keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Ystäville ja perheelle.

Home is not merely a place
an establishment with walls and a roof
built to keep me warm and safe

Home is not something
that I can take with me when I leave
I can't pack it up in a suit case
and take it out when I please

Home, to me, is a feeling
It's a state of mind
A memory
A promise
A dream

It's the moment when you became aware
Of what it truly means to have people
who love, who remember, who always care

Home is not a place I return to
It's a place I never have to leave
It's a place of calming comfort
That is always, always in my reach

I will never need a map
to find my way back home
Because the things that truly matter
Stay with me even when I'm gone

All I need to do is close my eyes
and breathe
To realize that I have everything
I could ever need

maanantai 28. syyskuuta 2009

Olemmeko ensin naisia vai ihmisiä?


Kuten suurin osa blogini lukijoista varmasti jo tietää, sain kunnian tavata tasavallan presidentti Tarja Halosen aikaisemmin tällä viikolla. Presidentti Halonen oli Columbian yliopistolla avaamassa "Celebrating 100 years of Women's Rights in Finland" -nimisen näyttelyn, joka esittelee naisten oikeuksien kehittymistä ja edistystä Suomessa viimeisten 100 vuoden aikana.

Presidentin tapaaminen itsessään oli tietysti upea kokemus. Halonen on tänäkin vuonna Forbes-lehden "100 Most Influencial Women"-listalla, sijalla 68. Ikävä tosiasia on, että enemmistö maailman naisista kokee yhä syrjintää, kaltoin kohtelua, ennakkoluuloja ja kohtuuttomia vaikeuksia vain ja ainoastaan sukupuolensa takia. Suomi on monessa suhteessa mallimaa naisten ja miesten välisen tasa-arvon suhteen, mutta meilläkään tilanne ei taida vielä olla täysin ihanteellinen. Naisen euro ei vieläkään ole täysi euro, monet naiset kokevat joutuvansa syrjinnän kohteeksi työnhakutilanteissa sukupuolensa takia, ja seksuaalirikosten määrä Suomessa on 2000-luvun aikana kasvanut surullisen tasaista tahtia. Vaikka miesten ja poikien seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole Suomessakaan tavatonta, tosiasia kuitenkin on, että suurimmassa osassa tapauksista seksuaalisen hyväksikäytön, parituksen, raiskauksen tai muun seksirikoksen uhri ja kohde on nainen. Suomessa käydään myös kiivasta keskustelua seksuaalirikoksista annetuista rangaistuksista ja erityisesti hämmentävän lyhyistä tuomioista, joita Itä-Suomen hovioikeus on langettanut lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

On selvää, että meilläkin riittää tällä saralla vielä paljon tekemistä. Suomessa tilanne on kuitenkin tällä hetkellä varsin positiivinen moneen muuhun maahan verrattuna. Halonen muistutti avajaispuheessaan kuulijoita siitä, että Suomessakin matka on ollut pitkä, ja meillä nykypäivän suomalaisnaisilla on syytä tuntea syvää kiitollisuutta edeltävien sukupolvien voimakkaita naisia kohtaan. Monet oikeudet ja etuudet, jotka minulle ja monille muille oman ikäluokkani tytöille ja naisille ovat itsestään selviä, ovat itse asiassa vielä melko tuoreita oikeuksia Suomessa. Suomalainen nainen sai lainmukaisen oikeuden valita oman sukunimen ja aviomiehen sukunimen välillä vasta vuonna 1985. Sitä ennen naisen oli naimisiin mentäessä otettava aviomiehen nimi, halusi hän tai ei. Äänioikeus suomalaisnaisilla on ollut jo yli 100 vuotta, vuodesta 1906 saakka, mistä on syytä olla ylpeä. Sen sijaan, uskokaa tai älkää, avioliitossa tapahtuva raiskaus on ollut lain silmissä rikos vasta 15 vuotta - vuodesta 1994 saakka.





















Naisten oikeudet on ollut minulle ajankohtainen aihe viimeisen viikon ajan monesta syystä. Osallistuin kouluni järjestämään kaksipäiväiseen "Practices of Human Rights"-konferenssiin, ja ihmisoikeuksista puhuttaessa naisten ja tyttöjen oikeudet nousevat usein esiin omana erillisenä teemana. Sen lisäksi luen Conflict and Development kurssiani varten "Human Security Report 2005"-nimistä raporttia, joka käsittelee väkivaltaisia konflikteja ja sotia Kylmän Sodan jälkeisessä maailmassa. Ikävä kyllä, puhuttaessa väkivaltaisista konflikteista ja ns. "modernista sodankäynnistä", naisten ja tyttöjen tilanne maailmalla nousee myös esiin omana kokonaisuutenaan.

Tosiasia on, että maailman tytöillä ja naisilla ei mene hyvin. Syitä poikien ja naisten väliselle epätasa-arvolle on tietysti monia, ja syyt ovat usein kulttuurisidonnaisia. Patriarkaalisissa yhteiskunnissa poikia perinteisesti arvostetaan enemmän kuin tyttöjä. Taustalla voi olla myös uskonto. Monen suomalaisnaisen (ja miehen) mielestä Islamin sharia-laki on varmasti naisia alentava ja epätasa-arvoa kasvattava. On kuitenkin muistettava, että maailman naiset ovat erilaisia ja haluavat ja tarvitsevat eri asioita. Asiat, joita me pidämme itsestään selvänä naisten ja miesten välisen tasa-arvon kannalta, eivät välttämättä ole lainkaan yhtä tärkeitä toisenlaisessa kulttuurissa eläville naisille. On kuitenkin joitain asioita, joihin kaikilla maailman naisilla ja tytöillä tulisi olla yhtäläinen oikeus kotimaasta, uskonnosta ja kulttuuritaustasta riippumatta. Näitä oikeuksia, minun mielestäni, ovat esimerkiksi oikeus osallistua oman yhteiskunnan kehittämiseen ja päätöksentekoprosesseihin, oikeus terveelliseen ja turvalliseen elämään, oikeus opiskeluun ja töissä käyntiin, ja oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen.


Naisten ja tyttöjen raiskaaminen ja seksuaalinen halventaminen on tänä päivänä varsin yleisesti käytetty sodankäynnin muoto, eikä raiskauksen käyttö aseena konflikteissa ole uusi ilmiö. Naisten ja tyttöjen turvallisuuden takaaminen konfliktitilanteissa on kuitenkin vielä kaukana toivotuista tavoitteista, sillä tämän päivän konflikteissa yhä suurempi määrä sodan uhreista on siviilejä, ja siviileistä suurin osa naisia ja lapsia. Seksuaalisen hyväksikäytön uhrien määrästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta arviot ovat synkkää luettavaa. Human Security -raportin esittämien lukujen mukaan satoja tuhansia naisia raiskattiin vuonna -37 Japanin hyökätessä Kiinan Nankingin kaupunkiin ja Venäjän hyökätessä Saksaan toisen maailmansodan loppuvaiheilla. 1994 tapahtuneen Ruandan kansanmurhan yhteydessä arviot seksuaalisen hyväksikäytön ja raiskauksen uhrien määrästä vaihtelevat 300 ja 500 tuhannen välillä. 2000-luvulla kymmeniä tuhansia naisia ja tyttöjä on raiskattu mm. Darfurissa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa.
Sitäkin surullisempaa luettavaa on raportointi YK:n rauhanturvajoukkojen ja humanitaaristen avustustyöntekijöiden syyllistymisestä raiskauksiin, seksuaaliseen ahdisteluun sekä prostituutioon esimerkiksi Liberiassa, Sierra Leonessa ja Kongossa.

Miehiä kuolee konflikteissa yhä enemmän kuin naisia. Eloonjääneet naiset ovat usein kuitenkin kärsineet sodan ja konfliktin aikana, ja sen seurauksena, sellaista väkivaltaa ja häpäisyä, että monen mielestä kuolema olisi kenties ollut kahdesta pahasta pienempi. Kun tuhannet miehet, ja usein nuoret pojat, katsovat oikeudekseen raiskata ja häpäistä satoja tuhansia naisia, nainen ei enää ole ihminen, vaan väline jonkin tavoitteen saavuttamiseksi.

En usko lainkaan, että suomalaisten tai muiden länsimaisten naisten tulisi tuntea syyllisyyttä niistä oikeuksista ja vapauksista, joita meillä tänä päivänä on. Niiden oikeuksien ja vapauksien eteen on tehty paljon työtä ja myös kärsitty. Minun mielestäni meidän oikeuksien ja vapauksien kunnioittaminen sekä niiden hyödyntäminen on ehdottomasti paras tapa osoittaa tukea ja kunnioitusta niille maailman naisille ja tytöille, jotka eivät vielä voi nauttia samoista oikeuksista ja vapauksista.

Niin kauan kun nainen on ensin Nainen, ja vasta toiseksi Ihminen, tasa-arvoa ei ole saavutettu. Naisten ja miesten psyykkiset ja fyysiset erot ovat tieteellinen tosiasia, eikä mielestäni ole tarpeellista tai asianmukaista yrittää väittää, että naiset ja miehet ovat täysin samanlaisia keskenään. Naisten ja miesten suurin yhtäläisyys on kuitenkin ihmisyys. Me emme ole eri rotua, ja universaalit ihmisoikeudet ovat yhtälailla naisten ja miesten syntymäoikeus, eikä niitä pitäisi erikseen joutua "ansaitsemaan" vain sen vuoksi, että syntyi naiseksi.



perjantai 18. syyskuuta 2009

Ovet auki Amerikkaan

Joku mainitsi toivovansa kirjoituksia haku- ja viisumiprosessista. Koska minun pitäisi tällä hetkellä lukea 300-sivuista kirjaa terrorismista, keksin itselleni jatkuvasti muuta tekemistä siirtääkseni lukemisen aloittamista tuonnemmaksi. Kyse ei niinkään ole siitä, etteikö aihe ja kirja olisi kiinnostava, sitä se kyllä on. Se on kuitenkin myös erittäin raskasta luettavaa.. ja juuri nyt tarvitsen jotain kevyempää. Koska tiskasin, siivosin, vein pyykit pesuun, vaihdoin lakanat ja järjestin kirjahyllyni kirjat uusiksi, päätin nyt kirjoittaa haku- ja viisumiprosessista, mikä taitaa aiheena olla lähes yhtä raskas ja monimutkainen kuin terrorismi.

Haluan muistuttaa, että minä en ole millään muotoa ammattilainen näissä asioissa. Kirjoitan omasta kokemuksesta, ja jouduin tietysti itse käymään läpi koko tämän rasittavan, pitkän ja monimutkaisen prosessin josta nyt kirjoitan. Mikäli suunnitelmissa on opiskelu Yhdysvalloissa, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Fulbright Centeriin ja käyttämään Fulbrightin palveluita. Fulbright Center tunnetaan pääasiassa sen mittavasta stipendiohjelmasta, mutta keskus tarjoaa myös paljon neuvontapalveluita ja järjestää infotilaisuuksia erilaisista aihealueista, kuten haku- ja viisumiprosessista ja amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä, joka voi suomalaiselle opiskelijalle vaikuttaa melko monimutkaiselta. Marssikaa siis sinne, jos suunnittelette hakevanne opiskelupaikkaa Amerikasta!

OPISKELUPAIKAN VALINTA

Tärkein (ja usein vaikein) osa hakuprosessia on varmasti koulun ja pääaineen valinta. Amerikasta löytyy satoja (ellei tuhansia) yliopistoja ja koulutuskeskuksia, ja jokainen koulu tarjoaa kymmeniä tai satoja erilaisia koulutusohjelmia. Itselle sopivan koulun ja koulutusohjelman löytäminen voi siis olla myös erittäin aikaa vievä prosessi. Taustatutkimus kannattaa näin ollen aloittaa hyvin aikaisin, jotta hakuprosessin saa alkuun hyvissä ajoin.
Suomessa tutuimpia yliopistoja taitavat olla ne pelottavat "Ivy League"-yliopistot, joita on kahdeksan; Harvard, Yale, Brown, Princeton, Columbia, Cornell, Dartmouth ja University of Pennsylvania. Kaikki Ivy League-koulut sijaitsevat Amerikan koilliskärjessä, ja termi Ivy League viittasi alun perin näiden kahdeksan koulun urheilujoukkuetaustaan. Nykyään Ivy League koulut tietysti edustavat myös Amerikan, ja joidenkin mielestä maailman, huippukoulutusta. Ja, kuten arvata saattaa, Ivy League-kouluihin on Erittäin vaikea päästä sisään, ja opiskelu kouluissa on todella kallista. Toisaalta, monet ovat sitä mieltä, että tutkinto mistä tahansa Ivy League -yliopistosta takaa hyvän ja hyväpalkkaisen työpaikan loppuelämäksi. Tässä taloustilanteessa en ehkä kuitenkaan laskisi sen varaan, myös Yhdysvalloissa on ylitarjonta akateemisesti koulutettuja maistereita ja tohtoreita, joille ei löydy töitä.

Ivy League-koulut edustavat kuitenkin vain murto-osaa Amerikan oppilaitoksista, ja ensisijaisesti kannattaa tietysti miettiä, mitä alaa haluaa itse opiskella ja ryhtyä etsimään oppilaitosta sen mukaan. Yhdysvalloissa on tarjolla huomattavasti enemmän pääaine- ja suuntautumisvaihehtoja kuin Suomessa, joten kannattaa myös miettiä, miten Amerikassa opiskeltu tutkinto istuu Suomalaiseen yhteiskuntaan, mikäli suunnitelmissa on opintojen jälkeen palata takaisin Suomeen. Koulun valintaan vaikuttaa todella moni tekijä, kuten tutkinnon hinta ja koulun tarjoamat rahoitusmahdollisuudet, koulun sijainti, koulun hakuvaatimukset, esimerkiksi erilaiset tasokokeet ja kielikokeet (SAT, GRE, Gmat, TOEFL), ehkä sisäänpääsyprosentti (Osassa Ivy League-kouluista sisään pääsee alle kymmenen prosenttia kaikiasta hakijoista, joten kilpailu on melkoisen kovaa), ja viimeisenä mutta ei vähäisempänä, koulun akkreditointistatus (johon palataan myöhemmin).

Minä löysin nykyisen kouluni amerikkalaisen ystävän kautta. Juttelimme netissä ja mainitsin, että suunnittelen hakevani opiskelemaan jatkotutkintoa amerikkaan, ja Cecily mainitsi New Schoolin. Olin sitä ennen tutustunut useiden koulujen vastaavanlaisiin maisteriohjelmiin, mutta en ollut löytänyt sellaista koulutusohjelmaa, joka olisi tuntunut minulle oikealta ja omalta. Minulle yksi erittäin iso kompastuskivi oli se, että suuri osa kouluista vaatii hakijoilta GRE-tasokokeen suorittamista. GRE (Graduate Record Examination). GRE on standardisoitu kansallinen tasokoe, joka mittaa opiskelijan kielellisiä, analyyttisia ja kvantitatiivisia taitoja . GRE on melko vaativa koe, ja kokeeseen osallistuminen olisi vaatinut useamman viikon (ellei kuukauden) opiskelua koetta varten. Koska samaan aikaan hakuprosessin kanssa minä kirjoitin myös opinnäytetyötäni, en yksinkertaisesti olisi ehtinyt opiskella tarpeeksi GRE-koetta varten. Kaikeksi onneksi The New School ei vaadi GRE-tuloksia hakijoilta. Kansainvälisten opiskelijoiden täytyy kuitenkin suorittaa englannin kielen tasokoe, jolla varmistetaan, että opiskelijan englannin taito on tarpeeksi korkealla tasolla. Yleisin englannin tasokoe taitaa olla TOEFL, eli Test Of English as a Foreign Language, jonka myös minä suoritin.

Amerikkalaista koulua valittaessa kannattaa pitää mielessä, että amerikkalainen koulutusjärjestelmä eroaa suuresti suomalaisesta, ja että oppilaitosten joukossa on todella paljon hyviä kouluja mutta todennäköisesti myös ainakin yhtä paljon, ellei enemmän, yksityisiä oppilaitoksia joiden ensisijainen tavoite on rahastaa kouluttamisen sijasta. Amerikassa opetusministeriö ei valvo kouluja ja opetuksen tasoa samalla tavalla kuin Suomessa, ja koska koulutus ei täällä todellakaan ole ilmaista eikä yleensä myös halpaa, on tärkeää että opiskelija myös kokee saavansa rahoilleen vastinetta. Oppilaitoksiin voi lähettää sähköpostia ja pyytää esittelymateriaaleja, kouluihin voi soittaa ja keskustella opettajien kanssa, ja paras tapa saada sisäpiirin tietoa oppilaitoksesta ja opetuksen tasosta on tietysti opiskelijoiden kautta. On hyvä keskustella koulussa jo opiskelevien, tai koulusta aikaisemmin valmistuneiden opiskelijoiden kanssa ja kysellä heiltä, mitä mieltä he olivat koulusta, sen kurssitarjonnasta, opetuksen tasosta, koulun palveluista jne.

Sitten se akkreditointi. Koska Amerikassa mikään yksi ministeriö tai instituutio ei valvo amerikkalaisten koulujen tasoa, laadun valvontaa ja arviointia varten on kehitetty ns. akkreditointi-järjestelmä. Akkreditointia suorittavat yksityiset alueelliset akkreditointikomissiot. Akkreditointi on vapaaehtoinen prosessi, eikä kerro varsinaisesti mitään koulujen välisestä paremmuusjärjestyksestä, mutta akkreditointia käytetään usein kriteerinä virallisissa yhteyksissä. Ja Suomalaisten opiskelijoiden on tärkeä tietää, että mikäli suomalainen Amerikkaan lähtevä opiskelija aikoo hakea Suomen Kelalta opintotukia amerikkalaisten opintojen ajalle, oppilaitoksen on oltava akkreditoitu jotta tuet voidaan myöntää. Kela käyttää UNESCO:n akkreditoitujen oppilaitosten listaa, joten ennen kuin aloitat hakuprosessin, tarkista että se oma oppilaitos löytyy kyseiseltä listalta. Itse asiassa myös akkreditointikomissioissa on eroja, ja koulun täytyy olla akkreditoitu hyväksytyn ja hyväksi todetun akkreditointikomission toimesta (koska myös niiden joukossa on niitä "vähemmän hyviä" ja vähemmän luotettavia komissioita), mutta jos koulu on tuolla Unescon listalla, sen pitäisi riittää. Lisää tietoa voi aina kysyä Fulbrightista, tai suoraan Kelasta.

HAKUPROSESSI

Koulujen kriteerit ovat tietysti hyvin erilaisia, ja riippuvat myös paljon siitä, onko kyseessä Bachelor- vai Masters-tason koulutusohjelma. Lähes poikkeuksetta jokainen koulu haluaa varmasti englanninkieliset, aidoksi todistetut kopiot aikaisemmista tutkintotodistuksista. Kiitos Euroopan Unionin, tämä on EU-kansalaisille tänä päivänä melko helppoa, koska me kaikki saamme tutkintotodistuksen myös englanniksi automaattisesti, ja todistuksessa taitaa myös olla englanninkielinen selvitys Eurooppalaisesta ECTS- eli opintopistesysteemistä. Kannattaa muistaa, että amerikkalaiset koulut ovat todella tarkkoja oikeaksi todistamisen suhteen. Pelkkä kopio ei siis riitä, vaan kopiossa on oltava oppilaitoksen leima ja oppilaitoksen edustajan allekirjoitus. Jostain syystä moni koulu tuntuu myös haluavan kaiken kahtena kappaleena.

New School vaatii ns. WES-todistuksen kansainvälisen opiskelijan aiemmasta tutkinnosta. WES, eli World Education Services on organisaatio, joka tekee vertailua eri maiden tutkintojen välillä ja kirjoittaa arviosta ja vertailusta virallisen raportin, joka liitetään osaksi hakemusta. Lähetin siis oman tutkintotodistukseni WESiin, jossa se "käännettiin" vastaamaan amerikkalaista tutkintoa. Kurssien laajuudet käännetään amerikkalaisiksi crediteiksi ja arvosanat vastaamaan amerikkalaisia arvosanoja. Maksimi keskiarvo täällä on 4.0, ja minun keskiarvoni Metropoliasta amerikkalaisessa järjestelmässä taisi olla 3.4. WES-arvio tietenkin maksaa, muistaakseni 250 dollaria. Kaikki koulut eivät välttämättä vaadi WES-arvioita osana hakemusta, mutta suosittelen, että erityisesti opiskelijat jotka ovat Suomessa suorittaneet AMK-tutkinnon ja hakevat Amerikkaan maisteritutkintoon, teettävät WES-arvion aikaisemmasta tutkinnostaan. Koulutusjärjestelmissä on isoja eroja, ja on hyvä varmistaa että oman tutkinnon kelpoisuudesta on todella mustaa valkoisella ennen kuin maksaa suuria varausmaksuja koulupaikasta.

Sitten on se TOEFL. TOEFL-kokeen voi tehdä Suomessa ainoastaan Helsingissä, Premeria-testikeskuksessa. Testin hinta on muistaakseni jossain 200-250 dollarin välillä. Testipäivät täyttyvät nopeasti, joten testi kannattaa varata ajoissa. Fulbrightin sivuilta löytyy lisää tietoa testipäivistä, testin varaamisesta, sisällöstä ja maksamisesta. Myös GRE-kokeen voi suorittaa Premeria-testikeskukesssa, ja testi maksaa 180 USD.

Amerikkalaiset pitävät suosituksista, huomattavasti enemmän kuin Suomalaiset. Suosituskulttuuri ei jostain syystä ole oikein rantautunut Suomeen, minkä takia suositusten hankkiminen Suomessa voi olla melko haastavaa ja aikaa vievää. Monet koulut vaativat ainakin kahden eri henkilön, yleensä joko entisen opettajan tai esimiehen, suosituksen osana hakemusta. Suositusten hankkiminen kannattaa myös aloittaa hyvin aikaisessa vaiheessa, jotta suositukset ehtivät varmasti perille ajoissa. Usein suosittelija lähettää suosituksen koulun omien nettisivujen kautta, ja hakija saa sähköpostiin tiedon siitä, että suositus on mennyt perille. Suosittelijoiden kanssa kannattaa etukäteen puhua siitä, minkälaisia asioisa suosituksessa olisi hyvä olla, ja mitä kyseinen koulu hakijoilta odottaa. Omat suosittelijani olivat entinen viestinnän opettajani Metropoliasta, sekä Plan Suomen pääsihteeri. Tietysti kannattaa valita sellaisia suosittelijoita, joihin hakijalla on jonkinlainen henkilökohtainen suhde, ja jotka pystyvät arvioimaan hakijaa opiskelutaitojen lisäksi myös persoonallisuuden, motivaation ja esimerkiksi kielitaitojen kannalta.

Tutkintotodistukset, TOEFL ja GRE-kokeet, mahdollisesti WES-arvio ja suositukset. Siinä taitavat olla ne yleisimmin vaaditut liitteet hakemukseen. Sitten on jäljellä se itse hakemus. Hakemuksen sisältö riippuu täysin siitä, minkälaiseen ohjelmaan opiskelija hakee. Oma hakemukseni koostui motivaatiokirjeestä, CV:sta ja akateemisen kirjoittamisen näytteestä. Taidealojen oppilaitokset vaativat usein portfolion ja teettävät opiskelijoilla ennakkotehtäviä, kuten Suomessakin. Tein omaa hakemustani samaan aikaan opinnäytetyön kirjoittamisen kanssa, mitä en henkilökohtaisesti suosittele kenellekään. En myöskään suosittele tippumaan hevosen selästä käsi edellä kesken haku- ja oppariprosessin. Vaikka pidänkin haasteista, opinnäytetyön ja hakemusten kirjoittaminen oikea käsi kipsissä koetteli huumorintajuani hieman liikaa. Mutta, all is well that ends well, right?

Monet samantyyliset koulutusohjelmat vaativat melkolailla samoja asioita hakijoilta, joten useampaan kouluun hakeminen samaan aikaan ei välttämättä ole työläämpää kuin yhteen kouluun hakeminen. Jos yhden hakemuksen tekee huolella ja ajan kanssa, sitä voi ehdottomasti hyödyntää myös muiden koulujen hakuprosessin yhteydessä. Melkein kaikki koulut pyytävät aina motivaatiokirjettä ja CV:ta hakijoilta, ja usein myös sisältövaatimukset ovat melko samanlaiset. Muistakaa vain vaihtaa oikean koulun nimi tiedostonimeen, ennen kuin lähetätte liitteet koululle ;) On myös hyvä oikolukea omat tekstit ennen lähettämistä, sillä jos motivaatiokirjeesi alkaa lauseella "The reason why I feel that Yale would be a perfect fit for me is...", ja lähetät motivaatiokirjeen esimerkiksi Harvardiin, on melko varmaa että hakemuksesti menee rejected-pinoon hyvin nopeasti.

Hmm.. siinä taisivat olla ne pääkohdat, oman kokemukseni mukaan. Kuten tekstistä käy ilmi, hakuprosessi on kaikkea muuta kuin ilmaista. Riippuen koulun vaatimista kokeista, hakeminen maksaa todennäköisesti 500-1000 USD. Suosittelen ehdottomasti Fulbright Centerin palveluiden hyödyntämistä, koska hakeminen voi tuntua todella monimutkaiselta, työläältä ja raskaalta. Aika on kaiken A ja O (ninimerkillä 16-vuotta-koulussa-enkä-ole-vieläkään-oppinut-aloittamaan-asioita-ajoissa), ja hakuprosessiin kannattaa kaiken kaikkiaan varata melkeinpä vuosi, joissain tapauksessa jopa puolitoista vuotta.

RAHOITUS

Koulutus maksaa. Ja koulutus Amerikassa maksaa PALJON. Oma kaksivuotinen tutkintoni maksaa noin 47 000,00 USD, ja tuo summa sisältää vain lukukausimaksut. Sen lisäksi kuluja kertyy vakuutusmaksuista, viisumista, lennoista, kirjoista, materiaalihankinnoista, ja tietysti asumisesta. Kampusasuminen on joillain kouluilla halvempaa kuin asunnon tai huoneen vuokraaminen yksityiseltä vuokranantajalta, mutta kampusasuminenkaan ei missään nimessä ole halpaa tai HOAS-hinnoissa. Usein vuokranantaja vaatii vuokrasopimuksen tekemisen yhteydessä ensimmäisen ja viimeisen kuukauden vuokran sekä vuokratakuun, eli usein vuokrasuhteen alussa vuokralainen maksaa kaiken kaikkiaan kolmen kuukauden vuokrasumman.

Rahoitusta voi hakea monilta eri tahoilta. Suomi on säätiöiden luvattu maa, ja jos isoisoisoäitisi serkku oli kotoisin Karjalasta tai olet käynyt Nakkilan peruskoulun, löydät melko varmasti säätiön joka myöntää apurahoja Nakkilan peruskoulusta valmistuneille opiskelijoille tai "syntyperäisille Karjalalaisille". Rahoituksen etsiminen on kuitenkin myös todella työlästä ja aikaa vievää touhua, joten sekin kannattaa aloittaa ajoissa. Suomen Ylioppilaskuntien Liitto SYL ylläpitää ajantasaista listaa Suomessa toimivista säätiöistä, johon kannattaa tutustua. Fulbright Stipendi on varmaan tunnetuin stipendi Suomessa ja maailmalla, ja Fulbrightin myöntämät stipendit ovat summiltaan varsin suuria. Kuten aikaisemmin mainitsin, Suomalainen opiskelija joka lähtee suorittamaan tutkintoa Amerikkaan saa myös ulkomailla Kelan opintotuen, asumislisän ja opintolainan. Monet oppilaitokset myös myöntävät stipendejä hyväksytyille opiskelijoille, joten hakuprosessin yhteydessä kanntaa ottaa selvää, tarjoaako koulusi rahoitusta ja stipendejä, ja tuleeko niitä hakea erikseen.

Minä rahoitan opiskelun ja elämisen säästöillä, Kelan tuilla, pienellä pankkilainalla ja stipendillä. Sain koulustani stipendin, joka kattaa 60% ensimmäisen vuoden lukukausimaksuista. Nyt saan hieman lisärahaa töistä, mikä kyllä tulee tarpeeseen. Kannattaa myös muistaa että elämisen ja asumisen hinta vaihtelee paljon eri kaupunkien välillä, joten jos haluaa varmistaa mahdollisimman pienet kulut, ei kannata tulla opiskelemaan New Yorkiin.... :P

VIISUMIPROSESSI

Noh, mitäs sitten, kun koulupaikka on löytynyt. Tuskailu ei lopu siihen. Seuraavana on edessä viisumihakemus. Opiskelija hakee yleensä F-1 viisumia, jota haetaan Suomen Yhdysvaltain suurlähetystöstä. Viisumin hakemista varten opiskelija tarvitsee oppilaitoksesta ns. I-20 kaavakkeen. I-20 kaavakkeen saamista varten opiskelijan täytyy todistaa oppilaitokselle ja viisumiviranomaisille, että opiskelija kykenee maksamaan opinnot ja elämisen kohdekaupungissa. Opiskelijalla täytyy siis olla viralliset dokumentit rahoituksen lähteistä, jotka toimitetaan oppilaitokselle. Ensimmäisen vuoden rahoitus (koko rahoitus, eli lukukausimaksut, asuminen, kirjat ja materiaalit, ruoka, vakuutukset jne.) täytyy olla ns. "liquid funds", eli jo olemassa olevaa rahaa pankkitilillä, joka on koska tahansa saatavilla käyttöön. Kelan tuet kelpasivat "liquid funds"-termin alle, vaikka tuet eivät olekaan etukäteen hakijan tilillä. Kelasta saa todistuksen, jossa kerrotaan usealla kielellä minkä verran tukia ko. opiskelija toi saada Suomesta ja millä ehdoilla. Sen lisäksi todistuksiksi kelpaavat tiliotteet, kirje pankilta jossa kerrotaan minkä verran varoja hakijalla on saatavilla, todistus myönnetystä stipendistä ym. viralliset dokumentit, jotka osoittavat hakijan varallisuuden. Hakijalla voi myös olla yksityinen sponsori, esimerkiksi isukki tai äityli, joka allekirjoittaa ns. "valaehtoisen lausunnon", jossa äiti ja isi lupaavat maksaa xxxxx,xx USD pikku-Emman opinnoista. Tällöin äidin ja isin täytyy todistaa, että äidillä ja isillä on oikeasti rahaa maksaa kymmeniä tuhansia dollareita pikku-Emman opinnoista.

Toisen vuoden rahoituksen ei tarvitse oll "liquid funds", mutta opiskelijan täytyy osoittaa, että hänellä on varoja maksaa myös toisen vuoden opinnot ja elämiskulut. Kelan todistus, stipenditodistus, todistus vanhempien tuloista jne. kelpaavat tähän tarkoitukseen.

Näissä asioissa ei juurikaan jousteta. Koulujen on oltava tiukkoja I-20 kaavakkeiden myöntämisen suhteen, sillä mikäli opiskelija saa I-20 kaavakkeen heppoisin perustein eikä opiskelijalla oikeasti ole osoittaa maksukykyä, konsulaatti ei todennäköisesti myönnä viisumia. Rahoitustodistusten hankkiminen on tuskallista puuhaa, mutta se kannattaa tehdä huolella, koska ilman viisumia ei ole asiaa tulla opiskelemaan Amerikkaan.

I-20 kaavakkeen lisäksi opiskelija tarvitsee viisumihakemukseen todistuksen opiskelupaikan saamisesta ja vastaanottamisesta, dokumentit rahoituksesta sekä dokumentteja, jolla opiskelija todistaa pysyvät siteet kotimaahan. Se saattaa kuulostaa oudolta, mutta tarkoitus on siis varmistaa että opiskelijat joille myönnetään F-1 viisumi ovat todella menossa USAan opiskelemaan, eivätkä sen takia, että he suunnittelevat jäävänsä sinne lopullisesti. Opiskelijoiden oletetaan siis palaavan kotimaahan opintojen jälkeen. Eurooppalaisille ja erityisesti pohjoismaalaisille tämä ei ole kovin vaikeaa. Harva uskoo, että henkilö, jonka kotimaa tarjoaa ilmaisen koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaalipalvelut, suunnittelisi oikeasti jäävänsä asumaan Amerikkaan. Lähetystön sivuilta löytyy lista dokumenteista, joita voi käyttää kotimaan siteiden todistamiseen.

Viisumin hakemiseen kuuluu myös haastattelu, joka tapahtuu konsulaatissa Helsingissä. Haastatteluun varataan aika. Omalla kohdallani se taisi kestää noin 15 minuuttia, mutta turvatarkastusten ja odotusaikojen kanssa koko konsulaattireissu voi hyvinkin kestää pari tuntia, ellei pidempäänkin. Avainsana koko hakuprosessin kanssa on siis AIKA. Ja kärsivällisyys. Joka on kyllä koetuksella. Amerikkalaiset tuntuvat tykkäävän byrokratiasta.

Mutta, lopussa kärsivällisyys palkitaan, ja pikku-Emma, sosionomi Orimattilasta, onkin yhtäkkiä opiskelemassa kansainvälisten suhteiden maisteriksi New Yorkissa :) Ei se siis mahdotonta ole, ei ollenkaan. Ja apua on saatavilla, ja jokaiseen kysymykseen löytyy aina lopulta vastaus jostain.
Toki hakuprosessin, viisumibyrokratian, suositusten hankkimisen, rahoitus-stressin ja kaiken muun kaaoksen keskellä tulee hetkiä, jolloin usko loppuu kesken ja pää tuntuu räjähtävän. Sitä varten hyllyssä kannattaa olla pullo viiniä, ja pikavalinnassa parhaiden ystävien numerot.

torstai 17. syyskuuta 2009

Ystäviä, luomuvihanneksia ja aikatauluongelmia

Viikot kuluvat nopeasti. Pelottavan nopeasti. Ehdin kai kuukaudessa tottua siihen, että päivät kuluivat ilman varsinaista aikataulua ja sovittuja menoja, ja nyt kun tekemistä onkin yllättäen ehkä melkein liian paljon, tuntuu että aika ei riitäkään mihinkään. Yritän myös muistuttaa itseäni siitä, että asun täällä ainakin kaksi vuotta, eikä kaikkea tarvitse yrittää tehdä, nähdä ja kokea ensimmäisten viikkojen aikana, mutta samalla ymmärrän päivä päivältä paremmin kuinka PALJON tekemistä, nähtävää ja koettavaa tässä kaupungissa on.

Maanantaisin olen töissä yhdeksästä puoli neljään, luennolla neljästä kuuteen, ja pilates-tunnilla varttia vaille seitsemästä kahdeksaan. Tiistaina töissä yhdeksästä puoli neljään, luennolla neljästä kuuteen, ja espanjan tunnilla kuudesta kahdeksaan. Keskiviikko on "kevyt" päivä, vain luento neljästä kuuteen. Se tarkoittaa yleensä sitä, että herään yhdeksän maissa, juon aamukahvin rauhassa, ja sen jälkeen aloitan lukemisen keskiviikon tuntia varten (koska jostain syystä keskiviikko aamuun mennessä en yleensä ole "ehtinyt" lukea kaikkea keskiviikko-iltapäivän tunnille). Torstaina töissä yhdeksästä viiteen ja espanjan tunnilla kuudesta kahdeksaan...ja kappas, ollaankin jo perjantaissa! Viikonloppuisin on pakko opiskella (koska muulloin ei ole aikaa), mutta tietysti viikonloppuisin täytyy tehdä muutakin kuin opiskella, koska muuten pää räjähtää...Ja koska tämä on New York :)

Tutustuin jo ennen varsinaisten luentojen alkua moniin opiskelijoihin jotka opiskelevat samassa ohjelmassa kuin minä, koska kaikkien kansainvälisten opiskelijoiden täytyy osallistua erilaisiin info- ja orientaatiotilaisuuksiin lukukauden alussa. Ei varmaan ole mitenkään yllättävää, että "International Affairs"-opiskelijoista melko suuri osa on kansainvälisiä opiskelijoita. Opiskelijakunta on NIIIN monimuotoinen, etten edes tiedä mistä aloittaa.. Ensinnäkin, koko koulussa opiskelijoita taitaa olla yhteensä 80 eri maasta. Minä tietysti tapaan kansainvälisiä opiskelijoita myös töissä, ja moni työkaveri on muualta kuin Amerikasta. Erityisesti luennoilla opiskelijoiden erilaiset taustat tekevät keskustelusta todella mielenkiintoista. Ikähaarukka taitaa olla 19 ja noin 75 välillä (kyllä, Conflict & Development -kurssillani on setä, joka on Ainakin 75-vuotias, mikä on mielestäni mahtavaa! Ja ei, kyseinen henkilö ei ole kurssin professori.) Osa opiskelijoista on tullut tähän ohjelmaan suoraan kollegesta, toisilla on vuosien työkokemus. Monet ovat matkustelleet paljon ja työskennelleet ympäri maailmaa. Koska yksi mahdollisista suuntautumisvaihtoehdoista on Media and Culture, meidän ohjelmassa on paljon toimittajia, valokuvaajia ja jopa muutama muusikko. Monet ovat työskennelleet erilaisissa järjestöissä, joukossa on muutama rauhanturvaaja, ja yksi tyttö (jonka kotimaata en nyt kuollaksenikaan muista) työskenteli aikaisemmin maansa presidentille. Opiskelijoita on Keniasta, Unkarista, Israelista, Espanjasta, Brasiliasta, Tanskasta, Norjasta, Ruotsista (ja minä ainoana Suomesta..), Englannista, Iranista, Intiasta, Venäjältä, Argentiinasta, Chilestä, Ugandasta.... kirjaimellisesti jokaisesta maailman kolkasta. Ja se on mahtavaa.

Tutustuin Kanadalaiseen Mandyyn jo ensimmäisessä orientaatiossa, ja sen jälkeen olemmekin tavanneet sovitusti tai sattumalta melkein päivittäin. Cecilia on puoliksi tanskalais-amerikkalainen tyttö, johon taisin ensimmäisen kerran tutustua GPIA (Graduate Program in International Affairs) infotilaisuudessa. Olemme kaikki kolme samalla Economics-kurssilla, ja viimeisten viikkojen aikana olen ehtinyt viettää tyttöjen kanssa runsaasti aikaa sekä pippaloiden että opiskelun merkeissä. Cecilia asui aikaisemmin Californiassa, opiskeli jonkin aikaa Etelä-Afrikassa ja viimeisimmäksi työskenteli vuoden Tanskassa. Mandy opiskeli kansainvälisiä suhteita ja liiketaloutta aikaisemmin, ja oli collegen jälkeen vuoden töissä Brysselissä.

"East Village Roof Top Party", Emma&Mandy


On vaikeaa löytää tasapaino opiskelun ja vapaa-ajan välillä, ja luulen että me kaikki yritämme vielä opetella sitä. Tapaan monia opiskelutovereita viikottain opiskelun merkeissä, sillä lukemista on niin paljon ja osa luettavasta materiaalista on sen verran monimutkaista, että joskus on pakko istua yhdessä pöydän ääreen keskustelemaan materiaaleista ennen seuraavaa tuntia. Joskus luettavat on myös pakko jakaa niin, että yksi opiskelija lukee yhden kirjan, toinen toisen jne, jonka jälkeen kerromme toinen toisillemme pääasiat siitä kirjasta, jonka luimme. Aina aika ei yksinkertaisesti riitä kaikkien kirjojen lukemiseen.

Ystäviä siis on löytynyt, enkä ole joutunut kärsimään yksinäisyydestä :) Tapaamme tietysti myös Jacobin New Yorkissa asuvia kavereita säännöllisesti. Tekemisen puute ei ole täällä ongelma.. Viikon päästä menemme Jacobin kanssa U2-konserttiin Giants Stadiumille, mistä olen melkoisen innoissani. Tulossa on myös kaksipäiväinen ihmisoikeuskonferenssi ja vierailu YK:n päämajaan. Koulu järjestää jatkuvasti mielenkiintoisia seminaareja, keskustelutilaisuuksia, konferensseja ja tapahtumia, joihin kaikkiin haluaisin osallistua.. jos olisi aikaa. Vaan ei ole. Täytyy siis valita ne, jotka kiinnostavat eniten. Ja sekin on vaikeaa.. koska kaikki kiinnostavat eniten. Sen lisäksi tietysti New York järjestää jatkuvasti kaikenlaisia konsertteja, esityksiä, tapahtumia, näyttelyitä, keikkoja, joogaa keskellä kaupunkia, Shakespearea puistossa,
a cappella-esityksiä Times Squarella, improteatteria Union Squarella...mitä vain voi kuvitella. Kouluni on ihan Union Squaren vieressä, ja aukiolla on näin syksyisin Farmer's Market, jossa myydään ihania, orgaanisia luomuvihanneksia, vastaleivottuja leipiä, kukkia, juustoja, taidetta, koruja, ja oikeastaan vähän kaikkea. Täällä orgaanisten tuotteiden suosiminen saa täysin uuden ulottuvuuden, koska Amerikassa hormonien, väkilannoitteiden ja myrkkyjen käytön valvonta on hieman toisella tasolla kuin meillä Suomessa. Kaupassa joutuu todella tekemään hieman tutkimustyötä, jos haluaa olla varma siitä, että maito on hormonivapaata ja vihanneksia ei ole kyllästetty erinäisillä myrkyillä. Sen takia Farmer's Market on erittäin mainio paikka ostaa vihanneksia ja hedelmiä - ja usein niitä tuleekin poimittua mukaan kotimatkalla.















Lapsuudenystäväni Jaakko oli tyttöystävänsä Ellin kanssa käymässä New Yorkissa viime viikolla, ja taitavat parasta aikaa olla nauttimassa San Franciscon maisemista. Kävimme Jaakon ja Ellin kanssa syömässä Kuubalaisessa ravintolassa Brooklynissa, jonka jälkeen menimme porukalla opiskelutoverini kattobileisiin East Villageen. Juhlat pidettiin siis kerrostalon katolla, ja paikalla taisi olla pääasiassa GPIA-opiskelijoita.. ja pari suomalaista vierailijaa :)



On ikävä piimää. Ja ruisleipää. Ja Crowmooria. Ja saunaa. Ja tietysti on ikävä perhettä, Myttyä, Tiikeriä, siskon Pessi-koiraa ja kaikkia ihania ja rakkaita ystäviä siellä Suomessa. Toisaalta, on kauheasti kaikkea uutta ja kiinnostavaa, kauniita paikkoja, mielenkiintoisia tapahtumia, ihania ihmisiä. Sitä paitsi, jouluhan on jo ovella, joten kohta olen taas Suomessa.

Ja kun ikävä on liian iso, amerikkalaiset liian ahdasmielisiä, New York tuntuu liian kaoottiselta, tai koulu tuntuu liian vaativalta, istun sohvan nurkkaan Ben & Jerry's jäätelöpurnukan kanssa ja kuuntelen Scandinavian Music Groupia. Jäätelö auttaa aina.

perjantai 11. syyskuuta 2009

Opiskelijaelämää

Koulu on alkanut. Eikä mitenkään pehmeästi, vaan täysillä. Todennäköisesti tämä on ohimenevä tunne, mutta tällä hetkellä tunnen syyllisyyttä jokaisesta vapaasta hetkestä, jota en käytä opiskeluun. Osittain se johtuu siitä, että kurssit ovat todella laajoja ja työläitä, ja pelkään, että ellen käytä jokaista mahdollista tilaisuutta opiskeluun ja lukemiseen, en saa kaikkea tehtyä ajallaan. Sen lisäksi olen kuitenkin myös naurettavan innoissani kaikesta - koulusta, kursseista, opettajista, muista opiskelijoista, ja kaikesta siitä mitä New York tarjoaa. Senkin vuoksi tunnen syyllisyyttä - pelkään, että aika kuluu liian nopeasti, enkä ehdi tehdä, kokea, nähdä ja oppia kaikkea sitä, mitä haluan.

Koulutusohjelmani on laajuudeltaan 42 amerikkalais-opintopistettä, eli creditiä. Yksi "credit" maisteritasoisissa opinnoissa tarkoittaa yleensä yhtä luentotuntia ja viittä kotiopiskelutuntia. Normaali opintomäärä maisteriopinnoissa on 9 creditiä per lukukausi, mikä siis tarkoittaa noin54 opiskelutuntia viikottain. En ole pitänyt kirjaa siitä, minkä verran aikaa olen toistaiseksi käyttänyt opiskeluun viikossa, mutta luulen, että tuo 54 tuntia ei ainakaan ole alakanttiin arvioitu. Ja niin, sen lisäksihän minä teen töitä 20 tuntia viikossa.... ja siihenhän se viikko sitten menikin.

Me suoritamme normaalisti 3 kurssia lukukaudessa, joista jokainen on 3 creditiä laajuudeltaan. Kuten Suomessa, myös täällä opinnot koostuvat ns. pakollisista perusopinnoista, valinnaisista opinnoista, harjoittelusta ja lopputyöstä, joka vastaisi Suomen gradua. Meidän on tarkoitus opiskella myös kesällä ja suorittaa 6 creditin arvosta valinnaisia opintoja, jotka kesällä yleensä suoritetaan harjoittelun muodossa. Työharjoitteluja on mahdollista tehdä New Yorkissa, tai koulun IFP (International Field Program) -ohjelman kautta. Tänä vuonna kohdemaita oli kuusi; Nepal, Guatemala, Etiopia, Senegal, Brasilia ja Argentiina. Ensi kesän vaihtokohteet julkistetaan huomenna International Field Program konferenssissa, jonne olen tietysti menossa. Paikalla on myös tänä kesänä vaihdossa olleita opiskelijoita kertomassa omista kokemuksistaan.

Tämän syksyn peruskurssini ovat nimeltään Global Flows ja Economics in International Affairs. Jälkimmäisen sisältö on melko selvä - talous. Mikro- ja makrotalouden perusteet, talouden peruskäsitteet, kysyntä ja tarjonta, markkinatalous, globaali talous, talouden historia...Käyriä, yhtälöitä, vaikeita sanoja ja paljon opiskeltavaa. Minulle kurssi on ehkä vielä haastavampi kuin amerikkalaisille kanssaopiskelijoille, johtuen pitkälti Suomen ja Amerikan koulutusjärjestelmien eroista. Amerikkalaiset menevät lukiosta (high school) collegeen, joka tavallaan vastaa yliopistoa ja on yliopistotasoinen koulu. Collegessa suoritetaan bachelor-tutkinto, joka vastaisi Suomessa kandin tutkintoa. Toisin kuin Suomessa, Amerikassa ei kuitenkaan suoraan lukion jälkeen valita sitä omaa alaa tai pääainetta, ja lähdetä opiskelemaan suoraan jotain tiettyä ammattia tai tutkintoa kohti. Collegessa on mahdollista opiskella vielä vähän kaikkea, kokeilla erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja, ja jatkaa pitkälti lukiomaisella yleissivistävällä opiskelulinjalla. Sen vuoksi suurin osa opiskelijoista on käynyt perustasoisia talouskursseja collegessa, vaikka he eivät ehkä olekaan opiskelleet taloustieteitä pääaineenaan. Minä en sen sijaan ole koskenutkaan talousteorioihin sitten ammattikorkeakoulun ensimmäisen vuoden, jolloin meillä muistaakseni oli kurssi nimeltään talous- ja terveystiedon perusteet. Opeteltavaa siis riittää. Onneksi minulla on koti-kirjanpitäjä, joka saa kunnian toimia henkilökohtaisena tukiopettajanani.

Global Flows on yleiskurssi, jonka tarkoitus on tarjota pohja kaikille muille opinnoille. Sen vuoksi kurssi on HYVIN laaja. Kurssin tarkoituksena on tarjota opiskelijoille käsitys siitä, minkälainen on nykyinen globaali yhteiskunta, mitä termi "globaali" tarkoittaa, mitkä historialliset tapahtumat ja tekijät ovat vaikuttaneet modernin yhteiskunnan ja markkinatalouden syntyyn ja muokanneet maailmaa sen nykyiseen tilaan. Tilasin kurssin kirjat netistä - kaikki 10 kappaletta - ja aihealueisiin kuuluu kolonialismi, Columbuksen saapuminen Amerikkaan, Weber, Adam Smith, Euroopan imperialismi, Egyptin kolonialismi, Michel Foucault ja Somalian humanitäärinen kriisi. Kirjojen lisäksi kurssilla luetaan paljon netissä olevia tekstejä, joten lukemisen puute ei ainakaan ole ongelma seuraavien kuukausien aikana.

Näiden kahden peruskurssin lisäksi ilmoittauduin Conflict and Development -nimiselle valinnaiskurssille. Kurssi käsittelee erilaisia väkivalvaisen konfliktin muotoja, kuten valtioiden välisiä sotia, sisällissotia, terrorismia ja organisoitua rikollisuutta. Tällä kurssilla kirjoja on "vain" kolme, mutta aihealue on toisaalta sitäkin raskaampaa. Kun lukee kirjaa uskonnollisista terroristijärjestöistä, Holokaustista tai Ruandan kansanmurhasta, olo on lukuhetken päätyttyä kaikkea muuta kuin kevyt ja valaistunut. Toisaalta, mikäli tämänhetkiset suunnitelmani tulevat joskus toteen, ei tulevaisuuden uranikaan ole ehkä sieltä kevyimmästä päästä.

En ole opiskellut suomalaisessa yliopistossa, joten en voi suoranaisesti verrata Amerikan ja Suomen yliopistojen luentokulttuuria. Minulle tämä on kuitenkin hyvin uutta ja erilaista. Luennot keskittyvät pitkälti yhteisen keskustelun ympärille liittyen kirjoihin tai teksteihin, joita olemme lukeneet kyseiselle viikolle. Opettajat toki myös "luennoivat" sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta enemmän tunneilla on tarkoitus keskustella teemoista ja kirjoista yhdessä eri näkökulmista, ja löytää erilaisia ja uudenlaisia näkökulmia asioiden ja ilmiöiden tarkasteluun. Opettajat harvoin antavat mitään valmiina, vaan enemmän kannustavat opiskelijoita nostamaan itse esiin kysymyksiä, ajatuksia ja ehdotuksia kurssin aihealueisiin liittyen. Väittely, myös oman opettajan kanssa, on usein erittäin suotavaa. Kursseihin kuuluu suullisten esitelmien pitämistä, esseitä, kotitehtäviä ja tenttejä. Sitten täytyy myös muistaa, että täällä maisteriopinnoissa opiskelijan täytyy ylläpitää "hyvä akateeminen asema", mikä tarkoittaa tietyn keskiarvon ylläpitämistä opintojen ajan. Keskiarvo 4.0 on täällä paras mahdollinen, eli ns. "Straight A's". "Good academic standing" tarkoittaa vähintään 3.0 keskiarvoa, joka täällä on yhtä kuin arvosana B. Kirjaimet käännetään numeerisiksi arvosanoiksi niin, että A=4, A - =3.7, B+ = 3.3 ja B=3.0.
Sen lisäksi annetaan arvosanoja B- = 2.7, C+ = 2.3, C=2.0, C- = 1.7 ja F = 0. Mikäli maisteriopiskelija tippuu alle 3.0 keskiarvon, opinnot keskeytyvät ja opiskelijan tulee korottaa jonkun kurssin arvosanaa nostaakseen keskiarvoa. Kurssin arvosanaa voi oikeastaan korottaa ainoastaan käymällä kurssin uudestaan - ja koska täällä lukukausimaksut muodostuvat niin, että yhdellä creditillä on tietty hinta, ja yhden creditin hinta on tällä hetkellä 1175 dollaria, kolmen creditin kurssin uusiminen tulee maksamaan opiskelijalle noin 3,500 dollaria. Ei siis kannata saada huonoja arvosanoja.

Jännittää aika paljon. Tunnetilat vaihtelevat suunnattomasta innostuksesta lamaannuttavaan paniikkiin. Kirjapino pöydällä kasvaa, ja samalla alan pikkuhiljaa ymmärtämään mitä seuraavat kaksi vuotta pitävät sisällään. Sen voin kuitenkin sanoa, että katumusta en kyllä ole tuntenut, enkä usko että tulen tuntemaankaan.

lauantai 5. syyskuuta 2009

Kahdeksan vuotta.


Katselin eilen illalla jo tutuksi käynyttä maisemaa ikkunasta, ja maisema oli muuttunut. Pilvenpiirtäjien ja rakennusten keskeltä kohosi kaksi jättimäistä, pilviin asti ulottuvaa valopatsasta. Myös Empire State Building näytti pimeässä erilaiselta. Sen ylimmät kerrokset oli valaistu eri tavalla kuin ennen. Kolmanneksi ylin kerros näkyi sinisenä, seuraava punaisena, ja ylin kerros valkoisena. En välttämättä olisi osannut yhdistää valopatsaita ja Empire State Buildingin uusia värejä lähestyvään vuosipäivään, ellen parasta aikaa lukisi aiheeseen liittyvää "Terror in the Name of God" -kirjaa. Valopatsaat kohoavat WTC -tornien paikalle viikkoa ennen 9/11-iskujen vuosipäivää, ja Empire State Buildingin ylimpien kerrosten valot edustavat tietysti Amerikan lipun värejä. Ensi viikon perjantaina, syyskuun 11.päivä WTC-tornien sortumisesta on kulunut päivälleen 8 vuotta.

Isänmaallisuus Amerikassa on hyvin erilaista, kuin isänmaallisuus esimerkiksi meillä Suomessa. Syyskuun terroristihyökkäys epäilemättä myös muokkasi amerikkalaisten käsitystä siitä, mitä isänmaallisuus on. Päätökset, joita kahdeksan vuotta sitten tehtiin, vaikuttavat satojen tuhansien amerikkalaisten elämään yhä, puhumattakaan kaikiasta niistä siviileistä, joiden hengen terrorismia vastaan käytävä sota on vaatinut. Aihe on täällä yhä arka, ja jakaa mielipiteet kahtia. Osa amerikkalaisista seisoo yhä kahdeksan vuotta sitten tehtyjen päätösten ja silloisen presidentin takana. Olin eilen Brooklynin Social Security Administration -toimistossa hakemassa sosiaaliturvatunnusta itselleni, ja seisoin jonossa lukien yhtä kurssikirjoistani. Takana seisova mies aloitti keskustelun kanssani liittyen kirjan nimeen ja sisältöön, ja lopuksi päätti, että minä olen selvästi terroristien puolella koska luen kirjaa, joka "yrittää puolustella sitä, mitä ne saatanan paskiaiset tekivät amerikkalaisille". Kuten aikaisemmin totesin, aihe on yhä hyvin arka.

Monet ovat kuitenkin toista mieltä, ja tuovat mielipiteensä esiin hyvin selkeästi. Erityisesti New Yorkissa Bushin päätökset tuomitaan ankarasti, mutta sen lisäksi myös ennen hyvin voimakkaasti oikealle kallistuneissa osavaltioissa entistä presidenttiä ja Irakin sotaa kritisoidaan tänä päivänä paljon. "They hate us", "They hate our freedom", "They hate our way of living" olivat lauseita, joilla oikeutettiin kohta jo kymmenen vuotta kestänyt miesjahti, jonka tuloksista voidaan olla montaa mieltä. Asiasta tehtiin henkilökohtainen, ja kostotoimenpiteet olivat sen mukaisia. Nyt yhä useampi miettii, oliko sodan aloittaminen "because they hate our freedom" -selityksen perusteella sittenkään oikea ratkaisu.

On ymmärrettävää, että harva amerikkalainen kykenee katsomaan tapahtunutta etäämmältä tai ainakaan millään muotoa objektiivisesti. Tämänkaltaiset haavat paranevat hitaasti, jos koskaan. On vaikea ymmärtää, että olipa kyse terroristeista, abortin vastustajista tai uskonnollisista kulteista, nämä ryhmät ja ihmiset toimivat siinä uskossa, että se, mitä he tekevät on oikein. On vaikeaa edes yrittää löytää logiikkaa, järkeä tai selitystä sellaisten tekojen takaa, jotka ensisilmäyksellä vaikuttavat vain järjettömiltä, julmilta ja kaikin puolin epäinhimillisiltä. On vaikeaa muistaa, että terroristit ovat ihmisiä, yksilöitä, jotka toimivat samojen tunteiden ja motiivien ajamina kuin sinä ja minä. Ihmisiä, jotka toimivat sen mukaan, minkä uskovat olevan oikein.

Näistä asioista on vaikea puhua, niitä on vaikea ajatella ja sitäkin vaikeampaa ymmärtää. On selvää, että se, mitä tapahtui syyskuun 11. päivänä kahdeksan vuotta sitten oli jotain kauheaa, hirvittävää, ja ennen kaikkea väärin, mutta luulen, että syyt jotka johtivat niihin tapahtumiin ovat yhä monelle epäselviä. Yksi kursseistani on nimeltään "Conflict and Development". Kurssilla
tutustutaan kirjallisuuteen ja tutkimukseen liittyen erilaisiin konflikteihin, kuten sisällissotiin ja terrorismiin. Tarkastelun kohteena ovat esimerkiksi Ruandan kansanmurha, Holokausti ja tietysti syyskuun 11. päivän tapahtumat. Kirjat eivät ole mitään kevyttä luettavaa, eivätkä millään muotoa helposti avautuvia, mutta antavat aihetta ajatteluun ja omien mielipiteiden tarkasteluun. Kurssi tarjoaa foorumin, jossa on mahdollista keskustella aiheista, joista keskusteleminen täällä on muutoin varsin haastavaa ja vaikeaa. Olemme varmasti kaikki sataprosenttisesti sitä mieltä, että se, mitä tapahtui 11.9.2001 oli väärin, kamalaa ja tuomittavaa, mutta "väärin" ei vielä riitä. "They hate us" ei ole selitys sille, mitä tapahtui. Jotta tapahtunutta voidaan edes yrittää selittää, ymmärtää, ja jotta vastaavanlaiset iskut voidaan tulevaisuudessa toivottavasti estää, on ymmärrettävä motiivit tekojen takana. On ymmärrettävä, mikä ajaa ihmiset toimimaan niin. On yritettävä ymmärtää ihmisiä, terroristeja, jotka kaappaavat koneen ja lentävät sen päin rakennusta täynnä siviilejä. Kovin moni ei pysty siihen, suurin osa ei edes halua yrittää. Niille, keitä kiinnostaa tutustua asioiden toiseen puoleen suosittelen Jessica Sternin kirjaa "Terror in the Name of God - Why Religious Militants Kill". Stern kiersi maailmalla haastattelemassa ääri-kristittyjä, ääri-muslimeita sekä ääri-juutalaisia, jotka kaikki kuuluivat erilaisiin terroristiryhmiin. Itse juutalainen Stern haastatteli ensimmäisenä amerikkalaiseen ääri-kristilliseen ryhmään kuulunutta miestä, joka oli osallistunut juutalaissynagogien ja kirkkojen pommituksiin.

Mitä sinä sanoisit ihmiselle, joka on omistanut elämänsä sinun kaltaistesi ihmisten tappamiseen Suuremman Hyvän nimissä, Jumalan nimissä, Oikeuden nimissä?