HS Mielipidekirjoitus: Suomen poliittinen ilmapiiri on muuttunut pelottavaksi

Julkaistu Helsingin Sanomien mielipidekirjoitusosastolla sunnuntaina 9.10.2011 (teksti on allekirjoittaneen oma.)

Asun Yhdysvalloissa Amerikkalaisen aviomieheni kanssa ja työskentelen kehitysyhteistyön, ihmisoikeus- ja tasa-arvoasioiden parissa. Kaiken matkustelun ja ulkomailla asumisen keskellä juureni ovat kuitenkin aina olleet Suomessa ja olen aina ollut ylpeä kotimaastani ja yhteiskuntamme toimivuudesta. Viime aikoina ylpeyden tilalle on tullut pelko.


Suomi, jossa kansanedustajat viljelevät halventavia sanoja ja haluavat lakkauttaa Ylen koska se aivopesee kansalaisia monikulttuurisuuteen, jossa maahanmuuttajavastaisuus kasvaa, joka kymmenes Helsinkiläislapsi on lastensuojelun asiakas ja tyttöjen tekemien pahoinpitelyjen määrä on kaksinkertaistunut, tuntuu vieraalta Suomelta.

Kotimaani poliittinen ilmapiiri hämmentää ja pelottaa minua. Viha, suvaitsemattomuus, pelko ja rasismi tuntuvat olevan jokaisen uutislähteen etusivulla. Eriarvoisuus kasvaa, ja lasten ja nuorten pahoinvointi tuntuu pahenevan. Erilaisuudesta on tullut uhka, jolta Suomea tulee suojella. Monikulttuurisuus on kirosana. Kansanedustajat ovat tuoneet neekeri-sanan takaisin, vaikka se on Suomessa koettu loukkaavaksi ja rasistiseksi jo vuosikymmenien ajan, ja Halla-ahon sotilasjuntta-kommentti on kirvoittanut keskustelun sananvapaudesta ja Suomalaisten tyhmyydestä, kun eivät vitsiä ymmärrä. Ehkä minusta on tullut epäsuomalainen kaiken tämän ulkomailla vietetyn ajan seurauksena – mutta minä en todellakaan ymmärrä.

Suomi on ajanut ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia vuosikymmenien ajan, ja tasa-arvoisuus on tärkeä osa suomalaista yhteiskuntaa. Siitä huolimatta tärkeimmät ihmisoikeusperiaatteet – tasa-arvo, kunnioitus, vapaus ja oikeudenmukaisuus – tuntuvat unohtuneen. Sananvapaus on toki sekä laissa että ihmisoikeussopimuksissa turvattu kansalaisoikeus, mutta sananvapautta on tulkittava muiden ihmisoikeuksien ja lakien yhteydessä. Toisia on kunnioitettava, vaikka mielipiteeseen ja sen julkilausumiseen onkin jokaisella oikeus. Suvaitsevaisuutta on edistettävä, sillä jokainen ihminen on tasa-arvoinen – kotimaasta, ihonväristä, etnisestä taustasta, seksuaalisuudesta, ja muista ominaisuuksista riippumatta. Sananvapaus ei oikeuta toisten loukkaamiseen, väkivaltaan kiihottamiseen tai syrjintään. Oikeuksien ja vapauksien mukana tulee vastuuta, ja aikuisten ihmisten, olivat he kansanedustajia tai eivät, tulisi ymmärtää tämä. On turha murjaista “vitsi” tai rasistinen kommentti neekereistä tai sotilasjuntista, ja syyttää sitten median epäreiluutta, suomalaisten jäykkyyttä ja sananvapauden rajoitusta. Maailman halla-ahojen ja hakkaraisten tulisi ymmärtää, että sanomisistaan joutuu vastuuseen, ja että neekeri- tai sotilasjunttavitsit eivät yksinkertaisesti naurata.

Pelkään minkälainen yhteiskunta minua, aviomiestäni, ja tulevia suomalais-amerikkalaisia lapsiamme odottaa, jos joskus muutamme takaisin. Sananvapaus on oikeus, jota tulee varjella – se ei ole oikeutus typerälle, ajattelemattomalle ja loukkaavalle käytökselle. Kunnioitus, suvaitsevaisuus ja toisista huolehtiminen ovat perusarvoja, joita tulee vaalia kotona, kouluissa, mediassa, ja politiikassa. Ne vapaudet ja oikeudet jotka meille suomalaisina ja maailman kansalaisina on annettu kuuluvat tasa-arvoisesti kaikille. Niin kuuluu myös vastuu, joka tulee näiden oikeuksien ja vapauksien mukana.

Jatkoa taannoiselle mielipidekirjoitukselle...

Viime sunnuntaina Helsingin Sanomat julkaisi mielipidekirjoitukseni otsikolla "Suomen poliittinen ilmapiiri on muuttunut pelottavaksi". Teksti käsitteli Suomen poliittista tilannetta, eriarvoisuutta, sananvapautta ja sen mukana tulevaa vastuuta, sekä ihmisten välistä tasa-arvoa johon uskon jokaisella solullani. Oma lähipiiri kommentoi tekstiä positiivisesti ja kannustavasti, joka oli toki hienoa ja rohkaisevaa - mutta tiesin, että monet suomalaiset, kenties myös osa ystävistänikin, on kanssani näistä asioista eri mieltä. Tästä johtuen olen seurannut netin keskustelufoorumeita ja tarkkaillut, herättääkö tekstini laajempaa keskustelua - ja herättihän se.

Eräs suomen mediankin käsittelemä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskriittinen nettisivusto otti tekstini hampaisiinsa avoimella keskustelufoorumilla. Ottaen huomioon sivuston taustan ja tarkoituksen, on toki selvää, että tekstini ei varsinaisesti saanut kyseisellä foorumilla kannatusta. Lukiessani nimimerkkien takaa lauottuja kommentteja verenpaineeni nousi tasaista tahtia. Kommentoijat kehottavat pysymään Amerikassa ja muistuttavat minua - nuorta ja naiivia - siitä kuinka heidän kouluaikoinaan "neekeri"-sana löytyi aapisesta, ja sille annettu arvolataus on keksitty juttu. Erään kommentin mukaan "Emmi [Emma..] pelkää ja inhoaa itseään ja valintojaan"ja siksi kirjoittaa moisen tekstin, ja useampi kommentoija arvuuttelee tutkintoni olevan joko postista tilattu (koska Amerikassahan tehdään niin jatkuvasti), tai vaihtoehtoisesti humpuuki-tutkinto Metropoliasta, joka "tuottaa kulttuurituottajia ja luovemman työn tekijöitä". Joku oli jopa onnistunut kaivamaan häälahjalistani netistä. Olin viittä vaille kirjautumassa kyseiselle foorumille oikaistakseni moiset väittämät ja puolustaakseni henkeen ja vereen kirjoitustani, osoittaakseni kritisoijien virheet ja purkaakseni omaa kiukkuani - mutta en tehnyt niin. Ja hyvä että en.

Vaikka olen melko nuori (ainakin joidenkin määritelmien mukaan), omat mielipiteeni ovat viime vuosien aikana muodostuneet hyvin voimakkaiksi, ja ilmaisen ne usein ja äänekkäästi. Mielipiteeni pohjautuvat omiin kokemuksiini, opintoihini, kasvatukseeni, ystäviini ja ympäristöön jossa olen kasvanut. Olen opiskellut sosiaalialaa ja kehitysyhteistyötä, erikoistunut ihmisoikeuskysymyksiin ja tasa-arvoasioihin, asunut ja työskennellyt ulkomailla - joten tuskin on mikään yllätys, että puolustan monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta, uskon kaikkien ihmisten tasa-arvoon ja ihmisoikeuksien universaaliuteen, ja poliittisesti kallistun voimakkaasti vasemmalle. Vaikka kirjoitukseni ei suoranaisesti koskenutkaan esimerkiksi perussuomalaisia tai äärioikeiston nousua Suomessa, nämä ilmiöt ovat toki vaikuttaneet mielipiteisiini Suomen poliittisesta ilmapiiristä. Koska koen näiden ilmiöiden tukijoiden olevan hyvin kaukana omasta arvo- ja ajatusmaailmastani, oletan tiettyjen yksilöiden, ryhmien ja uutislähteiden kommenttien ja viestien olevan aina täysin omien mielipiteideni vastaisia. Usein niin onkin - mutta se ei tarkoita sitä, etteikö minun silti tulisi kuunnella.

Yhtä paljon kuin pelkään suvaitsemattomuuden leviämistä Suomessa, pelkään avoimen ja aikuismaisen keskustelun katoamista. Suomessa aletaan lähestyä Amerikan hyvin mustavalkoista oikeisto vs. vasemmisto-mallia, jota en itse kannata tai suosi. Koska julkisesti esitetyt mielipiteet alkavat olla hyvin kärjistyneitä ja keskustelu kiihkeää ja tunteilla ladattua, moni kokee tarvetta asettua voimakkaasti jommalle kummalle puolelle ja samalla automaattisesti "niitä toisia" vastaan - silloin mahdollisuus todelliselle dialogille usein kuolee kokonaan. Kukaan ei enää kuuntele, koska kaikki keskittyvät kiistelemään ja puolustelemaan omaa kantaansa, sekä osoittamaan kuinka "ne toiset" ovat väärässä. Itse teen usein samaa, ja olin ryhtymässä juuri tällaiseen kiistelyyn kyseisellä foorumilla. Sellainen "keskustelu" ei kuitenkaan ole keskustelua, eikä se muuta tilannetta suuntaan tai toiseen. Kumpikaan puoli ei kuuntele, eikä kumpikaan suostu myöntämään, että "se toinen" saattaisikin kenties olla joissain asioissa oikeassa, tai ei ainakaan täysin väärässä.

Osa kommenteista joita luin olivat lopulta täysin järkeviä. En voi varsinaisesti samaistua kirjoittajiin, sillä arvomaailmamme ovat yhä täysin erilaiset - mutta kun nielen ylpeyteni ja haluni olla oikeassa, on minun myönnettävä, että ymmärrän vastapuolen argumentit. En ole asioista samaa mieltä - puolustan yhä monikulttuurisuutta, uskon että sananvapauteen kuuluu vastuu ja että kaikkea ei voi laukoa suustaan sen takia että meillä on siihen "oikeus", ja uskon että maahanmuuttajat ovat rikkaus eivätkä uhka. Olen myös sitä mieltä, että "ennen vanhaankin sai sanoa niin.." ei ole oikeutus loukkaavien termien käytölle julkisessa keskustelussa, ja että muista huolehtiminen on kaikkien yhteinen vastuu. Siitä huolimatta, minun vastuuni on myös kuunnella muita - ja erityisesti niitä, jotka ovat asioista eri mieltä. Kukaan meistä ei koskaan opi mitään uutta, jos aina vain kuuntelemme niitä jotka ovat kanssamme samaa mieltä. Kukaan meistä ei opi haastamaan omia käsityksiään ja ajatuksiaan ja harkitsemaan muita vaihtoehtoja, jos emme koskaan anna "niille toisille" mahdollisuutta puhua. Kukaan meistä ei opi kasvamaan, yksilönä ja ammatti-ihmisenä, jos emme pysähdy kuuntelemaan sen sijaan että yritämme aina kiistellä. On huomattavasti vaikeampaa kuunnella kuin väittää vastaan, ja sitäkin vaikeampi on ymmärtää - mutta juuri siihen on pyrittävä. On myös hyvä pitää mielessä, että ymmärtäminen ei aina tarkoita samaa kuin hyväksyminen, tai samaa mieltä oleminen. Eri mielipiteet rikastuttavat keskustelua, pitävät poliittisen ilmapiirin vireänä ja haastavat meitä oppimaan ja kasvamaan. Erilaisten mielipiteiden ja käsitysten ilmaisulle ei vain tahdo olla sopivia foorumeita, eikä todellista keskustelua pääse syntymään. "Me vastaan Ne" ei koskaan ole hyvä asetelma minkäänlaiselle muutokselle - ja siihen yhteiskuntamme, monien muiden mukana, tuntuu olevan matkalla.

Maahanmuuttokriitikot eivät koskaan ole samaa mieltä näistä asioista kuin minä. Voisin selitellä foorumeilla elämäni tappiin asti omia mielipiteitäni, korjata väärät väittämät yksityiselämästäni, huomauttaa että kahdesta korkeakoulututkinnosta kumpikaan ei ole postista tilattu, kuvailla työkokemuksiani ja perustella meriittejäni - mutta kyse ei ole minun taustastani, meriiteistäni, titteleistäni tai tutkinnoistani. On vaikeaa ottaa kritiikkiä vastaan, mutta se kasvattaa ja on välttämätöntä julkisessa keskustelussa. Kritiikki on kuitenkin hyödyllisempää kun se kohdistuu itse käsiteltävään asiaan - ei henkilöön, joka nostaan asian pöydälle.

Ennakkoluulot tukahduttavat kaiken hedelmällisen ja kehittävän keskustelun, ja me kaikki kärsimme ennakkoluuloista joskus. Minä yritän päästä omistani yli, ja kuunnella paremmin "niitä toisia". Loukkauksia en kuitenkaan kuuntele tai hyväksy, en silloin kun ne kohdistuvat minuun, tai silloin kuin ne kohdistuvat muihin ihmisiin. Seison yhä aatteideni ja arvojeni takana, ja uskon että kunnioitus ja suvaitsevaisuus ovat sivistyneen yhteiskunnan peruspilareita. Nimimerkkien takaa on helppo huudella jos vaikka mitä, mutta avoin, rehellinen keskustelu onkin vaikeampi juttu - sitä meidän kaikkien tulisi harjoitella. Sitä, ja ihan oikeaa toisten kuuntelua.

Uusia haasteita kohti

Kappas, kuinka kuukaudet ovat taas vierähtäneet sitten viimeisen päivityksen.. Se tarkoittaa kai sitä, että elämä on viime kuukausina ollut jokseenkin kiireistä - mikä on kyllä ihan totta. Sitten viimeisen kirjoituksen olen ehtinyt valmistua the New School -yliopistosta kansainvälisten suhteiden maisteriksi, mennyt naimisiin (itse asiassa kahdesti!), saanut green cardin eli pysyvän oleskeluluvan Amerikkaan, ja aloittanut uudessa työssä UNICEFin Gender and Rights -yksikössä, YK:n päämajassa New Yorkissa. Kevät ja kesä olivat siis todellakin varsin kiireistä, ja samalla mahtavaa aikaa!

Aloitetaan vaikkapa siitä, mihin edellinen kirjoitus jäi, eli oleskeluluvasta ja sitä edeltäneestä avioliittoseremoniasta. Kuten ystävämme ja perheenjäsenemme nyt tietävät, menimme Jacobin kanssa naimisiin Manhattanin kaupungintalolla jo helmikuussa 2011, muutama kuukausi ennen varsinaisia häitämme. Tämä päätös tehtiin maahanmuuttosyistä. Greencardia ei voi hakea ennen kuin on laillisesti naimisissa, ja hakuprosessi kestää kuukausia - koska menimme naimisiin jo helmikuussa, saimme hakemuksemme lähetettyä maaliskuussa ja näin minä sain lopulta greencardini jo heinäkuussa. Tämä taas tarkoitti sitä, että pystyin heti elokuussa aloittamaan työskentelyn USAssa uuden oleskelulupani avulla, joka tietysti helpotti työnhakua huomattavasti.

Siviiliseremonia Manhattanin kaupungintalolla oli ihana kokemus. Alunperin olin harmissani siitä, että meidän piti mennä laillisesti naimisiin ennen vasrinaisia häitä - pelkäsin sen jotenkin tekevän heinäkuun juhlista toisarvoiset. Näin ei kuitenkaan ollut. Helmikuun siviilivihkiminen oli ihana, ikimuistoinen tilaisuus, jossa paikalla oli noin kymmenkunta läheisintä ystäväämme täällä New Yorkissa. Rakas ystäväni Traci Oshiro kuvasi tilaisuudesta ihanan videon, jonka näytimme heinäkuussa vieraillemme Suomen häissä. Ystävämme ottivat myös ihania kuvia (nämä kuvat ovat Remy Steinerin käsialaa) tilaisuudesta, ja vihkimisen jälkeen jatkoimme yhdessä illalliselle ja kaverin baariin juhlistamaan tilaisuutta. Koko päivä sujui ihanasti, ja kaikessa yksinkertaisuudessaan vihkimisseremonia oli täydellinen.



Kun siviiliseremonia oli takana, oli aika siirtyä greencard-hakuprosessin pariin. Greencardin haku on hermoja raastavaa ja osittain varsin rasittavaa puuhaa. Hakuprosessi vaikuttaa aluksi todella monimutkaiselta, mutta loppujen lopuksi huolellisuudella, hyvällä lukutaidolla ja terveellä järjellä pääsee jo aika pitkälle. Greencard-hakemukseen kuuluu useita eri lomakkeita joista osan täyttää hakija (minä) ja osan Amerikkalainen puoliso. Osana hakemusta on todistettava, että avioliittoon on astuttu vilpittömin aikein eikä greencardin takia. Avioliiton aitouden voi todistaa mm. valokuvien, ystäviltä ja perheenjäseniltä hankittujen lausuntojen ja yhteisten pankkitilien tai yhteisen vakuutuksen / liittymäsopimuksen / kuntosalijäsenyyden / asuntolainan avulla. Hakuprosessi maksaa kaikenkaikkiaan noin $2000, johon sisältyy hakemusten käsitytelymaksut sekä terveystarkastuksen hinta, joka on tehtävä osana hakuprosessia. Meidän kohdallamme koko prosessi kesti noin 5 kuukautta, joka on melko tavallinen käsittelyaika tällä hetkellä. Ajoituksemme oli hieman epäonnistunut, sillä jouduin lentämään Suomesta heinäkuussa takaisin New Yorkiin greencard-haastatteluamme varten - haastatteluaikamme oli nimittäin heinäkuun 20. päivä, jolloin olin tietysti Suomessa valmistautumassa 30.7. pidettyihin häihimme - ja greencard haastatteluaikaa ei voi siirtää, ellei kyse ole todella elämästä ja kuolemasta (ja häät eivät ikävä kyllä kuulu ko. kategoriaan). Lensin siis Suomesta New Yorkiin 19.7, noin kymmenen minuuttia kestänyt haastattelumme oli 20.7, ja lensin takaisin Suomeen 21.7. Onneksi haastattelu oli onnistunut, ja 22.7 sain sähköpostissa ilmoituksen, että oleskelulupa oli myönnetty! Pikavisiitti oli siis rahan ja vaivan arvoinen! Nykyinen oleskelulupani on voimassa 2 vuotta, jonka jälkeen minun on haettava uusi, 10-v greencard. Kun ensimmäisen greencardin myöntämisestä on kulunut 3 vuotta, voin halutessani hakea Amerikan kansalaisuutta. En ole vielä päättänyt haluanko kansalaisuuden vai ei, eikä se ihan vielä ole ajankohtaistakaan. Voin säilyttää Suomen kansalaisuuden, joten mikäli haluan USAn kansalaisuuden, minulla olisi kaksi passia - Suomen ja Amerikan.

 Toukokuussa valmistuin kansainvälisten suhteiden maisteriksi. Valmistujaisia juhlistettiin ensin oman koulutusohjelmani seremoniassa, ja sen jälkeen koko yliopiston laajuisessa ns. Convocation-tapahtumassa. Amerikkalainen valmistujaisjuhla on varsin erilainen kuin Suomalainen, mutta tunnelma on sama - kaikki valmistuvat opiskelijat juhlivat omaa, sekä ystävien saavutusta ja suuren urakan loppuun saattamista. Juhlat olivat ihanat, ja vaikka olisin toki toivonut perheeni ja Suomalaisten ystävieni olevan myös paikalla jakamassa hienon hetken kanssani, Jacobin ja paikallisten kavereiden kanssa valmistumista juhlistaminen oli ihanaa ja ikimuistoista. Ystävistäni monet valmistuivat kanssani samaan aikaan, joten meitä kaikkia odottavat nyt uudet haasteet, joista ensimmäisenä ja kenties suurimpana edessä on työnhaku. Nykyisessä taloustilanteessa se ei ole mikään helppo tehtävä, hyvästä koulutustaustasta ja työkokemuksesta huolimatta.

Kun valmistujaiset olivat takana, nautin pari viikkoa New Yorkin intiaanikesästä kunnes suuntasin kohti koti-Suomea kesäkuun puolessa välissä. Suomessa aika kuluikin sitten häävalmistelujen parissa, joiden lomassa onneksi ehdin myös viettää laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä nautiskella Suomen ihanasta kesästä. Yksi kesän kohokohdista, häiden lisäksi, oli polttari-viikonloppuni joka ylitti odotukseni tuhatkertaisesti. Ihanat ystäväni veivät minut vapaapalokunnan autolla lentämään pienkoneella, jonka jälkeen päivä jatkui tulennielennän, Torvi-ravintolaan katetun ihana yksityislounaan ja mahtavan tunnelman merkeissä. Lauantaipäivä päättyi Seurasaareen, jossa uimme, söimme ja saunoimme aina seuraavaan päivään saakka.

Varsinaiset häämme olivat 30.7.2011 Porvoossa, Kiialan Kartanon mahtavissa maisemissa ja tiloissa. Hääpäivä oli molemmille unelmien täyttymys, emmekä todella osanneet odottaa että päivästä tulisi niin tunteikas, ikimuistoinen, taianomainen ja kaikin puolin täydellinen. Aamusta yöhön kaikki sujui täydellisesti, vieraamme tuntuivat nauttineen olostaan, ja hääpari oli ainakin onnensa kukkuloilla - ja on yhä! Sen päivän tunnelmiin palataan täällä yhä päivittäin, kuvien ja videoiden kautta. Kiitos onnistuneista häistä kuuluu yhtälailla vieraille kuin hääparillekin - ilman ihanaa häävierasporukkaa ei juhlista olisi saatu niin tunnelmallisia ja ikimuistoisia.

Ihanainen Traci ja ystäväni Lorena auttoivat Jacobia tekemään minulle yllätykseksi upean, tunnelmallisen videotervehdyksen kaikilta läheisiltä ystäviltäni jotka eivät pystyneet saapumaan paikalle Suomeen juhlistamaan häitämme. Video kirvoitti voimakkaan tunnereaktion minussa, mutta myös suuressa osassa vieraitamme, joista erityisesti naispuoliset tuntuivat vollottavan avoimesti morsiamen rinnalla :) Video toi rakkaani ympäri maailmaa paikalle Suomeen, ja helpotti ikävää suuresti. Monikulttuurisen parisuhteen hankaluus on se, että jomman kumman läheiset - tai usein molempien - ovat aina jossain kaukana ja muualla. Kaikki rakkaat ja läheiset eivät koskaan ole yhdessä paikassa samaan aikaan, mutta toisaalta se ikävä jota tunnen kaukana olevia läheisiä kohtaan tavallaan myös lämmittää ja lohduttaa. On ihana tietää, että rakkaita ja tärkeitä ihmisiä on joka puolella maailmaa, ja että menenpä minne tahansa mieheni kanssa, elämässämme on aina ihania, upeita ihmisiä jotka pysyvät lähellä ja rinnalla, olimmepa fyysisesti kuinka kaukana tahansa.

 

Häiden jälkeen edessä oli paluu arkeen. Minut palkatiin UNICEFille Gender Equality-konsultiksi Gender and Rights-yksikköön, jossa aloitin uuden toimeni elokuussa, viikko Suomen häiden jälkeen. Syksy onkin kulunut töiden, arjen, New Yorkin viimeisten kesäpäivien ja ystävistä nauttimisen parissa, ja kohtahan ollaankin taas jo marraskuussa. Avioliitto on maistunut molemmille, ja vaikka voisinkin elää hääpäiväni uudestaan vaikka kuinka monta kertaa, on ihana nauttia tavallisesta arjesta ja normaalista elämästä hetki. Viimeinen vuosi on ollut varsin hektinen ja kaoottinen, ja elämissämme on tapahtunut paljon suuria asioita. Hetken rauhoittuminen tuntuu nyt hyvältä, ja tarpeelliselta.

Työsopimukseni UNICEFilla jatkuu maaliskuuhun saakka, ja toistaiseksi sen jälkeiset suunnitelmat ovat vielä täysin auki. Mahdollisuuksiahan riittää, sillä maailma on suuri ja meillä on vielä paljon nähtävää, mutta ei huolta - eiköhän se Suomikin jossain vaiheessa osu vielä reitillemme :) Ei kuitenkaan ihan vielä, matkakuume polttelee yhä liikaa. Mutta koti on aina koti - ja sinne on aina ihanaa palata. Jouluhan onkin jo ihan nurkan takana...