat valitsevat, valinnaisista kursseista, sekä lopputyöstä. Ohjelmassa on viisi eli suuntautumisvaihtoehtoa, joista jokainen opiskelija valitsee omansa hieman myöhemmin opintojen aikana. Suuntautumisvaihtoehto määrittelee sen, mitä valinnaisia opiskelija valitsee. Suuntautumisvaihtoehdot ovat nimeltään Development, Conflict and Security, Governance and Rights, Cities and Urbanization ja Media and Culture. Harjoittelu ei ole pakollinen, mutta erittäin suositeltava. Ohjelma tarjoaa mahdollisuuden osallistua International Field Program -harjoitteluun, eli kansainväliseen työharjoitteluun. Vuoden 2010 kohdemaita ei ole vielä julkistettu, mutta viime vuoden kohteet olivat Guatemala, Nepal, Argentina, Brasilia, Etiopia ja Senegal. Kansainvälisen työharjoittelun lisäksi opiskelija voivat suorittaa työharjoitteluja New Yorkissa. Harjoittelupaikkoja ovat mm. YK:n eri osastot kuten UNICEF JA UNDP (United Nations Development Program), World Food Program, International Crisis Group, Global Security Institute, International Resque Committee ja Amnesty International. Mahdollisuudet ovat rajattomat, sillä lähes jokainen kansainvälinen järjestö ja organisaatio toimii New Yorkissa. Mahdollisuuksien määrä on hetkittäin jopa musertava, sillä tällä hetkellä haluan vain tehdä kaikkea! On hyvin vaikeaa rajata itseään ja omaa intoaan ja pitää mielessä se tosiasia, että ihan kaikkea ei vain yksinkertaisesti voi tehdä.

Olen ilmoittautunut nyt kolmelle kurssille, joista kaksi on pakollisia ja yksi valinnainen. Pakolliset kurssit ovat nimeltään Global Flows ja Economics in International Affairs, ja valinnainen kurssini on Conflict and Development. Sen lisäksi ohjelmamme opiskelijat saavat ilmaiseksi osallistua kielikursseille, joista emme saa credittejä eli "opintopisteitä". Olen tällä hetkellä kallistunut espanjan suuntaan, mutta mielipiteeni vaihtuu noin tunnin välein. Minulla on tunteja maanantaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin, ja töitä maanantaisin, tiistaisin ja torstaisin. Opiskelun lisäksi koulu tarjoaa tietysti hirvittävän määrän erilaisia tapahtumia, vapaaehtoistoimintaa, opiskelijaryhmiä, seminaareja, konferensseja sun muita kissanristiäisiä, joihin haluaisin kaikkiin osallistua. Kräh. Rajaaminen on vaikeaa.

Ja sitten.. ne Ihmiset. Kanssaopiskelijat. En tietenkään ole ehtinyt tehdä kunnolla tuttavuutta kovinkaan moneen henkilöön vielä, mutta parissa päivässä olen tavannut monta ihanaa, kiinnostavaa, ystävällistä ihmistä. Kansainvälisten opiskelijoiden joukko on mahtava, sillä me olemme kaikki samassa tilanteessa ja ymmärrämme toinen toisiamme. Amerikkalaiset opiskelijat omassa ohjelmassani ovat kaikki hyvin kansainvälisiä, paljon matkustaneita, avoimia ja ystävällisiä. Opiskelijoiden välillä vallitsee tietynlainen kilpailuasetelma, sillä me kaikki haluamme samoille kursseille, taistelemme samasta rahoituksesta, kilpailemme harjoittelupaikoista ja yritämme tuoda itsemme esiin kymmenien muiden joukosta, mutta ainakaan vielä se ei näy opiskelijoiden keskuudessa. Tällä hetkellä me olemme kaikki samassa tilanteessa ja samassa asemassa, ja luulen, että jokainen on vain vilpittömän innostunut opiskelujen aloittamisesta, New Yorkista ja uusista ihmisistä.

Koulu alkaa maanantaina, ja odotan sitä sekavin tuntein. Loma on ohi, ja nyt on aika palata arkeen, aikatauluihin, normaaliin rytmiin ja opiskelijaelämään. Toisaalta, veikkaan että elämä New Yorkissa ei koskaan tule olemaan arkista tai normaalia, ja termi "opiskelijaelämä" saattaa täällä saada täysin uudenlaisen merkityksen.


Tässä vielä linkki ohjelmaani niille, ketkä ovat kiinnostuneita :)

www.gpia.info International Affairs -ohjelman sivut